Epätoivoinen tilanne
Hei, ensimmäistä kertaa täällä kirjoittelen, joten en ollut varma minne tämän viestini voisin laittaa.. 😯🗯️
Olen todella epätoivoinen nuori nainen. Tarkoitan sitä. Olen ollut niin pahassa tilanteessa jo reilun vuoden, enkä enää tiedä, miten päästä näistä tunnetiloista yli. Minulla on masennusta, syömishäiriötä ja aivan järkyttävä agorafobia. Pelkään omia ikäluokkiani kaikista eniten, mikä estää kokonaan koulunkäynnin, joten en pääse missään tapaamaan ikäistäni porukkaa. Kouluja on jäänyt vuosien varrella kesken ja voin vaan todeta, että kyllä on huono olo. En osaa arvostaa itseäni enää lainkaan ja koen, ettei minun kannata edes nettilukiota miettiä, sillä enhän tulisi koskaan pääsemään sitä läpi. Olen menettänyt kokonaan itseluottamuksen ja uskon omiin kykyihini..
On tullut käytyä psykologilla jo useita vuosia, mutta siitäkään ei enää tunnu olevan apua tässä tilanteessa, vaan kaipaan samankaltaisessa tilaanteessa pyörivien ihmisten tukea – jos ketään edes kiinnostaa auttaa minua. Agorafobia ja kykenemättömyys kouluun ei suinkaan ole enää ainoa ongelmani, vaan suurin niistä lienee jo tässä tapauksessa entinen tyttöystäväni. Tutustuin häneen reilu vuosi sitten ja rakastuimme ensi silmäyksellä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Meillä oli kaukosuhde ja oli tarkoitus tavata tämä ihana ihminen ja hänen perheensä nyt tulevana keväänä, mahdollisesti muuttaa suhteemme kokonaan lähisuhteeksi – vaan toisin kävi.
Tiemme oli ollut kivinen kaiken tämän ajan, sillä hän oli introvertti ja minä ekstrovertti – emme siis osanneet ymmärtää toisiamme täysin erilaisten elämäntapojen takia, joten väärinymmärryksiä tuli turhankin usein. Emme silti antaneet periksi, sillä rakastimme toisiamme niin valtavsti, ettei mikään voinut tukahduttaa niitä tunteita. Olimme toisillemme kaikki kaikessa ja hän monesti kertoi, kuinka tein hänet onnelliseksi, kokonaiseksi ihmiseksi. Vaikka minulla oli niin paljon ongelmia, hän jaksoi silti pitää minusta huolta, vaikka hänellä itsellään oli todella paljon mietittävää jo omasta takaa; leukemia, vihanhallintaongelma ja personaallisuushäiriö, joka aika ajoin sai hänet vetäytymään kehostaan. Minä autoin häntä ja yhdessä pääsimme tallottua tuon leukemian yli. Minulle kuitenkin selvisi, että hän näki minut aivan eri valossa kuin kaikki ystäväni, ja loukkasi minua todella usein, mutta silti jaksoin rakastaa häntä ehdoitta ja juuri sellaisena kuin hän oli. Loppuvaiheessa olin saanut kamalasti surua harteilleni, sillä hän oli kerennyt haukkua minua jo itsekkääksi, loiseksi, manipuloivaksi ihmiseksi, säälittäväksi ja kertoi, kuinka osaan vaan pilata kaiken.. Se loukkasi minua niin, että itkin koko yön ja itkin vielä psykologillakin. Hän kuitenkin sanoi illalla, ettei tarkoittanut mitään pahaa sanoillaan eikä halunnut olla hyökkäävä, vaan halusi minun vaan näkevän ’totuuden’. Kaksi ystävääni totesivat, ettei tuo ole mikään totuus, sillä olen kaukana tuosta, eikä minun pitäisi välittää moisista loukkauksista. En kuitenkaan voinut olla surematta sitä, että oma tyttöystäväni, johon olen aina luottanut, yllättäen haukkuikin minut maanrakoon. En tiennyt enää, mitä tehdä. Olin neuvoton, heikko. Hän sitten sanoi, ettei meidän suhteemme voi enää jatkua, joten tulin jätetyksi. Sain aivan kamalan kohtausen; revin hiuksiani, raatelin käsivarteni ja itkin niin paljon, että silmiäni kuivi. Jouduin nukkumaankin rauhoittavan lääkkeen voimin..
