En ole koskaan elämässäni päässyt yhteenkään tavoitteeseen, mitä olen itselleni asettanut. Olen asunut koko 16 vuotiaan elämäni samalla paikkakunnalla, eikä minulla ole kavereita missään muualla. Elämäni ei pitäisi olla huonoa, minulla on kavereita ja harrastuksia, mutta joka päivä tuntuu että olen vain yksin. Erosin muutama kuukausi sitten ensimmäisestä vakavasta parisuhteestani joka kesti noin 10 kuukautta. Se oli elämäni parasta aikaa. Hän, jonka kanssa seurustelin, täytti elämässäni sen mitä siitä puuttuu. Häneen minä rakastuin, ja hänen vierestään olisin halunnut herätä elämäni jokainen aamu ja seikkailla elämäni seikkailut. Pilasin suhteen olemalla lapsellinen ja epäkypsä pinnallinen ääliö. Elimme kaiken lisäksi eri maailmoissa. Hän oli pienestä pitäen kasvatettu uskoon ja minut ei-uskoon. Arvomme olivat erinlaisia, mutta minä olisin ollut valmis tekemään työtä sen eteen. Luen entisiä viestejämme tunteja joka ilta, katson yhteisiä kuviamme joka päivä ja ajattelen häntä loputtomiin. Tiedän että ensirakkaus on vaikea ylittää, mutta tämä on jotain muuta. Olen yrittänyt viiltää ranteitani ja piilotellut arpia jokaiselta. En halua elämältäni mitään muuta kuin hänet. Katson sydän verta vuotaen joka päivä facebookista kuinka hän nauttii elämästään ilman minua. En halua elää täällä kun en voi koskaan saada sitä ainoaa asiaa, tarvitsen. En kestä ajatusta että hän on vielä joskus jonkun toisen kanssa, en halua olla enää olemassa.