Oon ollut masentunut yli viis vuotta. Nä vuodet tuntuu vaan yhdeltä isolta painajaiselta. Välillä mietin et voiko asiat oikeasti todellisuudessa olla näin. Vähän yli viis vuotta sitten mua alko ahdistaa ja stressata niin paljon, etten pystynyt käsittelemään sitä. Noin kolme vuotta sitten tilanne hieman parani ja mun tosi pahat ahdistuskohtaukset väheni ja lieveni. Nyt ne on palanneet eikä mulla ole voimaa käydä niitä läpi enää. Antaisin mitä vaan et saisin vaan olla kuollut.
Erosin kesällä miehestä jonka kanssa olin pitempään ku mitä olin koskaan ollut kenenkään kanssa. Tä ero on ollut raskaampaa mulle ku mikään ikinä. Usein mietin et miks mä edes vaivaudun enää tekemään mitään, koska en nää mitään järkeä jatkaa. Mä oon aina halunnut niin paljon olla jonkun kanssa, mutta en usko et mulla on enää sen asian kanssa mitään odottamisen arvoista tulossa. En tiedä miten voisin koskaan enää luottaa keneenkään, koska oon pettynyt miesten ja muutenkin ihmisten kanssa jo niin monta kertaa. Tiedän myös etten vois koskaan rakastaa ketään niin paljon kuin tätä henkilöä, joten en usko, että tulen koskaan enää seurustelemaan, saati sitten viettämään jonkun kanssa koko loppuelämääni. En tiedä miten hyväksyä tätä. Yksin jääminen on pahin painajaiseni ja nyt musta tuntuu et niin täs tulee käymään. Miks enää edes yrittää? Joutuisin pettymään kuitenkin vaan uudestaan…
Musta tuntuu et mun eksä on jo päässyt musta ja meidän erosta kokonaan yli. Rehellisesti musta tuntuu et meidän ero ei ollut sille edes kovin paha paikka. Se tuntuu musta niin kamalalta, koska se saa mut ajattelemaan että en koskaan edes ollut sille niin tärkeä. Miten voi olla et mulle on oikeasti käynyt niin että pistin kaiken tän vaivan, ajan ja rakkauden johonkin ihmiseen jolle mä en edes merkitse niin kovasti? Tä ajatus satuttaa mua enemmän ku mikään muu.
Mulla ei ole ketään kelle puhua. Oon edelleen eksäni kanssa väleissä ja oon miettinyt että haluaisin kertoa sille miten paha olo mulla oikeasti on. Mut en voi tehdä niin, koska se vaan suuttuisi mulle. Se suuttui mulle aina kun kerroin että jokin oli huonosti ja kun viimeksi hajosin sen edessä sain kuulla seuraavaksi siitä, miten se ei halua stressata mun ja mun oloni takia koska se haluaa keskittyä omiin asioihin ja itseensä. Haluaisin niin kovasti kertoa vaan jollekin miten paha olo mulla on, mutta en vaan voi tehdä niin. Tiedän et se jolle kertoisin vaan pahentais mun oloa.
Mulla on tällä hetkellä sellainen tilanne, että tä on varmaan niinku viimeinen hetki alkaa panostaa mun kouluun tosissaan. Muuten voin vaan lopettaa kaiken, koska siinä ei ole mitään järkeä et hillun tuolla koulussa oikeasti tekemättä tai oppimatta mitään, vaikka läpi pääsenkin kursseista ja ”opinnot edistyy”. Kopioin vaan muilta kaiken. En osaisi tehdä itse mitään, koska en jaksa lukea enkä jaksa edes kuunnella tunnilla. Läpi pääsen vaan siksi koska oon aika hyvä veikkaamaan mitä kokeessa kysytään. Opettelen ennen koetta juttuja ulkoa ja sillä pääsen sitten läpi. Mut mä en haluais tehdä näin. Haluaisin oikeasti panostaa ja osata mutta mulla ei vaan riitä energia. Mä olen niin väsynyt. Se kirjan avaaminen ja opiskelu on niin raskasta etten vaan jaksa tehdä sitä. En jaksa kyllä tehdä mitään muutakaan mitä mun pitäisi. Jaksan mennä kouluun ja esittää et kaikki on ok, vaikka tiedän kyllä ettei sekään esitys oikeasti varmaan mene kaikilta läpi. Varmasti joku tajuaa, et käyttäydyn niin oudosti vaan sen takia et olen niin masentunut. Mihinkään muuhun mulla ei vaan ole energiaa. Mä olen niin väsynyt ja mä olen jo niin pitkään ollut. Enkä mä vaan jaksa enää. Mä en jaksa enää elää näin. Mä antaisin ihan mitä vaan et mä saisin vaan jonkun sairauden johon kuolisin. Olisin niin helpottunut jos saisin mennä huomenna lääkäriin ja mulle kerrottais et mul on syöpä johon mä pian kuolen.