Nyt eilen sovimme, että olemme ystäviä, niin mahdottomalta kuin se saattaa joidenkin korvissa kuulostaakin – ja mahdottomaltahan se kyllä minusta tuntuukin. On todella hankalaa jutella hänen kanssaan ja olla kyselemättä asioita, jotka minulle ei enää kuulu. On todella hankalaa olla osoittamatta hellyyttä ja olla pyytämättä sitä. Tämä kaikki tekee minut hulluksi! En kestä enää päivääkään.. Kävin itsemurhankin kieppeillä, suunnittelin sitä ihan vakavasti, mutta sitten eräs ystävä sai minut sen verran tolkkuihini, etten vienyt suunnitelmia teoiksi. Syy, miksi tyttöystäväni kanssa ystävyyteen suostuin, on se, etten kertakaikkiaan pysty olemaan hänestä erossa. Loin koko elämäni hänen varaansa ja kaikki suunnitelmani pyörivät hänen ympärillään. Olin niin sitoutunut häneen – ja olen edelleen – että erossa oleminen sai kehoni tärisemään pelosta ja kärsin usein kamalasta ns. eroahdistuksesta. Kaikenmaailman ajatukset alkoivat pyöriä päässä ja tulin todella rauhattomaksi, joskus sain jopa paniikkikohtauksia, joihin jouduin ottamaan rauhoittavia avuksi.
Minua pelottaa. En halua, enkä voi elää ilman häntä. Hän on ollut lähes koko elämäni ja 70% päivistäni koostui pelkästään hänestä, joten en enää kykene olemaan ilman häntä. Olen ennenkin eronnut ja tämä on nyt toinen kerta, mutta edellisestä ihmisestä eroaminen ei ollut läheskään näin kovaa kidutusta ja elämää raastavaa. En muutenkaan ole ihminen, joka haluaa erota ja etsiä uuden kumppanin joka toinen kuukausi tai vaikka joka kolmas vuosi, vaan uskon tosirakkauteen ja kun suhteeseen ryhdyn, sitoudun elämään hänen kanssaan koko loppuelämän ajan. Senpä takia tämä ero heitti minut niin pahasti tolpiltani ja nyt kaipaan apua ja neuvoa..
En halua päästää hänestä irti, vaikka niin monen yrityksen jälkeen hän hylkäsi pyyntöni ja sanoi, ettei voi olla kanssani.. Kuulemma ehkä joskus vuosien päästä, mutta en pysty odottamaan niin kauan pelon, että hän löytää jonkun toisen, kanssa.. Hän on panseksuaali ja on monesti sanonut, ettei ole koskaan ennen tuntenut vetoa ketään kohtaan saati ole edes ihastunut, mutta silti epäröin ja tuntuu pahalta.. Minä olin hänen ensimmäisensä ja tulen kuulemma aina olemaan hänelle kaikki kaikessa.. Siltikään emme voi olla yhdessä! Tämä on niin epäreilua ja kaikin tavoin väärin.. En vaan jaksa mitenkään ymmärtää.. 😭
Kolme päivää olen vaan itkenyt ja istunut koneen ääressä tekemättä mitään.. En kykene.. Sydämeen särkee aivan liiaksi ja se saa minut hulluksi.. Auttakaa, mitä minun pitäisi tehdä? En halua saada yhtään enempää haukkuja ja syytöksiä keneltäkään, joten toivon asiallisia vastauksia.. Toivottavasti jaksoitte lukea tämän vuodatukseni..
Olen todella pahoillani tilanteestasi ja toivon että yrität jaksaa elämässä eteenpäin. Oletteko te minkä ikäisiä?
Itselläni on melkolailla samanlainen tilanne menossa; ollaan oltu yhdessä kolmisen vuotta miesystäväni kanssa ja hänestä on muotoutunut minulle tärkein asia koko elämässni. Tai tarkemmin sanoen; koko elämäni.
