Olen täällä niin paljon jo kertonut omasta masennusajastani, että en oikein viitsi kaikkea enää kertoa. Ihmiset kyllästyvät. Mutta ihan samaa minulla on ollut noin pari vuotta sitten. Pelkkää nukkumista, väkisin minut joku pakotti nousemaan sängystä ylös. En huolinut ammattiapua masennukseni aikana, läheiset auttoivat minkä jaksoivat

Ehkä sitä on masennuksessa täysin välinpitämätön itsestään ja koko maailmasta, koska on niin väsynyt. Vielä, jos joku sanoo, että masennuksessa kuuluukin maata sängyssä, niin vastahan siitä olosta nauttii. Oikein on tutkittu asia, että masentunut saa olla väsynyt, eikä se ole laiskuutta.
Oikeastaan miksi siitä haluaisikaan pois. Kun masennus viedään pois, otetaan myös sohva, missä tyytyväisenä on vuosia maannut. Tilalle annetaan terapeutin sohva tai pelkkä tuoli. Masentuneen ei tarvitse itse itsestään huolehtia, vielä vähemmän perheestään. Ei tarvitse siivota, laittaa ruokaa.
Kuka hullu siitä tilasta ihan vapaaehtoisesti haluaa pois?

Nyt pitkä tauko. Koska en tiedä miksi mie en enää ole masentunut. Miksi mie tässä siivoan ja tiskaan, laitan perheelleni ruuan. Hiuksetkin olen kammannut, yöpuvun ottanut pois päältä. En tiedä mitkä ne syyt ovat miksi olen aina-ja alati- sängyssä- makaamisen ilon vaihtanut itsestäni ja muista huolehtimiseen.

En ollut masennuksen aikana ahdistunut, vasta sen jälkeen olen monesti aika ahdistunut. Mietin mitä kaikkea olisin jo tehnyt, jos en olisi sängyssä vuosia maannut.

Kiitos Aavaton!

Totta.. Masennuksessa sitä oikeuttaa ja antaa itselleen luvan olla masentunut sekä rypeä siinä. Sehän on normaalia!

Itse en enää makaa ja pelkästään nuku, vaan raahaudun väkisin aina välillä tunneille sekä tekemään tehtäviä. Jotenkin tuntuu siltä, että en itse anna itselleni lupaa olla täydellisen masentunut. Jostain on pidettävä kiinni ja toisaalta samalla mietin mistä todellisuudessa pidänkään kiinni: masennuksesta vai rutiineista täyttyvästä elämästä.

Jossain määrin minua hävettää ajatus siitä, että tahtoisinkin olla masentunut koko ajan. Että se on se ainoa tila, jossa tunnen jotain ja jollain kierolla tavalla kaikki se tuska, itseinho, väsymys, itkukohtaukset, alemmuus ja huono olo tuovat tiettyä turvallisuutta ja ehkä onnellisuudenkin tunnetta.

Olenko minä onnellinen masentuneena? Jos olen, se kuullostaa erittäin sairaalta ajatukselta...

Kyllä minäkin kävin koulua vaikka olin masentunut. Opiskelin sisäoppilaitoksessa ja siellä oli vaan pakko nousta sängystä ylös. Mutta heti, kun oli mahdollista, menin takaisin petiin. Tuli minusta nuoriso-ohjaaja. Mutta koko se aika on aivan kuin olisin unta nähnyt. Mutta rutiinit ja joku, joka niitä valvoi, minut elämässä piti.

On minulla ollut hetkiä, että en ole jaksanut nousta ylös. Pari kertaa olen joutunut sairaalan sänkyyn, siihenkin rakastui niin, että en olisi halunnut kotiin. Mutta siihen tarvitsee ammatti-ihmisen, joka sanoo, milloin olet siinä kunnossa, että pitää rutiineista luopua. Sitten pitää vaan maata, ilman, että tuntee syyllisyyttä.

