Entä jos haluan pois?
Krooninen reaktiivinen masennus. Hoitona lääkkeet ja terapia, mutta vasta syksyllä. Olen jaksanut sinnitellä pian neljä vuotta sen kanssa, ettei kiinnosta.
Olo ei ole paha, ei satu. On vain kuolettavan tylsää, samanlaista, harmaata, eikä mikään jaksa kiinnostaa. Katselen silmät sumeina ja korvat kuuroina ympärilleni, enkä elä. Tavallaan tekisi mieli elää, mutta kun ei tunne iloa ja onnistumista mistään, mitä tekee ja haluaa aina pois sieltä missä on, niin ei tästä mitään tule. Elämä on ollut tyhjää jo useamman vuoden, jostain ihan nuoresta asti vaikkei sitä silloin tajunnutkaan. Aina välillä on hetkiä, että NYT, nyt minä haluan elää, olen elossa, elän. Mutta suurin osa on vain sitä, että on olemassa.
Itsemurha ollut mielessä jo vuosia. Lääkärit eivät ole huolissaan, koska en ole vielä kuollut ja totesin, ettei ole ”intressejä tappaa itseään”. Se oli vale. En vain keksi mitään tarpeeksi siistiä, rauhallista tapaa kuolla varmasti. Aivan liikaa sanottavaa siihen viimeiseen viestiin, kukaan ei jaksaisi lukea.
Mitähän tässä nyt keksisi?
Sama tilanne, palstasta päätellen vain minulla kestänyt muutamia vuosikymmeniä enemmän.
Sama tilanne. Ei enää tiedä mitä tehdä ja kannattaako tällaista elämää jatkaa. Tarvitsisi jonkinlaisen valon pilkahduksen, jotta tietäisi että iloakin olla olemassa. Sitä ei vaan tunnu tulevan mistään.
Välillä tulee se tunne, että nyt täytyy tsempata ja kyllä minä pystyn. Hetken se olo kestää, mutta ei rohkeus riitä edes yrittämään, kun tietää uusien pettymysten odottavan.
Näinpä. Jos mitään parempaa ei kerta ole luvassa, niin miksi pitäisi jäädä tänne kitumaan? Kuitenkin, kun sinänsä olen ihan hyväksynyt, ettei elämästä tule mitään, enkä jaksa tehdä asialle mitään. Muut vain ovat jyrkästi sitä mieltä, että ei hui kamala itseään voi tolla lailla, kyllä se elämä kuntoon tulee ja paljon on nähtävää, mussunmussun.
Katsoo nyt sitten.
Ninnero kirjoitti 10.7.2011 19:21
Sama tilanne. Ei enää tiedä mitä tehdä ja kannattaako tällaista elämää jatkaa. Tarvitsisi jonkinlaisen valon pilkahduksen, jotta tietäisi että iloakin olla olemassa. Sitä ei vaan tunnu tulevan mistään.
Välillä tulee se tunne, että nyt täytyy tsempata ja kyllä minä pystyn. Hetken se olo kestää, mutta ei rohkeus riitä edes yrittämään, kun tietää uusien pettymysten odottavan.
Iloa jos ei tule mistään, se täytyy itte tehä!
Mistä olet tykännyt, mikä on sulle antanut joskus jonkun virikkeen ryhtyä puuhastelemaan jotain , edes pientä, vaikka mitä suurempi ja haastavampi on mihin ryhdyt, sen syvempi on tyydytys minkä se sinulle voittamansi tuottaa.
Tylsää elämää ei ole.
Päiviä ehkä, mutta elämä on enemmän kuin yksi päivä.
Yksi päiväkin on paljon kun siinä on joku sytyke, kipinä, on se sitten millainen innostuksen alku tahansa.
Kukaan ei tiedä mikä se on se mikä sinut saa vireille.
Siksi itte ota ilo,- ja ota se ilo tosiaan kokonaan vastaan niin että huomioit mistä sait sen ja että saat siitä toistekin uuden alun - jotenkin jonkunlaisen uuden alun.
Elämä ei ole valmis.
Se on itse luotava - ja saa - luoda siitä tismalleen sellaisen kun itse haluaa.
Tuohon vähän tarkennusta:
tismalleen millaisen haluaa voi koettaa luoda.
Elämä osoittaa karikot kyllä,
auttaa kun mielessä edessä tavoite
jota kohti unelmoida.