Hän ilmoitti muutamia viikkoja sitten että on miettinyt pitäisikö meidän olla yhdessä vai ei. Ja tämän viikon maanantaina juteltiin asiasta kunnolla; lohduttomasti itkien kerroin hänelle omista tunteistani ja siitä miten tärkeä hän on minulle. Miten toivoin, että voisimme mennä kihloihin, miten olin päättänyt rakastaa koko elämäni vain häntä, ja miten halusin että olisimme yhdessä vielä 60-vuotiainakin. Hän halasi minua tiukasti ja koetti lohduttaa ja sanoi että ei se ole mikään mahdottomuus, mutta nyt hän haluaa olla mieluummin yksin ainakin jonkin aikaa - mutta hänen puolestaan voisimme vielä palata yhteen. "Mutta siihen menee aikaa." Pahoitellen hän myönsi että osasyy tähän on se, että olen suhteemme aikana lihonut 15-20kg e-pillereiden takia.
Juteltiin lisää, ja lopulta häneltäkin pääsi itku ja hän sanoi että toisaalta hän ei näe syytä miksi ei voitaisi yrittää jatkaa. Suunnaton taakka tipahti harteiltani, ja ajattelin että ehkä se elämä sitten voi jatkua. Meillä oli seksiä, oli läheisyyttä-- koko loppupäivä oli aivan fantastinen ja tunsin oloni niin kevyeksi ja puhtaaksi.
Seuraavana aamuna hän oli kuitenkin ihan vaikeana. Kysyin, että kaduttaako häntä, ja hän vastasi että "Kaduttaa."
Kysyin että eikö hän haluakaan nyt olla minun kanssani ja vastaus oli lyhyt ja haikea; "En."
Minulta siinä sitten nousi taas pala kurkkuun. Hän paljasti lisää syitä miksi haluaa että ollaan sinkkuja; hän haluaa seksiä muidenkin naisten kuin vain minun kanssani ennen vakituista sitoutumista...
Ymmärrän asian kyllä, tottakai sitä kokeilun- ja seikkailunhalua on jos ei ole päässyt villinä sinkkuna seikkailemaan. Mutta ei se vähennä tätä kipua yhtään... Sattuu niin helvetisti, itken vain koko ajan, elämällä ei tunnu olevan mitään merkitystä. Olen alkanut jopa kuvitella asioita; yksi päivä olin ihan varma että kuuntelin sillä hetkellä yhtä suosikkikappaleistani ja lopulta sain vain havahtua siihen, että eihän minulla ollut edes mitään musiikintoistolaitetta päällä... Näen näkökenttäni sivussa pieniä ötököitä seinissä aina toisinaan, ja kun katson kohti niin siinä ei olekaan mitään. Ja näen joka yö painajaisia... Tuntuu vain siltä, että nyt ei enää vain jaksa jatkaa.
Kyseessä on mitä ilmeisimmin ns. läheisriippuvuus. Ainakin mitä nyt netistä asiasta luin niin kuulostaa tutulta...
Harmitustani lisää se, että asun nykyään miesystäväni naapurissa keskellä-ei-mitään. Minulla ei ole ajokorttia, täällä ei kulje bussitkaan...En pääse millään pois täältä tapaamaan vaikkapa kavereita. Ja kaverit asuvat niin kaukana etteivät nekään pääse tänne... Sen sijaan miesystäväni ramppaa kavereidensa luona muissa kaupungiessa kun hänellä on auto. Tunnen oloni niin hylätyksi, yksinäiseksi ja mitättömäksi ilman häntä.
Hän halusi kuitenkin että ollaan vielä ystäviä. Kertoi, että olen ainut ihminen jonka kanssa hän haluaa olla. Lopulta sovittiin että ollaan ns. friends-with-benefits, eli ollaan ystäviä joiden ystävyyssuhteeseen liittyy myös seksiä... Tätä ehdotin ja siihen suostuin vain ja ainoastaan sen takia, että haluan pitää kiinni edes siitä läheisyydestä jota seksin aikana saa. Vaikka tiedänkin, että satutan vain itseäni tällä tavoin yhä enemmän ja enemmän... Tuntuu niin pahalta, kirjaimellisesti siltä että sydän on murentunut sirpaleiksi ja millään ei ole enää mitään merkitystä. Mutta en voi itseäni tappakaan koska en halua satuttaa rakkauteni kohdetta sillä, haluan hänen olevan onnellinen... Mutta haluaisin, että se olen minä joka hänet onnelliseksi tekee. 😭
Taistellaan yhdessä... Ehkä se aurinko vielä paistaa risukasaankin. Surettaa vain ajatus siitä, että muunmuassa isosiskoni ensimmäinen jätkäkaveri (siitä suhteesta on jo yli kymmenen vuotta) ei ole vieläkään päässyt siskostani yli vaan vieläkin haikailee hänen peräänsä surullisena...