Ei kai sitä ihminen sentäs ihan onnellinen ole masentuneena. Jos ei nyt se ole onnellisuutta, että omistaa sängyn. Jossain vaiheessa sitä varmaan on aika välinpitämätön kaikista asioista, silloin voisi olla onnellinen. On kuin taivaan lintu ja antaa muiden pitää huolta.

Voisikohan niin ajatella, että vaikea masennus on tavallaan huumetta ja siksi siitä voi tulla riippuvaiseksi. Ja riippuvaisuudesta haluaa päästä pois, mutta toisaalta, kun pääsee siitä jollain keinolla pois, onkin niin paha olo, että haluaa siihen oloon takaisin. Harvoin huumeriippuvuudesta tai mistään riippuvuudesta pääsee pois, ilman toisten apua.

On kai teillä muillakin kokemuksia masennuksesta, että meidän ei kahdestaan tarvitse jutella. Xera tai rusakko, joku vaan.

Oi ihanaa että muutkin kokee noin! Oon luullut olevani yksin tollasen ajatuksen kanssa.
Mä olen aina jaksanut nousta sängystä (melkein joka päivä ainakin) tän reilun vuoden aikana. En silti jaksa tehdä mitään, meen sängystä sohvalle ja katon telkkaria. No, oon koulussa käynyt, viime keväänä kirjotin ja nyt välivuosi opistossa. Eli pakolliset asiat saan just ja just tehtyä. Läksyt kyllä usein jää tekemättä. Mutta mitään ylimääräistä ei, ei jaksa nähdä kavereita, no ei niitä tällä paikkakunnalla kyllä ookaan.
Jossain vaiheessa kun olo parani, niin tuntui siltä että en halua edes tästä masennuksesta eroon. Enkä viiltelystä. Enkä oo päässytkään. Kaks kertaa oon ollu sairaalassa. Sinne olis toisaalta ollu niin turvallista ja ihanaa jäädä, kun ei voinu tehdä itelleen mitään ja ruoka ja kaikki tehtiin valmiiks ettei ite tarvinnu tehdä mitään. Mutta sitten siinä oli se, että uus lääke alkoi vaikuttaa ja olis jaksanu jo tehdä jotain, niin sitten meinas kuolla tylsyyteen.
Te osasitte tosi hyvin pukea sen sanoiks, minkä takia ei halua luopua masennuksesta. Just se, mitä sitten jää kun ei oo enää edes masista, kun ei oo elämää, ei ystäviä, ei harrastusta, ei mitään.
Ja jotenkin siihen on niin hyvä aina vedota, että se on masennusta. Välillä kyllä tuntuu että oon laiska. Nykyään ehkä oonkin, kun on enemmän voimia vaikka mieliala on aika synkkä. Mutta on oikeasti päiviä jolloin ei oikeasti jaksa.
Äh, mun teksti on varmaan tosi sekavaa. Mutta mä en saa ulos mitään järkevää. koittakaa ymmärtää.

Tiedän tunteen. Miksipä masennus ei voisi olla eräänlaista huumetta ja riippuvuuden aiheuttaja. Elimistö on tottunut masennuksessa erittyviin aineisiin. Mutta riippuvuuden aiheuttajistahan pitäisi päästä eroon. Huumeidenkäyttäjäkään ei halua huumeista eroon syystä tai toisesta, mutta päästyään hän sitten luultavasti on ihan tyytyväinen. Minusta masennusta ei kuitenkaan voi yrittää hoitaa sillä tavalla, että yritetään saada ihminen irti masennuksesta ja sitten tuupataan hänet menemään tyhjän päälle. Pitäisi olla jotakin masennuksen tilalle. Kuulostaa tietysti kornilta, mutta jokin harrastus voisi auttaa. Ehkä kirjeystävä, ulkoilu. Kaikki millä hiljalleen pääsee elämään kiinni.

