En pysty kertomaan vanhemmilleni

En pysty kertomaan vanhemmilleni

Käyttäjä Wimpula aloittanut aikaan 04.11.2019 klo 08:27 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä Wimpula kirjoittanut 04.11.2019 klo 08:27

Hei kaikki!
Olen jo 24-vuotias, mutta en oikein tiennyt olisiko minun pitänyt laittaa viestini aikuisten puolelle vai tänne. En ole koskaan kirjoittanut tänne, mutta nyt on pakko… Olen niin ahdistunut tilanteestani.
Psyykkiset ongelmani alkoivat jo 13-vuotiaana, mutta vasta 2017 hakeuduin hoitoon. Minulla on diagnosoitu vaikea masennus, epävakaa persoonallisuushäiriö, syömishäiriö…. en edes muista kaikkia. Olen ollut tämän vuoden aikana kolme kertaa osastolla ja tämän alle 2v aikana tilanteeni on huonontunut aika paljon. Aloitin vuosi sitten psykoterapian, mutta jouduin lopettamaan sen, koska olin niin huonossa kunnossa. Tällä hetkellä käyn DKT-terapiassa. Tämän vuoden aikana olen yrittänyt itsemurhaa kaksi kertaa, koska en vaan jaksanut enää. Koko kesäkin meni hirveiden itsetuhoisten ajatusten kanssa, ja lopulta jouduin osastolle, koska itsemurhasuunnitelmani meni niin pitkälle.

Ongelmani ja syy miksi kirjoitan nyt tänne on se, että vanhempani eivät tiedä ongelmistani yhtään mitään. He eivät ole koskaan tienneet. Tilanne on tosi kuormittava ja stressaava, ja joudun salailla ja valehdella koko ajan. Olen ollut sairaslomalla maaliskuusta asti ja tällä hetkellä mietin, että lopettaisin yliopisto-opintoni kokonaan. Hain juuri ammattikorkeakouluun ja se olisi ehkä enemmän oma juttuni. Vanhempani kuitenkin kuvittelevat, että opinnot sujuvat ja elämäni on pelkkää onnea ja auringonpaistetta. Eilen tuli taas tilanne, kun isäni kyseli opiskelijakortistani (mikä ei ole tällä hetkellä voimassa) ja jouduin taas valehtelemaan. Taustastani voin kertoa sen verran, että meillä oli tosi rankkaa ja kaoottista lapsuudenperheessäni ja vanhempani ovat iso ”syy” ongelmiini. Äitini aina vannotti, että mistään niistä asioista ei saa puhua kenellekään ulkopuoliselle ja tunnen koko ajan hirveää syyllisyyttä, että olen puhunut. Vanhempani ovat aina pitäneet minua ja siskoani täydellisinä ja paineet menestyä ovat ihan valtavat koko ajan. Miten voisin selvitä tästä tilanteesta? Vanhemmilleni kertominen ei tule koskaan olemaan vaihtoehto, mutta en jaksa enää tätä kaksoiselämää. On minulla siskoni, terapeuttini ja ystäväni, mutta olen kuitenkin niin yksin. En jaksa enää esittää, että olen ”täydellinen”, kun todellisuudessa olen kaikkea muuta.

Asun kaukana vanhemmistani ihan toisessa kaupungissa monen tunnin ajomatkan päässä, mutta kesällä ollessani kotikaupungissani kesätöissä, jouduin taas toiseen kaupunkiin osastolle, niin sitä oli ihan hirveän rankkaa salailla. Kerran isäni tuli asuntoni oven taa (asuin kesänkin siis omillani) kun olin siellä osastolla ja silloin pelkäsin ihan hirveästi, että kohta jään kiinni ja jouduin taas valehtelemaan. Olin siis joutunut osastolle ja sairauslomalle silloin yllättäen. Pelkään joka päivä, että milloin totuus paljastuu.

Kiitos, jos jaksoit lukea tämän romaanin! Toivottavasti en jättänyt mitään kovin oleellista sanomatta. Olen vain niin yksin ja loppu… Löytyisikö täältä kohtalotovereita tai neuvoja? Tiedän, että olen aikuinen ihminen, mutta en saa lähipiiriltäni (paitsi siskoltani) minkäänlaista tukea tämän salailun ja valehtelun takia. En tiedä miten vanhempani suhtautuisivat, jos he kuulisivat tämän kaiken. Tilanne on stressaava ja minulla on taas alkanut olemaan itsetuhoisia ajatuksia sen vuoksi. Tunnen olevani niin umpikujassa.

Terveisin, Wimpula

Edit// Haluan sanoa vielä sen verran, että minulla ja vanhemmillani on aina olleet tosi huonot ja etäiset välit. Olen ollut aina tosi yksin ihan jokaisen asian kanssa. En uskaltanut kertoa aikanaan kenellekään edes sitä, että kuukautiseni alkoivat. Anteeksi, että otan puheeksi noin ällöttävän asian, mutta tuo vain kuvaa hyvin minun ja vanhempieni välejä. Siitä on jäänyt jonkinlainen ”trauma”, mikä vaikuttaa vielä nykyäänkin. Puhumattakaan niistä kaikista muista asioista, mistä en ole uskaltanut kertoa koskaan vanhemmilleni. En ole oikeasti koskaan puhunut porukoilleni _mistään_. Vanhempieni suhtautuminen psyykkisiin ongelmiin on tosi huono ja kun 13-vuotiaana masennuin ensimmäisen kerran, niin isäni huusi vain, että ”Jos toi pelleily ei lopu, niin joudut lääkäriin!”. En sitten ikinä päässyt lääkäriin…. Anteeksi tämä valtavan pitkä viesti, tilanne on vain tosi ahdistava ja haluaisin kovasti kuulla teidän muiden mielipiteitä.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 kuukausi sitten. Syy: Laitoin lisätietoa
  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 kuukausi sitten. Syy: Muokkasin vähän tekstiä
  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 kuukausi sitten. Syy: -