Hei Stigmurus ja oikein iso kiitos viestistäsi! Pahoittelen myöhäistä vastausta.
Vaikka en tämmöistä tilannetta kenellekään toiselle ihmiselle toivo, on silti todella helpottavaa tietää, etten ole yksi. Ei tätä kestäisi yksin millään.. Onneksi on muutama ystävä, jotka jaksavat aina pitää huolta ja kyselä kuulumisia, piristää ja yrittää olla avuksi.
Olen todella pahoillani puolestasi ja toivonkin kovasti, oikein kovasti jaksamisia! Minulle on toitotettu jo pitkään monelta eri taholta, että kyllä se valo risukasaakin paistaa, vaikka sitä on nykyään aivan liian vaikea uskoa. Elämässä eteenpäin siirtyminen on hankalaa, kun on rakentanut koko tulevaisuutensa sen tietyn ihmisen ympärille. Se osaa todella potkaista päähän ja kunnolla. Minun elämäni heittäytyi täysin pois raiteiltaan, enkä ole vieläkään saanut sitä takaisin sinne, minne kuuluukin...
Olemme kumpikin siis nuoria aikuisia, minä 19 ja tämä tyttö 18.
Tässä kuluneiden päivien aikana olen käynyt läpi aikamoisen tunnevyöryn; masennuksesta ja epätoivon keskeltä suorastaan onneen ja sieltä onnesta takaisin masennukseen. Sain juteltua tämän kyseisen ihmisen kanssa, mutta asiat eivät tuntuneet menevän lainkaan parempaan suuntaan... Hän oli kärkkäästi yhteen palaamista vastaan, kunnes sitten yhdessä yössä muutti mielipiteensä täysin ja sanoi, että voimme aloittaa puhtaalta pöydältä. Tästä kovin onnellisena suostuin sitten ehdotukseen sen kummempia kyselemättä ja nytten vasta pari päivää sitten selvisi syy, mikä sai hänet muuttamaan mielensä niin nopeasti; sääli ja välittäminen. Hän ei kuulemma halunnut, että joutuisin kärsimään enempää ja sanoi myös rakastavansa minua aidosti ja enemmän kuin mitään muuta, mutta yhteen palaaminen säälistä ei ole mikään sydäntä lämmittävä asia ollenkaan.
Aluksi hän oli oikein iloinen ja pirtsakka, mutta eilen sain kuulla ne iki-inhottavat sanat; "Häivy siitä". Olen koko päivän yrittänyt häntä vältellä, mikä ei tuntunut miellyttävän häntä lainkaan, mutta en voinut muutakaan. Olen edelleen todella loukkaantunut, enkä osaa vaan antaa anteeksi ja unohtaa ilman anteeksipyyntöä. Voi olla ehkä hieman lapsellisen kuuloista, mutta minua ei ole luotu kestämään jatkuvaa ilkeilyä, halveksintaa ja tunteettomuutta. Toivoin hänen olevan yhtä rakastava minua kohtaan, kuin minä häntä.
Päivä kerrallaan, kai? Todella hankala vaan olla ajattelematta koko asiaa, kun ei elämässä mitään muuta täytettä ole. Näillä näkymin olisi aikomus aloittaa opiskelut, josko se veisi ajatuksia edes hieman muualle..
Taistellaan yhdessä me kaikki, jotka olemme samankaltaisessa elämäntilanteessa!