Minäkään en ole hyvä keksimään itselleni tekemistä ja helposti vain vajoan tylsyyteen, tietokoneella roikkumiseen ja television katseluun. Mutta aina, kun olen tehnyt jotakin kiinnostavampaa, minulle on tullut hyvä olo. Vaikeinta on se aikaiseksi saaminen. Ehkä jokin ei liian vakavasti otettava aikataulutus auttaisi? Jotenkin elämään pitäisi saada hauskaa sisältöä, ja jos sitä ei keksi niin elämässä ei varmaan olekaan mitään järkeä. Hankalaa (?) on se, että sisällön keksiminen riippuu jokaisesta ihmisestä itsestään, eikä masentuneena kukaan ole erityisen kekseliäs. Ehkä tästä pitäisi tehdä eräänlainen "haaste": keksikää tekemistä ja toteuttakaa se, kertokaa sitten muillekin 😉 Minä lähden tästä lukemaan tenttiin...

En ole koskaan ollut hoidossa masennuksen takia (vaikka syytä todellakin olisi ollut). Aina on tuntunut paremmalta piilottaa paha olo ja voimattomuus sekä heikkous muilta. En millään kestä ajatusta näyttää muille olevani heikko! Pakko olla "yli-ihminen" joka jaksaa kaiken, kykenee kaiken ja mikään ei tavallaan kosketa. On kaiken yläpuolella. Ja silti masentaa ja ei kykene mihinkään.

Olen myös joskus miettinyt onko masennus minulle syy työntää ihmisiä pois luotani. Defenssit ovat minulla korkealla, sen olen ymmärtänyt jo hyvin nuorena. Silti on pelottavaa ajatella, että haluan pitää masennusta yllä itsesuojelun ja tyhjyyden tunteen välttämiseksi.

Yhä edelleen kamppailen joka päivä ajatusteni kanssa: toisena päivänä haluaisin apua ja toisena päivänä en kestä edes puhelin soittoa kotoa ajattelematta, että he säälivät minua ja koittavat pitää huolta. Tahdon kyetä siihen itse ja omin voimin. Kukaan ei saisi koskettaa.

Hmm.. Pohdintani lentää vielä eteenpäin, onko minulla edes oikeutta olla masentunut jos ja kun tuntuu siltä, että masennus on vain tunnetila, johon verhoan omaa itseäni. En tiedä, alkaa olla se punainen lanka todellakin hukassa koko ihmisessä. ☹️

Minun ajatukseni ovat teidän ajatusten sisaria

Miten tutulta tuo puhe teiltä kaikilta kuulostaa. En itsekään jaksa tässä alkaa avaamaan sairaskertomusta, mutta olen ollut masentunut. Stella Novan kanssa tyhjyyden tunne, itkukohtaukset, epätodellinen olo.. kaikki on tuttua minulle. Se varsinkin, että minä olen masentunut, se määrittää identiteettini ja olemassaoloni. Kaikki siihen liittyvät tunteet ovat "normaaleja" ja jos tunnen jotakin muuta, alkaa ahdistaa, tuntuu kuin elämältä tippuisi pohja, minuudelta tippuisi pohja. Vasta viime kuukausina on välillä tullut sellaisia ajatuksia, että ahdistus on jotakin hyvää ja eteenpäin vievää. Ja se hyvä puoli alkuajan helvetissä on, että tänään ajattelin selviäväni tästä ja tuosta, jos jaksoin senkin. Toisaalta... siihen olemattomaan oloon oli niin helppo hukuttautua, että "todellinen" oleminen tuntuu välillä todella raskaalta ja kun tuntuu paremmalta, alkaa surra niitä vuosia, jotka menivät pois. Kuin sielu olisi ollut 20 asteen pakkasessa, kohmeessa ja jäässä. Nyt se on alkanut sulamaan, ja sieluun sattuu, kuin kylmettyneisiin sormenpäihin, kun tunto alkaa palaamaan. Aluksi tuntuu ettei kestä millään, jomottaa ja särkee. Sitten tulee turta tunne ja lopulta veri kiertää..