En usko et mikään voi edes parantua muuta ku näennäisesti. Luin jostain joku aika sitten jostain tutkimuksesta, jossa todettiin et jonkun onnellisuutta on yhtä vaikea muuttaa ku sen pituutta. Sil hetkel must tuntu jotenkin tosi oudolta. Tavallaan mul oli helpottunut olo, koska mul on kaikki nä vuodet ollu sellanen olo et oon vaan heikko kun oon masentunut. Muillakin ihmisillä on vaikeuksia elämässä ja monilla takuulla paljon pahempia ku omani, mutta ne silti pärjää jä on onnellisia. Sit jotenkin ajattelin et ehkä se ei olekaan vaan sitä et oon heikko, ehkä tällainen mä vaan olen enkä mä vaan voi muuttaa sitä mitenkään, niinku en pituuttanikaan voisi muuttaa. Toisaalta mun olo paheni vaan, koska sit tulin ajatelleeksi et jos asiat on näin, niin ei ainakaan kannata enää yrittää.
En vaan tiedä mitä tehdä. Nä on niin viimeisiä hetkiä ku voin alkaa panostamaan joihinkin todella tärkeisiin asioihin elämässäni, mut en vaan tiedä miten saan sen aikaiseksi, varsinkin kun mun pään takaosassa kummittelee ajatus, että miksi edes yrittäisin kun en mitenkään voisi olla tarpeeksi hyvä, fiksu tai vahva että saisin sen aikaiseksi mitä haluan. Ja ne asiat joita elämältä haluan on tosi kunnianhimoisia. Ne on sellaisia et ne tuottais vaikeuksia tasapainoisellekin ja sinnikkäälle ihmiselle. En haluis tappaa itteäni, koska eniten en vaan halua tuottaa isälleni pettymystä. En halua et sen jälkeen musta puhuttais sillä tavalla mitä ihmisistä jotka itsemurhan tekee niin puhutaan. Mut mä en vaan voi elää koko loppuelämääni näin vaan sen takia etten tuottais jollekin muulle pettymystä tai sen vuoksi et mua vaivaa se mitä ihmiset ajattelis musta jos tekisin niin. Mutta rehellisesti, jos nä asiat ei vaan ala muuttumaan niin mul ei varmaan jää mitään vaihtoehtoa, koska mä oon vaan jo niin väsynyt ja mä vaan haluaisin niin paljon et tä painajainen loppuis.
Odica kirjoitti 4.11.2014 21:41
Oon ollut masentunut yli viis vuotta. Nä vuodet tuntuu vaan yhdeltä isolta painajaiselta. Välillä mietin et voiko asiat oikeasti todellisuudessa olla näin. Vähän yli viis vuotta sitten mua alko ahdistaa ja stressata niin paljon, etten pystynyt käsittelemään sitä. Noin kolme vuotta sitten tilanne hieman parani ja mun tosi pahat ahdistuskohtaukset väheni ja lieveni. Nyt ne on palanneet eikä mulla ole voimaa käydä niitä läpi enää. Antaisin mitä vaan et saisin vaan olla kuollut.
Erosin kesällä miehestä jonka kanssa olin pitempään ku mitä olin koskaan ollut kenenkään kanssa. Tä ero on ollut raskaampaa mulle ku mikään ikinä. Usein mietin et miks mä edes vaivaudun enää tekemään mitään, koska en nää mitään järkeä jatkaa. Mä oon aina halunnut niin paljon olla jonkun kanssa, mutta en usko et mulla on enää sen asian kanssa mitään odottamisen arvoista tulossa. En tiedä miten voisin koskaan enää luottaa keneenkään, koska oon pettynyt miesten ja muutenkin ihmisten kanssa jo niin monta kertaa. Tiedän myös etten vois koskaan rakastaa ketään niin paljon kuin tätä henkilöä, joten en usko, että tulen koskaan enää seurustelemaan, saati sitten viettämään jonkun kanssa koko loppuelämääni. En tiedä miten hyväksyä tätä. Yksin jääminen on pahin painajaiseni ja nyt musta tuntuu et niin täs tulee käymään. Miks enää edes yrittää? Joutuisin pettymään kuitenkin vaan uudestaan...
Musta tuntuu et mun eksä on jo päässyt musta ja meidän erosta kokonaan yli. Rehellisesti musta tuntuu et meidän ero ei ollut sille edes kovin paha paikka. Se tuntuu musta niin kamalalta, koska se saa mut ajattelemaan että en koskaan edes ollut sille niin tärkeä. Miten voi olla et mulle on oikeasti käynyt niin että pistin kaiken tän vaivan, ajan ja rakkauden johonkin ihmiseen jolle mä en edes merkitse niin kovasti? Tä ajatus satuttaa mua enemmän ku mikään muu.
