En osaa ottaa apua vastaan?
No niin… Kuinkakohan tämän aloittaisi? Lukekoot joku jos jaksaa… Ja vastailla saa ja olisi toivottavaa 😳
Jos kertaan ensin lyhyesti, mitä tapahtui ennen kuin tähän varsinaiseen aiheeseen päästiin. Eli, elämäni on ollut viimeisen kahden vuoden aikana täyttä kaaosta. Ahdistus vaivaa koko ajan, pelkään vähän kaikkea ja masentunut olotila yllä jatkuvasti. Ok?
No, päädyin sitten terveydenhoitajan kanssa lasten ja nuorten psykiatriseen hoitoryhmään, jonka työntekijät ilmoittivat tilanteesta vasten tahtoani vanhemmilleni. En siis olisi halunnut näin tehtävän, koska vanhemmillani oli osasyytä masennukseeni ja eräänlainen ”valvominen” tämän tilanteen takia nykyään heidän taholtaan ahdistaa minua entistä enemmän. 🤔
Miksi siis tuollainen otsikko? Käymme vanhempieni kanssa ”perheneuvolassa” keskustelutuokioilla psykologin kanssa ja minä sitten vielä erikseen pari kertaa kuukaudessa. Ongelmana on se, että nämä keskustelut, joiden tarkoitus on auttaa minua eteenpäin, vain aiheuttavat minulle ahdistusta. En osaa kertoa mikä vaivaa tai miltä tuntuu. Psykologin kysymykset menevät ohitse liian helposti ja kun pitäisi vastata, en osaakaan vaan olen vain hiljaa. En voi sille mitään, mutta en osaa poimia psykologin esittämiä kysymyksiä hänen muun puheensa seasta ☹️
Saan sitten jatkuvasti kuulla esimerkiksi vanhemmiltani, että ”miksi sinä et keroo mikä vaivaa, ei me voida auttaa, jos olet tuollainen!” Vastaan, että en vain osaa tai pysty ja, että se on vaikeaa. ”Kyllä sinä voit, jos tahdot sitä tarpeeksi.” Haluaisin tosissani uskoa näin, mutta en vain voi. Ja sitten tulee sellainen olo, että eikö sitä apua sitten kannata minulle edes ilmeisesti koettaa antaa, kun en sitä kerran halua ottaa vastaan. Luulevatko he, että minä tosissaan haluan olla ahdistunut ja voida pahoin? Ei, en halua. Miksi haluaisin? 😭
Hei iriak!
Jatkuva paha olosi kertoo, että ansaitset ja tarvitset kaiken mahdollisen avun. Myönnät itsekin tarvitsevasi apua, sulkeutumalla kuitenkin estät itseäsi saamasta sitä. Kunpa voisin auttaa sinua avautumaan ja vastaanottamaan tuen! Miksi avun vastaanottaminen tuntuu niin vaikealta? Häpeätkö kielteisiä tunteitasi? Epäiletkö, ettei kukaan todellisuudessa välitä? Tuntuuko sinusta, että jos avautuisitkin, sinua ei kuunneltaisi?
Vanhempasi voivat ärsyttää sinua, mutta yritä nähdä heidän toimintansa taakse. He välittävät sinusta! Hekin ovat vain ihmisiä eivätkä aina tiedä, kuinka käsitellä ongelmia. Et ole kertonut heille, miten he voisivat parhaiten auttaa.
Jos sinun onkin hankala puhua tunteistasi, niin olet hyvä kirjoittamaan! Syntyikin ajatus siitä, kannattaisiko sinun kirjoittaa kirje tunteistasi.
Hei!
Älä huoli, et ole yksin ongelmasi kanssa.
Täällä mulla on ihan sama juttu. Kun on aika psykiatrille ja pitäis jotain puhua, niin useimmiten oon vaan ihan hiljaa enkä sano mitään vaikka haluisin huutaa kaikki asiani koko maailmalle.