Oli ihana lukea teidän kokemuksia, koska olen välillä ollut outojen ajatusteni kanssa todella yksin. ja välillä tuntee syyllisyyttä niistä.. Mutta olen ajatellut, ettei ajatukseni, salassa ajatellut loukkaa ketään, ja minulla on oikeus joskus ajatella, kun illalla menee nukkumaan, ettei halua nousta... Nousen kuitenkin. On muuten sairaan hienoa päästä ylös, keittää kahvit ja vaikka haluaisi jäädä, lopettaa jne... NOUSEE KUITENKIN. Me ollaan kuitenkin voittajia, joka ikinen joka raahautuu edes tuolille istumaan. Kertokaa lisää itsestännee

Tutulta kuulostaa... Jotenkin, jos sitten joskus onkin oikeasti pirteä ja on hauskaa, alan tuntemaan syyllisyyttä... "En ole enää masentunut, ei masentuneella voi olla hauskaa. Ehken ikinä ollutkaan masentunut, ehkä olenkin vain wannabe?". Tuntuu, että jos on ollut hauskaa, olen jotenkin paljastanut olevani heikko ja näyttelijä... Tuntuu että olen vain näytellyt masentunutta, tuntuu että muutkin ajattelee niin. Tuntuu että olen heikko jos en itke tai jotenkin rankaise itseäni edes henkisesti. Tunnen itseni huonoksi masentuneeksi, kun olen ITSE yrittänyt hakea siihen apua. Eihän masentuneet itse hae apua!? 🤔 Se ahdistava tunne rintakehässä onkin oikeastaan turvallinen.

Vihreämpi päivä, musta tuntuu aivan samalta. Oli kuin olisin lukenu omaa tekstiäni kun luin sun kirjotuksen. Emme siis ole yksin, on muitakin jotka tuntee samalla tavalla. 🙂
Kun tulee tollanen olo, että "en mä varmaan koskaan oo masentunu ollukaan", niin sitten mä ainakin alan miettimään ja muistelemaan niitä aikoja kun oli tosi paha olo ja ei jaksanu tehdä mitään. Jos ei se oo masennusta niin mikä sitten. Ehkä en ookaan keksiny sitä ite.
Mä oon myös tuntenu itteni huonoks masentuneeks, kun oon lähteny ite hakee apua. Ja myös silloin kun on parempi olo. Mutta oikeesti kun järjellä miettii, voiko olla huono masentunu? Ei. Se ei oo mitää suorittamista. Kyllähän se masentunu puoli itessä väittää vastaan, mutta ei sitä tarvi kuunnella.
Mulla menee jo paremmin, lääkkeet on ilmeisesti alkanu tehota.
Voimia teille kaikille!

Minä ainakin haluaisin kovasti eroon masennuksestani.. Inhoan sitä helvetillistä itkua ja kipua mitä joutuu kokemaan. Päivät nyt menevät vielä jotenkin, mutta yöt ja aamut on yleensä pahimpia. Yritän uskoa, että niitä helpompiakin päiviä tulee vielä joskus. Viimeiset kuukaudet on itselläni niin sumeita, ei oikeastaan ole paljoakaan muistikuvia. Sitä tajuaa, ettei ole paljon muistikuvia, kun ei ole paljon muuta tehnyt kun itkenyt ja huutanut. Ei se ole elämää. Kaikille kovasti voimia, ehkä se joskus helpottaa.. .

Minulle on iskemässä oikein kunnon masennus. Olen itselleni ensi vuodeksi laittanut sellaiset tavoitteet, että en taida niistä onnistua. Minulla on 3v tyttö, hänellä on aika suuria ongelmia ja ne ovat sitten vieneet kaikki minun voimani. On ollut pakko olla aikuinen, ottaa vastuu muista ihmisistä ja unohtaa oma itsensä.

Nyt sitten tuntuu, että ei tästä selviä ilman sohvaa. Olisi niin helppo jäädä makaamaan, pyytää sukulaiset apuun. Heitänpäs ilmoille seuraavan ajatuksen; masennus voikin olla tapa ratkaista elämän vaikeat ongelmat?

