En uskalla puhua kenellekään

En tiedä, mistä aloittaisin. Minä _pakotan_ itseni kirjoittamaan tämän, koska en voi jatkaa näin. Syvä ahdistukseni on jatkunut vuosia enkä pääse tästä eroon.

Kaikki on mennyt aina hyvin. Minulla oli ystäviä, harrastuksia, ja onnistuin ponnistelematta kaikessa, mihin ryhdyin. Arvosanani olivat korkeita, vaikken tehnyt niiden eteen mitään. Elämässäni ei ole nytkään mitään vikaa. Kaikki on hyvin. Minulla oli hyvä lapsuus ja nuoruus ja välittävät vanhemmat. En koskaan kokeillut juomista enkä tupakointia, olin ”ideaalinuori”. Olin lahjakas, en riidellyt, en koskaan näyttänyt päällepäin, että minulla olisi ollut ongelmia.
Kukaan ei huomannut käyttäytymisessäni mitään erikoista.

Pelkäsin koko ajan kuolemista. Välillä niin paljon, etten pystynyt nukkumaan yksin. Se johtui siitä, että ohimollani on kasvain, josta en koskaan uskaltanut kertoa kenellekään, jos edes ajattelin sitä, kurkkuani alkoi kuristaa ja tärisin pelosta. Jotenkin lamaantuneena elin eteenpäin, ikään kuin se katoaisi, jos en vain myöntäisi sitä. Lopulta murruin ja kerroin kaiken äidilleni, joka ei kuitenkaan tajunnut hätääni ja sanoi, ettei mitään ole, että kuvittelen. Aloin hävetä pelkoani ja sitä, että joku huomaisi, miten ahdistunut olin. Kaikki toiveet avun hakemisesta katosivat, koska jos äitini ei uskonut minua, miksi kukaan muukaan olisi.
Vähitellen aloin ajatella, ettei millään ollut väliä, koska kuolisin kuitenkin pian. Jostakin syystä se lievitti ahdistustani ja selvisin eteenpäin. Jossain vaiheessa ahdistukseni syveni niin, etten enää pelännyt kuolemista, vaan toivoin sitä. Kun tajusin, ettei kasvain suurentunut, aloin ajatella itseni tappamista, häveten sitäkin niin paljon, etten uskalla edes käyttää muista asioista puhuessani sanaa ”itsemurha”, ettei joku päättelisi siitä jotain.

Olen jo viitisen vuotta ajatellut kuolemista melkein päivittäin. Kaksi viimeisintä itsemurhaa. En koskaan puhu ongelmistani kenellekään. Kukaan ei tiedä, että ajattelen usein vain hyppääväni parvekkeelta, koska en jaksa jatkaa. Ajattelen aina, että soitan lääkäriin, varaan ajan ja selvitän kaiken. Että menen psykologille ja haen apua. Mutta kurkkuani kuristaa, enkä tee mitään.
Opiskelen. Elän eteenpäin. Kaikki näyttää hyvältä. Minulla ei ole mitään ongelmia, mutta silti en kestä. Nautin asioista, nauran aidosti ja olen onnellinen. Silti en tiedä mitään muuta syytä jatkaa elämääni kuin sen, mitä se tekisi kaikille läheisilleni.
Häpeäni vain syvenee, kun ajattelen, miten huonommin monilla muilla menee, ja miten he silti selviävät.

Jotenkin lamaantuneena odotan, milloin murrun lopullisesti. Ja haenko silloin apua vai teenkö jotain lopullista. Elämästäni on tullut kulissi, jota pidän yllä kaikin keinoin, koska pelkään, että joku huomaa, että jotain on vialla, samalla kun toivon, että joku huomaisi ja osaisi auttaa.
Itken usein ollessani yksin, koska olen niin hyvä valehtelemaan, koska minulla on niin täydellinen pokerinaama, koska kukaan ei vieläkään ole huomannut mitään, koska en pysty kertomaan. Eikä itkeminen enää edes helpota kunnolla.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun kerron ongelmistani vähättelemättä. Lähetettyäni tämän viestin tulen katumaan tätä syvästi, mutta minun on _pakko_ tehdä jotain. Minun täytyy pakottaa itseni toimimaan. En voi jatkaa näin, vaikka tiedän, että teen niin kuitenkin. Teeskentelen, että kaikki on hyvin, kunnes taas ahdistun niin paljon, että sitä on mahdoton sietää. Kynnys hakea apua on liian korkea. Häpeän sitäkin.