En tiedä mitä haluan enkä osaa tehdä päätöksiä
En tiedä, miten tällä hetkellä pelastaa itseni tästä suosta, mihin olen päätynyt. Tuntuu, että minulla olisi kaikki mahdollisuudet olla onnellinen. Voisin luoda elämästäni hyvän, koska en ole polttanut mitään siltoja takanani. Kuitenkin minulla on yksi ylitsepääsemätön ongelma: minä itse.
Uskon, että tunnen itseni edes jotenkin. Osaisin kuvailla itseäni kysyttäessä, eikä epävarmuus sosiaalisissa tilanteissakaan enää vaivaa. En vain tiedä ollenkaan, mitä haluan. Välillä tuntuu, etten halua mitään. Kuitenkin haluan kaiken. Päätösten tekeminen on tuskaa, kun yrittää miettiä kaiken järjellä, eikä siitä tule mitään. Jos päättää aina kaiken pelkän järjen perusteella, päätöksethän sopisivat kenelle tahansa. Ei sillä tavalla tule onnelliseksi, koska ei elä omannäköistä elämää, vaan jotain kulissia, joka näyttää ulospäin hyvältä, mutta ei tunnu omalta.
Olen aina ollut enemmän järki- kuin tunneihminen. Kuitenkin on aika huolestuttavaa, jos en osaa esimerkiksi vieläkään valita ammattia tai opiskelupaikkaa. Kun pari vuotta sitten tein yliopistohaun ja kävin pääsykokeissa, pääsin kaikkialle, minne olin hakenutkin. En kuitenkaan osannut valita, joten menin vain sinne, mikä tuntui pienimmältä pahalta. Tällä hetkellä pidän välivuotta.
Miten opin päättämään, miten tiedän, mitä haluan? Luulen tietäväni, mistä tilanteeni johtuu. Jossain vaiheessa aloin tavoittelemaan täydellistä elämää. Lukiossa valitsin opiskeltavat aineet sen mukaan, miten suljen mahdollisimman vähän vaihtoehtoja pois. Halusin pitää kaikki ovet avoinna. Olisi pitänyt lähteä tutustumaan itseeni, tehdä vaikka niitä virheitä, ottaa riskejä. Olisi pitänyt miettiä, mikä minua kiinnostaa, mikä tekee minut onnelliseksi ja mikä on minulle tärkeää. Olisi ja olisi… 😟
Millä keinoilla se ammatti valitaan? Tuntuu, että olen miettinyt asiaa kaikista eri näkökulmista. Olen miettinyt valitsenko alan sen mukaan, mihin ammattiin/työhön se johtaa vai mikä aine minua kiinnostaa. Ammatinvalintapsykologillakin olen ravannut ylioppilaaksi valmistumiseni jälkeen joka kevät, ja taas olen sinne menossa.
Sama teema rasittaa muitakin elämäni osa-alueita. En tiedä, kenestä olen kiinnostunut, en osaa tehdä pieniäkään päätöksiä. Tuntuu, kuin en uskaltaisi elää elämääni niin kuin haluan, vaan ajattelen jotain näkymätöntä henkilöä (eli muita ihmisiä, mutten kuitenkaan ketään tuntemaani halua miellyttää), jonka silmissä haluan näyttää täydelliseltä. Luulen, että tämä ”näkymätön henkilö” olen minä itse. Se, mitä haluan, on ristiriidassa sen kanssa, mitä haluan. Tämähän on järkevää 😀 Tarkoitan, että haluan saavuttaa elämässäni paljon, mutta toisaalta haluan myös olla onnellinen. Eli mitähän minä sitten haluan enemmän… Pelkään järjettömästi epäonnistumisia.
Huhhuh, en tosiaan odota valmiita vastauksia tähän, tiedän olevani mahdoton ongelmavyyhti… 😋 Toivoisin vain tarinoita kohtalontovereilta, ja kaikista parasta olisi tietysti jonkun jo asiasta yli päässeen kokemukset ym. Kaikki vastaukset ovat kuitenkin enemmän kuin tervetulleita. Kiitos jos jaksoit näin pitkälle lukea! 🙂
Hei
Olen itsekkin mielestäni enemmän järki kuin tunne ihminen. En ole kovin jyrkkä mistään ja en tuomitse ketään, yritän ymmärtää kaikkia ja pystyn tulemaan toimeen melkein jokaisen kanssa. Mietin tilanteita aina järjellä ja se auttaa paljon elämässä. Ajattelen tunteella vain rakkautta jota en voi oikeasti rationaalistaa, vaikka järjellä katsottuna minulla ei pitäisi olla näitä tuntemuksia, sitä vihaa ja katkeruutta jota tunnen.