Voisin ajatella, että nyt masentuisin, jäisin sohvalle ja taas muutaman hetken päästä olisin terve. Mutta olisin ollut niin kauan masentunut, että sukulaiset ja läheiset olisivat ratkaisseet ongelmat. Ja, ehkä olisin menettänyt opiskelupaikankin?

Tämä on minusta itsestäni vaan, ei yleisesti kaikista masentuneista. Yritän vaan käydä läpi omia tuntoja ja ehkä onnistun tällä tavalla pysyä ”hereillä”.

Heissan taas

Tuntuu, että vihdoinkin on löytynyt keskustelu, jossa on jotakin "omaa". En olekaan yksin tyhmien ja outojen ajatusten kassa. tuosta suorittamisesta..joskus olen miettinyt, että ehkäpä minäkin luin tietoa masennuksesta, ja sitten aloin suorittamaan sitä ja olettamaan, että näin niiden oireiden täytyy sitten mennä. En tiedä.

Itse olen huomannut usein ajattelevani, varsinkin nyt, kun tulevaisuutta pitäisi alkaa "tekemään", että sohvanpohjalle vaan, en jaksa koska olen masentuntu, joten aavattoman ajatukset tuntuu omalta. sieltä sohvanpohjalta on hyvä lähteä miettimään hukattuja vuosia ja voivottelemaan, kuinka ei itsestä tule mitään, ja sitten huohaista ja nukkua.

Ehkä pieni ankaruus olisi kaikille hyväksi. Noista ajatuksista vielä.. Viikonloppuna tilitin poikaystävälleni, kuinka olen päässyt syyllisyydestä ajatusteni suhteen sillä, että nykyään ajattelen,että saan ajatella kuinka haluan ja kuinka synkkiä haluan, enkä tunne syyllisyyttä.Hän tokaisi, että olenko joskus sitten ajattelut jotenkin muuten ja tuntenut SYYLLISYYTTÄ, ja siihen vielä; no kyllä sä sitten olet ollut sekaisin. Me olemme siis poteneet SYYLLISYYTTÄ AJATUKSISTA. tai minä ainakin. etten saisi tuntea tai ajatella näin. ehkäpä se suorittaminen ei olekaan niin väärä termi omallekaan olotilalle.

Tuntuu, että tänävuonna ajatuksiin on tullut jokin aukko siitä, kuinka kummallisia ne oikeasti ovatkin olleet..

Setäni on psykologi, ja hän totesi, että olen potenut tyypillistä nuorisomasennusta, joka on varsinkin nuorille, kotoaan poismuuttaneille aikuisille tyypillistä, kehitykseen liittyvää. Hän totesi myös että syyllisyys ja häpeä ovat peikkoja ihmisen mielessä, jotka syövät energiaa...Kuulostaako tutulta.
Tässä taas hajatelmia omista aivoistani..

p.s. Olen lähdössä IRLANTIIN, itse suunnittelemalleni matkalle, rahoilla, jotka olen hankkinut omalla työnteolla, asia, joka oli liikaa pari vuotta sitten. Kuinka siistiä elämä joskus onkaan. Voimia siis teille kaikille, Jatketaan mielenkiintoista keskustelua.

Olen tämän viikon toiminut kellon avulla; aamulla herätys, sängystä pois-tyyliin. Olen siis ollut itselleni ankara, en ole sallinut itseni jäädä sänkyyn. Tietenkin tämä nyt on kuvannollista, kolmen lapsen äidin on pakko nousta ylös. Mutta haaveilen sohvasta, nuhaakin pukkaa ja kohta varmaan olisi oikea syy maata.

Siinä taas yksi pakokeino, sairastun fyysisesti. Oikeasti olinkin tuossa vähän aikaa todella kunnolla fyysisesti sairas. Kauhiaa aikaa kaikkine särkyineen mutta toisaalta niin ihanaa olla kaiken keskipiste. Sellainen olen saanut olla hyvin harvoin elämässäni. Aina jollakin toisella on asiat huonommin mitä minulla. Kerrankin oli tilanne, että minä olin heikoin.