Sun pitää vaan kerätä rohkeutta ja puhua. Edes vähän kerrallaan. Se on ihan hirmuisen vaikeaa, tiedän sen. Mun on ainakin helpompi puhua mun poikaystävälle asioistani, se on semmonen pelastava enkeli ja paljon parempi apu kun psykiatri.
Se että sua ahdistaa tieto siitä että vanhemmat tietää ja valvoo sua, niin kannattaa unohtaa. Mua vähän niinkun painostettiin siihen että isälle kerrottais. Aluks se oli ihan kamalaa kun tiesin että isä tietää, mutta sitten unohdin sen. En vaan ajatellut sitä enään.
Hyviä vointeja!
🙂🌻
Hm hm. Paska tilanne kyllä. Itsellä on ensi viikolla ensimmäinen kerta jossain tämmöisessä nuortenneuvolassa etc, ja eniten pelkään juuri tuota miten sinulle on käynyt.
Tilanteeni on siinä mielessä sama, sillä en missään nimessä halua että ne soittavat mun vanhemmilleni. Lähen samantien pois, sillä vittuako se niille kuuluu miten mulla menee? (Niin olen hieman etääntynyt heistä..)
En tiedä onko sinulla samaa ongelmaa muuallakin kuin vain noissa sessioissa. Meinaan että vaikea puhua itsestään. Itselläni on nimittäin. Puhun kyllä paljon, mutta en oikeastaan mitään olennaista itsestäni. Ja nyt kun tarvisi oikeasti saada apua niin mahtaa tulla vaikeata kun ei oikein osaa puhua.
Niin en mä kyllä yhtään osaa neuvoa mitään. Että olipa taas helvetin turha viesti. Mutta toivottavasti tilanne rupeaa sutviintumaan!
Heips
Miten olis jos voisit kirjoittaa vaikka lapulle tai kirjeen sille terapeutille et sua ahdistaa vanhempies läsnä olo tai se et niitten kans pitää siellä käydä.Ja ehkä siitäkin et kaipaat sitä että terapeutti esittäis selvemmin kun hän jotain kysyy.
Tien että on vaikeaa..mutta jos vanhemmat saa selvän kuvan mikä sulla on, niinku vaikka diagnoosi ja siitä selvitys niille mitä se tarkottaa tai jos osaisit itse kertoa tai kirjottaa sen.Tähän voit pyytää jompaakumpaa sitä jonka kans juttelet yksityisesti tai sen perheneuvojan kanssa selittää niille tilannetta.
Kun vanhempasi tietävät enemmän ja tietävät että saat hoitoa,he todennäköisesti jättävät sinut enemmän rauhaan näiden asoiden kanssa.Ainakin omat vanhempani tai ainakin äiti sano et ne pystyy oleen rauhallisemmin mielin kun tietää että saan hoitoa.Ja niitä helpotti kun psykologin ja psykiatrian sairaanhoitajan kans asiaa selvitettiin niille yhdessä.. =)
Tietty siinä voi olla ongelma kertoa niille jos et halua tai et itsekään osaa sanoa kaikkea vielä.Voithan vielä senkin ilmaista et kerrot sit itse lisää jos haluat,eikä sun oo pakko kaikkee kertoo, sen verran vaan et ne ymmärtää tilanteen.
Jos olet täysikänen niit voithan kieltäytyä perheterapiasta,mutta sain sen kuvan et oot alaikäinen kun vanhemmille on kerran ilmoitettu vaikka kielsit.Taitaa vaan olla semmonen yleinen käytäntö..
Toivottavasti oli jotain apua,häntä pystyyn kyllä se vielä siitä 🙂🌻
Kiitos kaikille vastanneille! Mukavaa myös, että kerroitte omista kokemuksistanne, luen niistä mielelläni lisääkin. 🙂🌻
Juu, siis en ole täysi-ikäinen yläasteen viimeinen luokka alkamassa. Kyllä, olen vasta 15- vuotias, mutta elänyt sellaisessa maailmassa vuodesta 2000 asti, että ymmärrän enemmän kuin välttämättä kuulostaa 🙂 Siinä onkin pienoinen ongelma vanhempieni kanssa, että vaikka esimerkiksi psykologini on heille selittänyt, että olen huomattavasti kypsempi ikäisekseni, niin heillä tuntuu olevan vaikeuksi ymmärtää tai hyväksyä se (eivät esimerkiksi ymmärrä syitä moiseen)... Joka siis on osasyy siihen, miksi mielestäni on kiusallista heidän kanssaan puhua tai ilmoittaa ongelmistani tms.