En itsekkään ole kovin varma mitä haluasin tehdä työkseni. Ja ei varmaan moni muukaan ole, kunhan saavat elantonsa.
Minulla ei ole mitään suurempaa kutsumusta mihinkään tai arvostusta. Mutta ajattelen järjellä tämänkin asian. Haluan helpon työn josta tulee paljon rahaa, hyvät oltavat ja mukava ympäristö. Se on mielestäni suunta johon pyrin ja olen onnistunut kaventamaan mahdollisia ammattejani pariin vaihtoehtoon. Kaikki nämä vaihtoehdot ovat myös kiinnostavia minulle.
Etsi siis tykkäämäsi aineen sisältä ammatti jossa on hyvät oltavat!
Olin ennen masennusta tyytyväinen itseeni. Jaksoin tehdä asioita, olin tehokas, olin vahva, halusin yrittää. Nykyään en saa mitään haluaamani aikaiseksi ja petyn itseeni päivittäin. En vain jaksa yrittää, tuntuu että minulla ei ole syytä yrittää. Elämäni on tyhjän päällä, siellä ei ole väliä mistään. Ahdistukseni on vähinnyt, en jaksa välittää mistään, ei ole tunteita ketään kohtaan. Vihani on laantunut. Tämä tila on auttanut minua paljon ahdistukseni kanssa, mutta haluasin edes tuntea vihaa tai rakkautta, tuntisen sentään hetken verran, että olisin elossa.
Olen hyvin kunnianhimoinen ihminen, tähtään huipulle. Päätökset ovat olleet minulle helppoa vaikka tie ei ole ollut helpoin. Nykyään on kuitenkin vaikea yrittää päästä tuonne huipulle, en vain jaksa. Mitään ei ole tosin menetetty, ehkä löydän vielä motivaation ja saan haluamani.
Mielestäni päätöksen tekoa voi oppia, ajattele järjellä mitä oikeasti haluat ja pysy siinnä. Jos on vaikea nähdä asioita järjellä niin kehotan etsimään kokemusta asioista. Tuomitse kokemuksen perusteella ja tee päätös 🙂.
Sanoit vielä että haluat saavuttaa paljon ja olla onnellinen. Nämä kaksi arvoa voi myös kulkea yhdessä ja voit saada kummatkin. Tee mitä haluat tehdä, mutta ole samalla kunnianhimoinen. Ehkä olet onnellinen kun saavutat paljon. Ehkä saavutat paljon jos olet onnellinen. Kaikki riippuu siitä mitä arvostat. Aina ei tarvitse tehdä päätöstä 🙂.
Kiitos vastauksesta degard! 🙂
Minäkin olen kunnianhimoinen ihminen. Haluan aina onnistua siinä, mitä teen. Haluaisin panostaa uraan, edetä siinä, ja todeta olevani hyvä siinä mitä teen. Kuitenkin haluaisin myös nauttia siitä. Haluaisin, että tekisin myös työtä, jolla on jokin merkitys. Haluaisin vaikuttaa asioihin, saada positiivista muutosta aikaan maailmassa.
Olen kateellinen sinulle, kun osaat yhdistää järjen ja tunteen. Mielestäni paras yhdistelmä on kun tekee päätökset järjellä kuunnellen tunteitaan. Eli vain konsultoi tunteita, selvittää niiden avulla sen mitä haluaa, ja tämän jälkeen analysoi järjellä. Minulta sujuu hyvin tuo järkipuoli, mutten osaa kuunnella tunteitani. Tai ehken vain uskalla. Kirjoitit, että olet "hoitanut" ahdistustasi olemalla tuntematta mitään. Toivon, että olet huomannut, ettei tuo ole oikea ratkaisu. Olen huomannut oman elämäni tyhjyyden johtuvan juuri siitä, etten salli itselleni kaikkia tunteita. Ongelma on siinä, että jos kieltää negatiiviset tunteet, samalla lähtevät myös ne positiiviset...
Viestisi viimeinen kappale kosketti minua eniten. Olet ihan oikeassa, ihminen saavuttaa paljon, jos on onnellinen, ja toisaalta minut voi osittain tehdä onnelliseksi myös tiettyjen tavoitteiden saavuttaminen. Ehkä pitää vain yrittää ajatella positiivisesta näkökulmasta ja nähdä mahdollisuuksia epäonnistumisen pelon sijaan. 🙂👍
Olen nyt mielestäni edistynyt edes vähän tässä projektissa, jota pidän jonkinlaisena elämänmuutoksena. Olen päättänyt alkaa haluta joitain asioita elämääni. Olen päättänyt kiinnostua ihmisistä ja keskittyä siihen, mitä haluan. Oli kyse sitten pienistä tai isoista asioista. Aloitin myös päiväkirjan pitämisen tutustuakseni paremmin itseeni. Olen ehkä jopa ihastunut. Eikä itseasiassa edes haittaa, vaikkei siitä tulisi mitään - iloitsen siitä, että pitkästä aikaa tunnen jotain.
