Mä en tiedä miks mun elämä on ajautunu tähän, en mä halunnu mitää tälläst. Kohta neljä vuotta selvää masennust takana ja syömishäiriö piinaa mua taas. Vähän yli puolivuotta psykiatrisel polil ja mä uskottelin ittelleni et se auttaa. Parin viimeviikon aikan mä oon taas kelannu kui paljo helpompaa ois vaan lähtee kun ei vaa jaksa. Oon niin epäonnistunu kaikes ja päihteet on vieny mut vaa syvemmälle. Mitä parempi mun on olla pilvessä sitä enemmä mua sattuu olla selvin, mutta jos mä poltan lisää must tuntuu että mä petän kaikki ne joita mun ei pitäis. Ja ne on vieny multa mun ainoon tukipilarinki. 16 vuotta täs paskas on must jo ihan riittävästi, kukaan ei vaan ymmärrä. Oon rakentanu ittelleni tätä lasipalatsii ja nyt en jaksa enää esittää. Mä en tiedä, en oo koskaan tienny kuka oon ja mihin kuulun ja kukaan ei tajua miten se hajottaa ihmist. Kelleen en pysty puhuu ja oon taas enemmä ku yksi. Yliannostus, sitä mun aivot hokee taas, viis kuukautta edellisest kerrast. Jos vaan oisin vahvempi. Kukaan ei jaksa enää tukee mua, ne on liian väsyneit siihen. Mä haluun vaan pois täält.
Hämmentää kun kukaan ei ole vieläkään vastannut.
Voi sinua. Haluaisin niin paljon auttaa, mutten voi tehdä mitään koska kaikki parannus lähtee usein itsestä.
Neuvoisin sua yrittämään lopettaa päihteiden käytön, koska lopulta siitä tulee vain yksi iso ongelma lisää, jotka on vaikea purkaa.
Masennuksesta ja syömishäiriöstä on todella vaikea päästä eroon, itsekkin taistelen juuri näitä kahta vastaan. Molemmat taudit "asettuvat kodiksi" mieleen ja ne otetaan osaksi itseään. Ei osaa itsestään voi eikä aina edes halua poistaa. Välillä taas haluaisi kaiken ja kaikesta irti.
Oletko puhunut nykyisestä tilanteestasi missään paikassa? Sieltä voisi yrittää ohjata eteenpäin? Yritä lopettaa nuo päihteen ainakin ensiksi.
Enna, ymmärrän sinua. Itsekii oon vetäny roolia muitten ihmisten seurassa melkein koko elämäni ajan. En enää nii paljon kun oon äskettäin löytänyt ihmisiä joihin luottaa. Edelleen olen kuitenkin tosi rikki ja siks esitän edelleen helposti jotain muuta kuin olen koska en vain uskalla olla oma itseni, koska mun itsetunto on rikottu pitkäaikaisella kiusaamisella. Ja se todellakii rikkoo entistä enemmän ku häpeää itteää ja sit esittää jotain muuta.
Päihteist sen verran et niiku sä varmasti tiiät ei niistä noi vaa irti pääse. Erityisesti kun on semmosessa tilanteessa et niistä hakee sisältöä elämään. Ja kukapa luopuis semmosesta asiasta joka on elämän keskeinen sisältö? Ja vaikka pääsiskii irti niistä ni elämää jää semmonen tyhjä paikka niitten tilalle joka on vaa ihan pakko täyttää jollakii, joko jollain muulla jutulla tai vielä useammin repsahtamalla takasii päihteisii. Mulla on kokemusta vastaavista tilanteista. Voiski melkei sanoo ainoo toivo päästä irti niistä on se et löytää jotain parempaa niitten tilalle tai oikeestaan koko elämään. Onneks oon nykyään ite löytäny paljon parempaa ku tulin uskoon ni pikkuhiljaa kaikki on menny parempaa suuntaa. Pelottaa melkein ajatellakii millanen olisin nyt jos elämä ois jatkunu samaa rataa ku aiemmin.
Enna, on varmasti ihmisiä jotka haluu tukea sua. Mä olen yks niistä. Tiedän kokemuksesta tilanteesi. Tollasessa tilanteessa tosiaankii on varmaa tärkeempää ku koskaan jos on joku joka haluu tukea tai auttaa. Viimenen lauseesi on mullekkii ihan lähihistoriasta tuttu. Voimia 🙂🌻
Hei, Ènna.
En ole kokenut kaikkea mitä sinä (vain masennusta ja ahdistusta), mutta tekstisi sävy kuulostaa varsin tutulta. Kuinka usein olen itsekin kirjoittanut päiväkirjaan tai keskustelupalstalle yksinäisyyden, toivottomuuden ja turhautumisen tunteesta. Siitä tunteesta, että kukaan tässä maailmassa ei ymmärrä.
( Paitsi ehkä Amy Lee 😀 http://www.youtube.com/watch?v=PJGpsL_XYQI )
Että kellekään ei pysty puhumaan sisimmistä ajatuksistaan ja tunteistaan, koska ne herättäisivät kuulijassa vain sääliä ja ihmetystä. Pitäisi olla iloinen, innokas, jaksava. Rakastaa elämää. Haluta elää. Koska jos ei halua, on jokin vialla. Jos ei halua, on sairas. Jos ei halua, niin pakotetaan psykiatriselle osastolle syömään lääkkeitä ja muuttamaan ajatuksiaan tästä elämästä.
Minä tiedän. Ihan oikeasti.
IisaMari
Joo itekkään en päihteistä paljoa tiedä, mutta sen verran tiedän, että kirottua asioita ne on. Kukaan mua ei voi kamppailla sun puolesta, kun sä ite. Sun pitää luottaa siihen, että parempaan on tiedos. Oon ite ollu masentunu monta vuotta, kunnes syksyllä se ihan testattiin ja minulle todettii keskivaikea masennus. Tiedän, mitä masennus ja miltä se tuntuu, paljon se vaatii ihmiseltä jaksamista ja kärsivällisyyttä. Mun parisuhde on auttanut mut ylös mutta jos se vetää myös alas. Sussa on varmasti paljon hyvää, mitä et vaan osaa enään katsoa. Sun virheet annetaan varmasti anteeksi, mutta tärkeitä on oppia antaa ite anteeksi ittellensä niin se sun hyvinvointi voi alkaa.🙂 Kukaan ei oo täydellinen ja aina pitää oppia uutta. Tsemppiä sulle, sä pärjäät ja voitat ittes ja kaiken pahan. Oo ylpee sun hyvistä puolista ja pidä ne vahvana🙂👍