Ette ole kaksinkaan sillä täällä kirjoittelee vielä kolmas täysin samassa tilanteessa oleva tyttö. Erosin viikko sitten lähes kaksi vuotta kestäneestä suhteesta. Ero ei tullut minulle aivan puun takaa, mutta järkyttihän se silti. Poika kysyi avoimesti mitä mieltä olen suhteestamme, ja vastasin rehellisesti että haluaisin vielä yrittää. Poika sentään oli ja on edelleen minulle kaikki kaikessa, ja olin olettanut että hän haluaisi minusta oikeasti pitkäaikaisen tyttöystävän, vaikka nuoria olemme. Elimme kaukosuhteessa ja suhteen alussa näimme lähes joka viikonloppu, joko meillä tai sitten pojan luona. Olin mustasukkainen ja tiedostin sen, osasin kuitenkin mielestäni ajoissa lopettaa hölmön käytökseni, ennen kuin se olisi vaikuttanut poikaan negatiivisesti. Rakastuin elämäni ensimmäistä kertaa tähän suloiseen ja vilpittömään poikaan, joka auttoi minut yli entisestä suhteestani ja monesta muusta. Hän oli aina se jolle soitin ensimmäiseksi jos jokin vaivasi.
Tämän vuoden alussa kaikki kuitenkin muuttui, emme nähneet enää joka viikko ja hänen käytöksensä alkoi muuttua hieman ilkeäksi. Ajattelin kuitenkin sen olevan normaalia, ja asiat parantuivat hiljalleen. Suunnittelimme yhdessä tulevaa kesää. Kesällä emme kuitenkaan nähneet kuin kolme kertaa, joka oli todella outoa. Tiesin että hän haluaisi ehkä pitää jonkinlaista taukoa tms. mutta en sisäistänyt sitä. Sairastan ahdistusta, joka vaikutti paljon myös suhteessamme, kuitenkin hänen tietämättään. Sain usein pahoja kohtauksia jotka johtuivat eroahdistuksesta ja siitä että halusin sitoutua toiseen oikeasti. Kaukosuhde oli kuitenkin minulle parempi vaihtoehto, sillä ahdistun myös erittäin helposti liiallisesta läheisyydestä. Poika otti asian puheeksi reilu kuukausi sitten, ja sain siitä kohtauksen. Silloin olo tuntui voimattomalta, ja ajattelin että jos tuo ihminen, joka on elämässäni vaikuttanut näinkin paljon, lähtee nyt, en jaksa enää. Poika kuitenkin lupasi vielä pysyä kanssani. Emme kuitenkaan moneen kuukauteen olleet pussanneet muuten kuin jälleen tavatessa ja lähtiessä toisen luota. Seksiäkään ei ollut. Silti rakastin häntä hirveästi ja halusin jatkaa.
Nyt poika kuitenkin kertoi viikko sitten haluavansa olla vain ystäviä ja menin siitä niin shokkiin etten tajunnut kunnolla asian laitaa. Suostuin kuitenkin pojan mielipiteeseen, koska en halunnut hänen olevan onneton... Luvattiin pitää yhteyttä, ja hän sanoi vielä lähtiessään että toivoo että joskus ehkä yritettäisiin uudestaan kun ollaan kunnolla aikuistettu. Hän ei kuitenkaan huomioinut, että minun tunne-elämäni ei enää tästä muutu. Minä oikeasti halusin olla hänen kanssaan ja luotin häneen. Nyt se kaikki on poissa. En ole syönyt viikkoon, sillä kaikki mitä syön, tulee samantien ylös. Olen jutellut hänen kanssaan facebookissa päivittäin, mutta juttelu ei ole ollut normaalia. Toisinsanoen hän on yrittänyt rauhoitella minua, ja sanoa että aika parantaa. Minusta oli ihanaa huomata, että hän on oikeasti huolissaan ja välittää. Olen niin epätoivoinen että olen yrittänyt saada häntä takaisin. Mikään ei auta, poika ei vain suostu. Sanoo vaan, että ehkä joskus, mutta älä elä sen toivossa. En voi sille mitään, että haluan viettää elämääni vielä hänen kanssaan...
Ystäväni ovat yrittäneet tukea, muttei mikään auta. Elän normaalisti päivä kerrallaan, mutta joka päivä oloni fyysisesti huononee. Totuus on, etten kestä ilman häntä. Tiedän olevani erittäin mustasukkainen jos hän alkaisi seurustelemaan jonkun toisen kanssa.
