Vaikka mitään pahaa ei tapahtuis, saatan yhtäkkiä romahtaa ja olla ihan turta henkisesti.
Oon kokenu perhevaikeuksia, kuolemaa, tukenut ystäviä ettei ne tappais itteään, rankkoja riitoja äidin kanssa, suurta ahdistusta koulusta vaikka kiusattu en ole, viillellyt, oksennellut, suuria ulkonäkö paineita ja ahdistusta, meinannut tappaa itseni. Viiltelyn ja oksentelun olen lopettanut.. Ainakin tällä hetkellä. Äidin kanssa välit viime talvesta parantunut mutta edelleen nihkeät. Viime talvena riitelimme todella paljon ja äiti nakkeli tavaroilla ja kävi kerran päälle. Isä kuoli vuosi sitten syksyllä. Tärkeä isoveli on muuttanut kiinaan eikä muistakaan sisaruksista aina hirveästi kuulu. Kavereilla on vaikeaa ja olen niin auttava persoona että työnnän oman olon pois ja olen tukena, sekin ottaa voimille.
En vain tiedä mitä tehdä, melkeinpä joka päivä ajattelen että en kestä enää haluan kuolla, tai että no jos en kestä enää niin voin tappaa itteni. Olen päässyt peruskoulusta pois ja opiskelen sotessa, eikä siellä niin vain voi mennä huutamaan että hei haluan tappaa itteni.
Kärsin univaikeuksista, unissani ei ole ikinä valoa ja oikeastaan aina niissä on draamaa/tapahtuu jotain kauheaa. Esim, pelasta ihmisiä etteivät he tapa itseään, nähnyt ihmisiä kuolevan, ollut hyvin masentunut ja meinannut tappaa itseni, poikaystävä ja kaikki läheiset jättänyt, isä tullut huutamaan ja haukkumaan. Ihan hirveitä unia, joskus mutta ei aina ne vaikuttaa unen laatuun. En jaksais millään käydä koulua se ahdistaa ja siellä on niin turvaton olo.
Haluan vain pois, olisipa läheisten ja tulevaisuuden jättäminen helppoa. En jaksa kamppailla, kamppaillut jo kohta 4 vuotta niin kyllä tässä voimat alkaa loppua. Oon niin neuvoton ja avuton, usein sorrun itkemään ja saan kohtauksia missä huutoitken ja lyön päätä tai käsiä seinään. Yritän paeta pahaa oloa juomalla joka viikonloppu ja se aina väliaikasesti auttaa ja muutenkin vain harrastan sitä.
Auttakaa, tätä on niin vaikea kirjoittaa ja muutenkin selittää. Oon vaan niin lopussa etten osaa ees kaikkea tänne kirjottaa. ☹️
Hei, minävainn!
Minusta kuulostaa siltä, että ehkä pahin ongelmasi tällä hetkellä on se, että otat kontollesi paljon muiden ihmisten ongelmia, vaikka sinulla riittää niitä itselläsikin. Muista välittäminen on tärkeää, mutta jos et voi itse hyvin, sinun on aika vaikeaa yrittää saada muut tuntemaan mielenrauhaa tai uskomaan, että elämä on elämisen arvoista. Minusta olisi nyt tärkeää, että selvittäisit asiat itsesi kanssa ja alkaisit sitten keskittyä muiden auttamiseen.
Oletko koskaan kokeillut terapiaa? Itse kävin terapiassa monta vuotta, ja vaikka usein tämän pitkän prosessin aikana pohdin, että onkohan tästä mitään hyötyä, niin näin jälkikäteen ajatellen kyllä siitä oli. On tärkeää, että on joku, jolle puhua. Oman lähipiirinkin ihmisille voi toki puhua, mutta he eivät aina osaa suhtautua tarpeeksi neutraalisti, omia tunteitaan asiaan sekoittamatta, kuten - ainakin kokeneella - terapeutilla on tapana. He eivät myöskään aina ehkä ymmärrä niin hyvin kaikkia ihmisen sisimmästä kumpuavia tunteita ja ajatuksia kuin tähän nimenomaiseen tarkoitukseen koulutettu terapeutti.
Ihmisellä on oikeus tehdä itsemurha, mutta tietenkin sitä toivoo, ettei kukaan sellaista menisi tekemään. Kuusi vuotta sitten aloin ensimmäistä kertaa muistuttaa itseäni aina pahan tilanteen tullen, että minulla on mahdollisuus paeta tästä maailmasta tekemällä itsemurhan. 15-vuotiaana kysyin minua hoitaneilta henkilöiltä, mikseivät he anna minun kuolla. He tietenkin vakuuttivat minulle, että elämäni muuttuu vielä paremmaksi ajan myötä. Ja niinhän se sitten muuttuikin. Paljon vastoinkäymisiä on tämän tytön eteen tullut, mutta niin niistä on vain selvitty sisulla ja terapeuttien auttavaan käteen tarttumalla.
Tämä biisi lohdutti minua monesti silloin, kun vielä vuosi pari sitten pohdin, mahdanko vielä joskus kyetä nauttimaan elämästäni täysin siemauksin:
http://www.youtube.com/watch?v=_sbdq-kY9iA
Vastaus tähän kysymykseen oli myöntävä, vaikken sitä niihin aikoihin osannutkaan vielä aavistaa.
Voimia sinulle, ole rohkea.
IisaMari