Kiitos hyvistä neuvoista, sait minut oikeasti ajattelemaan asioita uusista näkökulmista. 🙂🌻 Toivottavasti sinullakin menee hyvin! Vaikutat paljon fiksummalta kuin monet tuntemistani ikäisistäsi ihmisistä. Ja aivan varmasti löydät taas rakkautta elämääsi, en näe mitään syytä epäillä sitä 🙂
Mukavaa, että olet edistynyt elämässäsi. Minäkin olen päässyt syvimmästä masennuksesta ja olen jo oma itseni. Se on minulle edistystä.
On myös kiva auttaa omilla ajatuksillani 🙂
Vaikutat mukavalta tytöltä ja toivon ,että teet elämästäsi omanlaisesi
En tiedä kuuluuko asiani tänne vai minne mutta kirjoitan kuitenkin...
Olen lähtenyt opiskelemaan vieraaseen kaupunkiin kauaksi kotipaikkakunnastani ja (kauko)avopuolisoni jäi sinne asustamaan taloamme. Olen nyt puolisen vuotta opiskellut ja minulla on alkanut olemaan kova ikävä häntä. Minusta tuntuu, että tein väärin kun jätin hänet sinne yksin ja vain omalla päätökselläni lähdin opiskelemaan... en ole onnellinen täällä. hän kärsii siellä ollessaan yksin ja minä täällä.
koulu alkoi mukavasti syksyllä ja olin iloinen, että se jaksoi kiinnostaa, mutta nyt vuoden alusta koulu on ollut ****. Joudun käymään samoja asioita läpi, joita edellisessä koulutuksessani olen oppinut jo... opettajat ovat ilkeitä, ja nauravat kysymyksilleni. onko tämä sittenkään minun ala...
juttelin mieheni kanssa huonosta omastatunnostani kun olin jättänyt hänet yksin... ja hän myönsi, että hänestä tuntuu ettei hänen elämä etene että aivan ku se olisi jäädetetty paikalleen kun minä lähdin opiskelemaan. hän haluaisi perustaa perheen. niin haluaisin minäkin. voin kuvitella onnellisen elämän lapsien kanssa talossamme. mutta kouluni takia sen voisi toteuttaa vasta 4 vuoden päästä... mieheni on minua 7 vuotta vanhempi ja vaikka hän kykenisikin vielä myöhemminkin ne lapset tekemään niin en haluisi vaatia häneltä sitä. itse olen vielä nuori...
lisäksi pappani kuoli viikko sitten. jäljellä on enää yksi supermummoni, joka on todellakin vielä hyvässä kunnossa. ajattelen, että hänellä pitäisi olla mahdollisuus nähdä kun lapsenlapset menevät naimisiin ja saavat lapsia. vaikka tilanne näyttää nyt hyvältä, en voi luottaa siihen että se jatkuu pitkään...
tää voi vähän ihmetyttää miten nää mun ongelmat liittyy tähän ketjuun. olen pohdiskellut tulevaisuuttani työnäkökulmasta pitkään... kuten sonrisa, olen lukion jälkeen ravannut ammattipsykologilla, joka tuntui mielestäni ammatitaidottomalta tai sitten vain ei osannut auttaa minua... ajattelen, että voisin menestyä millä tahansa alalla, kunhan minua vaan kiinnostaisi joku tarpeeksi paljon. kävin yhden ammatikoulun linjan saadakseni lisää aikaa tulevaisuuden pohtimiseen, ja nyt olen jatkanut samaa alaa. jo kouluun päästessäni olin sitä mieltä, etten tiedä tulenko tarvitsemaan tätä koulutusta tulevaisuudessa, mutta kunhan käyn jonkun kolmannen asteen koulun niin olisin yhteiskuntakelpoinen. nyt olen tajunnut, että tämä ajatus tulee vanhemmiltani, molemmat yliopiston käyneitä, jotka eivät voineet pitkään hyväksyä sitä etten mene yliopistoon. koin ettei siellä ole mitään minulle. sittemmin he ovat alentaneet odotuksiaan ja olivat onnellisia kun menin ammattikorkeakouluun.
asiaa on nin paljon että tämä saattaa vaikuttaa todella sekalaiselta tekstiltä, eikä mikään aukea. tällä hetkellä olen kämpilläni kirjoittamassa tätä kun pitäisi olla koulussa. viikonloppu meni itkiessä koti-ikävää, kun ei ole varaa joka viikonloppu mennä kotia.