Psykologini onkin ehdottanut tuota kirjoittamisasiaa sillä tavalla, että kirjoittelisimme kotona lappuja, jotka minun osaltani alkaisivat sanoilla "Minusta tuntuu..." tai "Minun mielestäni..." . Kuulostaa sinänsä (jopa minun mielestäni) ihan kohtuullisen hyvältä käytännöltä, mutta on samaanaikaan mielestäni niin "luonnottoman" oloista, että en ole vielä pahemmin lämmennyt niitä lappuja kirjoittelemaan.
Tuohon Pakaste:en viestiin sen verran kommentoin, että minulla ei varsinaisesti ole sitä asennetta, että "asiani eivät kuulu pätkääkään vanhemmilleni", vaan vanhempani ovat olleet osa ongelmiani tosiaan niin monta vuotta, että puhuminen on sinänsä perheneuvolassakin hyvin rajoitettua, juuri tuon psykologien vaitiolovelvollisuuden nojalla (eli olen kertonut yksityisissä tapaamisissa jotain, mitä vanhempani eivät saa kuulla). Ja kyllä, en osaa puhua itsestäni, vaan keskustelen mieluummin muista asioista, jos niistäkään. Tarve on kyllä oma ääni saada toisinaan kuuluville, esimerkiksi koulussa, knu tiedän olevani oikeassa tai haluan ilmaista mielipiteeni jostakin asiasta, mutta suun avaaminen vain on niin vaikeaa minulle, että yleensä jää puhuminen aika vähälle. Kavereitakin minulla on vain pari, joiden kanssa olen tekemisissä ainoastaan harrastuksen kautta, eivätkä siis ole mitään keskustelukumppaneita, joita näkisin muualla kuin koulussa tai toisinaan harrastuksiin liittyvissä tapaamisissa.
Jos vain osaisin/kykenisin kertoisin vanhemmilleni, psykologeille ja vaikkapa teille tänne, mikä minua vaivaa, mutta en osaa enkä kykene. Olen ollut pienestä pitäen sitä tyyppiä, joka ei puhu paljoa tai halua käydä luokkakavereiden syntymäpäivillä. En leikkinyt sisareni mukana naapuruston lasten kanssa tai käynyt tivolissa. En koskaan osallistunut lapsille järjestettyihin tapahtumiin ja uimarannalla piti minut väkisin mukaan raahata. Puhumisen vaikeus varmaankin liittyy osittain tämäntyyppiseen ahdistukseen ja sosiaalisen elämän pelkoon ja itselläni on aina ollut ajatus siitä, voisiko kaikki mahdollisesti olla toisin ja voisin elää samalla tavalla kuin kaikki muutkin lapset/nuoret. Tavallaan sitä toivon, mutta tavallaan olen jo niin tottunut tähän elämään, että ns. "normaali" elämä pelottaa ja ahdistaa entisestään.
Iriak, toivoit pystyväsi kertomaan muille, mikä sinulla on. Viestisi kuitenkin selkeytti asioita! Paljon siitä olisi voinut olla kirjoittamaani. Minulla on sosiaalista jännitystä, eikä siitä kärsivän ole helppo avautua. Olen varautunut, koska en halua itseäni satutettavan. Se että olen valikoiva siinä, kelle puhun itsestäni, on minulle siis suojautumiskeino. Toisaalta ne, jotka välittävät, ansaitsevat luottamukseni.
Toivon, että löydät SINULLE sopivimman tavan ilmaista itseäsi! Et ole parempi tai huonompi kuin muut ikäisesi, on vain eroja. Mielessäsi on hyviä ajatuksia. Tiedätkö: se että olet nuori, kertoo, että sinulla on paljon aikaa oppia.
🙂👍