Mulla ei ole ketään kelle puhua. Oon edelleen eksäni kanssa väleissä ja oon miettinyt että haluaisin kertoa sille miten paha olo mulla oikeasti on. Mut en voi tehdä niin, koska se vaan suuttuisi mulle. Se suuttui mulle aina kun kerroin että jokin oli huonosti ja kun viimeksi hajosin sen edessä sain kuulla seuraavaksi siitä, miten se ei halua stressata mun ja mun oloni takia koska se haluaa keskittyä omiin asioihin ja itseensä. Haluaisin niin kovasti kertoa vaan jollekin miten paha olo mulla on, mutta en vaan voi tehdä niin. Tiedän et se jolle kertoisin vaan pahentais mun oloa.
Mulla on tällä hetkellä sellainen tilanne, että tä on varmaan niinku viimeinen hetki alkaa panostaa mun kouluun tosissaan. Muuten voin vaan lopettaa kaiken, koska siinä ei ole mitään järkeä et hillun tuolla koulussa oikeasti tekemättä tai oppimatta mitään, vaikka läpi pääsenkin kursseista ja "opinnot edistyy". Kopioin vaan muilta kaiken. En osaisi tehdä itse mitään, koska en jaksa lukea enkä jaksa edes kuunnella tunnilla. Läpi pääsen vaan siksi koska oon aika hyvä veikkaamaan mitä kokeessa kysytään. Opettelen ennen koetta juttuja ulkoa ja sillä pääsen sitten läpi. Mut mä en haluais tehdä näin. Haluaisin oikeasti panostaa ja osata mutta mulla ei vaan riitä energia. Mä olen niin väsynyt. Se kirjan avaaminen ja opiskelu on niin raskasta etten vaan jaksa tehdä sitä. En jaksa kyllä tehdä mitään muutakaan mitä mun pitäisi. Jaksan mennä kouluun ja esittää et kaikki on ok, vaikka tiedän kyllä ettei sekään esitys oikeasti varmaan mene kaikilta läpi. Varmasti joku tajuaa, et käyttäydyn niin oudosti vaan sen takia et olen niin masentunut. Mihinkään muuhun mulla ei vaan ole energiaa. Mä olen niin väsynyt ja mä olen jo niin pitkään ollut. Enkä mä vaan jaksa enää. Mä en jaksa enää elää näin. Mä antaisin ihan mitä vaan et mä saisin vaan jonkun sairauden johon kuolisin. Olisin niin helpottunut jos saisin mennä huomenna lääkäriin ja mulle kerrottais et mul on syöpä johon mä pian kuolen.
En usko et mikään voi edes parantua muuta ku näennäisesti. Luin jostain joku aika sitten jostain tutkimuksesta, jossa todettiin et jonkun onnellisuutta on yhtä vaikea muuttaa ku sen pituutta. Sil hetkel must tuntu jotenkin tosi oudolta. Tavallaan mul oli helpottunut olo, koska mul on kaikki nä vuodet ollu sellanen olo et oon vaan heikko kun oon masentunut. Muillakin ihmisillä on vaikeuksia elämässä ja monilla takuulla paljon pahempia ku omani, mutta ne silti pärjää jä on onnellisia. Sit jotenkin ajattelin et ehkä se ei olekaan vaan sitä et oon heikko, ehkä tällainen mä vaan olen enkä mä vaan voi muuttaa sitä mitenkään, niinku en pituuttanikaan voisi muuttaa. Toisaalta mun olo paheni vaan, koska sit tulin ajatelleeksi et jos asiat on näin, niin ei ainakaan kannata enää yrittää.
En vaan tiedä mitä tehdä. Nä on niin viimeisiä hetkiä ku voin alkaa panostamaan joihinkin todella tärkeisiin asioihin elämässäni, mut en vaan tiedä miten saan sen aikaiseksi, varsinkin kun mun pään takaosassa kummittelee ajatus, että miksi edes yrittäisin kun en mitenkään voisi olla tarpeeksi hyvä, fiksu tai vahva että saisin sen aikaiseksi mitä haluan. Ja ne asiat joita elämältä haluan on tosi kunnianhimoisia. Ne on sellaisia et ne tuottais vaikeuksia tasapainoisellekin ja sinnikkäälle ihmiselle. En haluis tappaa itteäni, koska eniten en vaan halua tuottaa isälleni pettymystä. En halua et sen jälkeen musta puhuttais sillä tavalla mitä ihmisistä jotka itsemurhan tekee niin puhutaan. Mut mä en vaan voi elää koko loppuelämääni näin vaan sen takia etten tuottais jollekin muulle pettymystä tai sen vuoksi et mua vaivaa se mitä ihmiset ajattelis musta jos tekisin niin. Mutta rehellisesti, jos nä asiat ei vaan ala muuttumaan niin mul ei varmaan jää mitään vaihtoehtoa, koska mä oon vaan jo niin väsynyt ja mä vaan haluaisin niin paljon et tä painajainen loppuis.
´´joo mä tiedän tunteen kaikki on perseestä....en mä enää jaksa tääl...ku aina kaikki mitämä teen... mulla se menee niin että siitä tulee tyylii ilmotus sossuu tai et osastolle..en oo ollu viel osastol..en ihmettelis muute yhtää...yritä jaksaa..