Moi taas! 🙂
Nyt kuluikin sitten melkein kuukausi, etten kirjoitellut tänne. Oli jotenkin kaikkea mietittävää ja päätettävää, liikaakin.
Nyt on mennyt jo paremmin taas. Samalla pelkään kuitenkin edelleen valitsevani väärin. Ehkä pitäisi vain oppia, että vaikka valitsisinkin väärin, ei se tekisi minusta yhtään huonompaa ihmistä. Pitäisi oppia olemaan rakentamatta itsetuntoani suoritusten varaan. Olen edistynyt tässä hirveän paljon, mutta silti pelkään epäonnistua. Liian pitkään olen yhdistänyt luonteeni ja minuuteni suorittamiseen, palkintoihin ja saavutuksiin. Nyt en enää oikein tiedä, olenko mitään ilman niitä.
Nyt olen niin kyllästynyt nykyiseen elämäntilanteeseeni, että olen pakon edessä joutunut tekemään päätöksiä. Olen melkein päättänytkin, mitä haluan opiskella. Päätös on syntynyt pakon edessä. Tajusin, että olen niin tyytymätön, että haluan muutosta. Tajusin myös, että jos en päätä, joku muu päättää puolestani. Ja se on aina se huonoin vaihtoehto tosiaankin.
Tämä motivaatio sai minut käymään läpi kaikki linjat, mitä Suomen yliopistot voivat tarjota 😀 Oli siinä iso työ, mutta sen arvoistakin. Otin ylös kaikki vähänkin kiinnostavat vaihtoehdot. Sitten karsin niitä niihin, joita voisin oikeasti kuvitella opiskelevani. Tämän listan kanssa menin taas ammatinvalintapsykologille, ja nyt siitä olikin oikeasti apua! 🙂👍 Tämä johtui tietysti varmasti suureksi osaksi siitä, että olin tehnyt niin paljon pohjatyötä. Mutta uskon, että paljon vaikutti myös psykologin vaihtuminen. Tämä uusi jotenkin ymmärsi niin paljon paremmin, vaikutti kiinnostuneemmalta. Hän myös tuki päätöksiäni ja uskalsi antaa palautetta.
Viime päivinä olen pohtinut paljon menneisyyttäni ja sitä, miten minusta tuli se, joka olen tänään. Tiedän, ettei menneeseen saa jäädä kiinni, mutta uskon tästä ylianalysoinnista olevan jotain hyötyä minulle. Jos tiedän syitä ja ongelmia, osaan ratkoa niitä. Mietin oikeasti avun hakemista. Vaikka juuri nyt meneekin paremmin, pelkään romahtamista. Nyt olisi ehkä paras hetki elämässäni käydä juttelemassa jonkun kanssa, koska tunnen olevani tavallaan pohjalla. Nyt ehkä kehtaisin, pystyisin, uskaltaisin. Nyt minulla on vielä aikaa. Haluan nyt keskittyä itseeni, saada elämäni kunnolla järjestykseen 🙂
Kiitos vastauksesta MMR! Kerroit tilanteestasi avopuolisosi kanssa. Aloin miettimään, että mitä jos et olisikaan muuttanut opintojen perässä. Olisitko sittenkään tyytyväinen? Itse ainakin miettisin "mitä jos", ja aina hankalan paikan tullen kyseenalaistaisin päätökseni, ehkä vaikka riidassa jopa syyttäisin avopuolisoani elämäni jarruttamisesta. Minä tai kukaan muu ei kuitenkaan voi sanoa puolestasi, oliko päätöksesi oikea - vain sinä itse voit sen päättää. 🙂
Kannattaa vielä koittaa eri ammatinvalintapsykologeja ja miettiä, mikset osaa valita omaa alaasi. Nämä asiat auttoivat minua. Minulle tuli viestiäsi lukiessa tunne, että mietit toisia niin paljon, että unohdat itsesi ja sen, mitä sinä itse haluat ja tarvitset. Vaikea tietysti sanoa, tämä oli vain päällimmäinen tunne viestisi luettuani. Minua auttoi myös - kuten mainitsin - se motivaatio, kyllästyminen ja suuri tarve muutokseen. En kauheasti osaa tähän hätään muuta sanoa, toivottavasti sinunkin asiasi ovat selvenneet jo - edes vähän 🙂🌻