Viimeiset kaksi vuotta elämässäni ovat yhtä sumua. Elän tässä sumussa enkä tunnu pääsevän pois. Välillä minusta tuntuu, kuin en edes olisi olemassa .. Raahaudun vain tilanteesta toiseen ja jokainen sanani ja eleeni tuntuu olevan automaattista, aivan kuin en itse hallitsisi niitä. Vaikka olen tilanteessa fyysisesti paikalla, tunnen olevani henkisesti jossain kauempana ja pelkkä sivustakatsoja elämässäni.
Minua pelottaa, etten enää koskaan pääse tästä tunteesta eroon.
Kärsin masennuksesta, ja mitä ilmeisimmin myös uupumuksesta. Vaikka nukkuisin kuinka paljon, väsymys ei vain mene pois. En jaksa mitään. Useina päiviniä makaankin vain sängylläni ja tuijotan kattoa, ties kuinka kauan. Joskus tunnin tai enemmänkin. Tuntuu etten jaksaisi edes olla.
Koulut alkoivat vain kaksi päivää sitten, mutta olen jo nyt niin lopussa että melkein itken tätäkin kirjoittaessani. Olen tosi väsynyt kaikkeen, mutten tiedä mitä asian eteen tekisin, joten yritän vain sinnitellä ja jaksaa – en itseni vuoksi, vaan miellyttääkseni muita.
Tätä on jatkunut jo kauan, ja aina toisinaan lopulta murrun – viimeksi tämä tapahtui viime jouluna. Olin henkisesti ihan hajalla ja vain itkin, monta tuntia putkeen kolmena peräkkäisenä päivänä. En haluaisi kokea sitä uudestaan.
Elämässäni pitäisi olla kaikki hyvin, ainakin periaatteessa. Tai no okei, äitini on masentunut ja työstään uupunut, mikä rasittaa minuakin, mutta tuntuu silti, ettei minulla olisi oikeutta olla masentunut tai tuntea pahaa oloa.
En tunne olevani elossa. Ainoana poikkeuksena hetket tyttöystävän seurassa, mutta kaikki muu on sumua, ahdistusta ja itkua. Enkä osaa puhua enää kenellekään.
Anteeksi tosi sekava viesti, en ole kovin selkeä juuri nyt. Ja ei, en ymmärrä itsekään viestini pointtia. Oli vain pakko purkaa mieltä johonkin.
Hei Violence. Tunnistan itseni tekstistäsi. Tiedän tunteen kun on niin väsynyt, ettei jaksaisi edes olla pystyasennossa - saati sitten tehdä jotain. Väsymys ei lopu nukkumalla ja on niin loppu että vaan itkettää ja itkettää.. En käsitä välillä kuinka paljon ponnistelua tosissaan vaatii että jaksaa kirjoittaa esimerkiksi tänne. 😞
Minäkin sinnittelen vain muiden vuoksi täällä, ilman läheisiä ihmisiä minua ei enää olisi. 😭 Jospa joskus tulevaisuudessa olisi sellaisessa tilanteessa että tahtoisi elää itsensä ja elämänsä takia, ei muiden.
Romahdukset on myös minulle tuttuja, sitä vaan itkee päättömästi tuntikausia eikä kyynelet lopu millään.
Toivottavasti elämä vielä joskus voittaa.. Nyt paljon voimia sinulle taistelussasi! 🙂🌻
Moi Violence! 🙂
Samaistuin kertomukseesi monessa kohdassa. Tiedän tunteen, kun väsymys vain jatkuu ja ei jaksaisi olla. Välillä minulla tunne pahenee niin, etten jaksaisi edes nukkua. Tällaisina hetkinä haluaisin että olisi jokin nappi, josta voisi "sammuttaa" itsensä... 😞
Minunkin äitini kärsi työuupumuksesta vähän aikaa sitten. Siitä ei ole pitkä aika kun hän toipui, mutta nyt hän voi paremmin. Uskon, ettei sinullakaan ole helppoa, kun se ihminen, jonka pitäisi jaksaa huolehtia sinusta ja hyvinvoinnistasi, jaksaa nyt juuri ja juuri huolehtia itsestään. Minulle ainakin tuli turvattomuuden tunne.
Itseänikin aina vähän hävettää valittaa omasta elämästäni, sillä minunkin elämässäni kaikki on tavallaan kunnossa. Ainakin päällisin puolin. Tuntuu, että muut täällä ovat joutuneet kestämään niin paljon enemmän. Toisaalta, eihän paha olo aina lähde joistakin suurista elämänmuutoksista tai muista. Pienetkin asiat voivat johtaa siihen. Ja ihmiset reagoivat eri asioihin eri tavalla, sillä ihmiset arvostavat eri asioita.
En tiedä, ymmärsinkö oikein, mitä tarkoitit sillä, että tuntee olevansa elossa. Minulle se merkitsee sitä, että saa elämästä kaiken irti. Tätä tunnetta en minäkään tosiaan koe - tuntuu kuin nuoruus vain lipuisi ohitseni.
Hyvä, jos tunnet olosi paremmaksi tyttöystäväsi kanssa! Sanoit, ettet osaa enää puhua kenellekään. Etkö edes tyttöystävällesi? Uskon, että hän voisi auttaa sinua, jos hän saa sinut tulemaan eloon edes hetkeksi. Paljon voimia ja halaus! 🙂🌻
Kiitos vastauksistanne, Fanny00 ja sonrisa. Huomasin samaistuvani viesteihinne paljonkin enkä enää tunne olevani niin yksin.
Sonrisa, minunkin äidilläni menee nyt paremmin mutta silti olen itse taas totaalisesti romahduspisteessä. En pystynyt olemaan tänään koulussa pahan oloni kanssa ja olen nukkunut ja itkenyt koko päivän.
Minua pelottaa hieman, sillä olen huomannut kyynistyväni äitini ongelmille. Niitä on ollut aina ja niin paljon, etten enää jaksa välittää. Lieneekö osittain masennuksen syytä, mutta kuitenkin - tunnen itseni tosi kylmäksi ihmiseksi kun en kykene välittämään muiden tunteista. Olen pohjimmiltani empaattinen ihminen mutta olen kadottanut sen piirteen jonnekin kuluneen parin vuoden aikana kun olen masennusta sairastanut.