Helpompi jakaa asiat näin tuntemattomien kanssa, kun tuntuu ettei kukaan ystävä ymmärrä, enkä toisaalta halua heidänkään aikaa viedä kertomalla päivittäin, kuinka paljon poikaa kaipaan takaisin.
Kiitos kun jaoit tarinasi kanssamme, Napu.
Tuo ystävyys eron jälkeen harvemmiten toimii, minkä vuoksi en itsekään kovin hyvällä silmällä minun ja eksäni välistä 'ystävyyttä' katsonut. Halusin häntä rinnalleni aivan liiaksi, enkä pystynyt millään päästämään irti. Ne joka päiväiset kolme ihanaa sanaa eivät auttaneet viemään tätä etääntymisprosessia eteenpäin lainkaan, vaan pikemminkin hankaloittivat. Kaikki tunteet pyörivät kuin maailmanpyörässä; milloin iloitsin siitä, että hän pysyi kuitenkin edes ystävänäni kaikesta huolimatta, olin surullinen siitä, kun en voinut häntä omakseni enää saada, ja tunsin myös kovaa katkeruutta kaikista niistä syytöksistä ja ilkeistä sanoista, jotka häneltä sain. Tunnepyörä vie aivan kamalasti voimia, joten tiedän, miltä sinusta nyt tuntuu. Se on kamalin tietämäni tilanne eron jälkeen, kun rakastamasi ihminen on nenän edessä, mutta silti sinun saavuttamattomissa kaikista rakkaudenosoituksista huolimatta.
Todella ikävää, kun sinullekin kävi näin. Toivon, että saat asiasi järjestymään ja fyysisen kuntosi paremmaksi. Tiedän, ettei se ole lähelläkään helppoa, sillä poden itse samankaltaisia oireita. Ei ruoka maistu kunnolla, aina väsyttää, mikään ei enää saa iloiseksi. Vain tämä yksi ja ainut ihminen pyörii mielessä kaiken aikaa ja vie kaiken energiani. Eipä sitä enää sitten muuhun jää..
Koita jaksella, oikeasti.
Minun tilanteeseeni on sen verran tullut päivitystä viimeisten parin tunnin aikana, että katkaisimme ystävyytemmekin lopullisesti. Eksälläni oli todella huono päivä ja purki kaiken minuun, kun yritin vain auttaa parhaani mukaan, jotta hän voisi edes hitusen paremmin. Sain syytöksiä, rumaa kielenkäyttöä, näsäviisastelua ja kertakaikkiaan hirveää tekstiä muutenkin.
Lopulta saimme molemmat tarpeeksemme ja sen kummempia sopimatta lähdimme omille poluillemme. Nyt on tunnelma haikea, enkä tiedä mitä tekisin.. Vielä tänä aiemmin tänään yritin saada häntä takaisin luokseni, mutta tuloksetta. Hän on päättänyt elämänsä, eikä hänen päätään enää tunnuta kääntävän millään keinolla. Vaikka olenkin nuori, niin olisin todella halunnut sitoutua ihan vakavasti ja aloittaa elämän hänen kanssaan kaksin. Olisin halunnut jakaa koko elämäni ja tulevaisuuteni hänen kanssaan, mutta kun ei toinen halua, niin ei pakottaakaan voi..
Pelkään, että alan katkeroitua, kun tulin niin huonosti kohdelluksi. En kyllä tiedä yhtään, miten tästä eteenpäin.. Kovin synkältä näyttää. Ystäviä en tohdi häiritä enää näillä ainaisilla ongelmillani, joten kai sitä on sitten kärsittävä yksin. Nyt kyllä tuntuu jokseenkin kaduttavan, kun menin hänet tapaamaan ja vielä rakastumaan. Ei siitä seurannut muuta kuin harmia, vaikka onhan noita hyviäkin muistoja tullut tehtyä hänen kanssaan. Enimmäkseen kuitenkin niitä huonoja..
Kiitos kaikille, jotka jaksoivat lukea ja edes vaivautuivat vastaamaan. Se merkitsi minulle paljon.