Kyllä sun ajatukset, Tiitiäinen, tuntuvat hyvin tutulta. Minun pahin masennusjaksoni oli silloin, kun muutin kotoa pois. Äitini ei hyväksynyt minun kotoa poismuuttoa. Äitini oli sairas, en sitä kyllä silloin tietänyt. Toisaalta nautin todella paljon, toisaalta tunsin syyllisyyttä, kun tein vastoin äidin toiveita. En oikein tietänyt miten olisin. Viikonloppuisin olisin voinut mennä kotia, en kestänyt äidin mäkätystä. Jos en mennyt, sitten olin häpeissäni, kun en mene oman perheeni luokse. Helpoin keino päästä tunteistani eroon, oli masentua.

Ajoitko jotain tällaista takaa kirjoituksellasi? No tämmöisiä ajatuksia minulle kuitenkin syntyi.
Hienolta kuullosta sinun Irlannin matkasi, nauti olostasi. Ehkä kirjoitat jotain matkastasi, en ole koskaan käynyt Irlannissa, haaveissa kyllä on.

Olen joutunut totaalisen tyhjyyden valtaan. Mikään ei tunnu miltään, eikä millään ole merkitystä. En ole surullinen enkä ole iloinen.. olen tunteeton ja täysin tyhjä. Hukutinko jo masennuksenikin?

tuo kaikki kuulostaa niin tutulta. varsinkin Stella Nova ja Vihreämpi_päivä, olen kokenut ihan samoja tuntemuksia. syyllisyyttä ja suorittamista .mitä jos vaan keksin kaiken? haluan vaan huomiota? koska oon niin yksin niin mun pitää kerätä ihmisiä ympärilleni masennuksen avulla?
oon kokoajan sanonu mun psykologille että haluan eroon tästä ainaisesta pahasta olosta. mutta olen alkanut miettimään ihan samaa, että mitä mulla sitten on kun en enää ole masentunut? ei mitään. (ensimmäinen kerta kun sanon itse ”ääneen” olevani masentunut.) pelkään sitä päivää kun osaan taas olla iloinen ja en ala itkemään tai huutamaan pienistäkin asioista. asiat jotka ovat olleet mulle kauan joka päivästä, ovat poissa. mutta ehkä siihen tulee jotain tilalle? jotain parempaa?
olis niin ihanaa kun voisin taas uskoa, toivoa ja luottaa. että olisin iloinen siitä että huomenna on uusi päivä, ”voi kuinka ihana että saan olla elossa”.
pidän itseäni todella heikkona ihmisenä, koska masennuin. nytkin vaikka voimat on ihan lopussa niin pakko olla paras koulussa, kenellekään en voi/halua kertoa ja näyttää miltä tuntuu, että kaikki sattuu. mua hävettää.
on niin tyhmää että kaikki on musta itestä kiinni. mun pitää ite alkaa taas elämään ja yrittämään. kukaan ei voi tehdä sitä mun puolesta. mutta tuntuu että en osaa jatkaa, en mä tiedä mitä mun pitää tehdä! kertokaa!? miksi masennuksesta ei ole kirjaa mistä löytyy vastaukset kaikkeen? en mä jaksa alkaa itse yrittämään.

kaipaan kaikkea entistä. kaikkea mitä mulla oli ennen. on niin helvetin pelottavaa kun on muuttunu niin vähässä ajassa niin paljon. olin ennen ihan erilainen. tuntuu että olen eri ihminen. ja siksi olen pelännyt että mulla on joku muukin sairaus kun masennus. (ei kuulemma ole,huh)

olen kateellinen teille kaikille kun osaatte ilmaista itseänne ja tunteitanne noin hyvin.
tämä koko teksti meni asian vierestä, mutta kiitos jos joku luki.