… Eli järjetön oksentamisen pelko. Tälläkin hetkellä.
Olen pelännyt oksentamista niin kauan kuin muistan, itkin pelkoani vanhemmilleni jo ennen koulun aloittamista. Yläasteella pelko tosin otti vasta kunnolla vallan. Sain aina järjettömän paniikkokhtauksen voidessani vähänkin huonosti, itkin ja tärisin hullun lailla. Samoihin aikoihin minulla epäiltiin myös masennusta, minkä vuoksi kävin kuraattorilta, josta minut ohjattiin nuorten psykiatrille. Oksennuskammostani en kuitenkaan uskaltanut mainita sanaakaan. Kuitenkin eräässä tapaamisessa psykiatrin kanssa, jossa vanhempien piti olla mukana, isäni mainitsi pelostani. Häpesin silloin silmät päästäni, eikä tämä ”pätevä” psykiatri ottanut myöhemmillä tapaamisella asiaa enää mitenkään puheeksi. Nyt kun en enää siellä käy, ajattelen vain, että olisipa asiaa käsitelty. Toki olisi itsekin pitänyt osata avata suunsa, silloin vain hävetti liikaa…
Peruskoulun ysiluokka meni yllättäen loistavasti. Ei ollut lainkaan poissaoloja huonojen olojen tai paniikkien takia. Olin terve kuin pukki, edes flunssaa en sairastanut. Pelko ei kuitenkaan ole mihinkään kadonnut. On niin turhauttavaa, että ”normaali” ihminen voi pienen pahoinvoinnin ilmaantuessa käydä vaikkapa normaalisti nukkumaan, mutta minä valvon aina vaikka koko yön jos vatsa tuntuu hiukankin erilaiselta tai olo jotenkin muuten kummalliselta. Näissä tilanteissa päällimmäinen ajatus on aina että ”noniin, nyt mulla on mahatauti”, eikä nukkuminen tule kysymykseenkään. Koulussa pesen kädet joka välitunti ja ah, sitä tunnetta siinä tilanteessa kun käytävällä kuulee jonkun puhuvan: ”mulla oli ihan kauhee mahatauti!” tai ”mun pikkuveli oksensi viime yönä”, tms. En muista, milloin olen edes viimeksi sairastanut ko. taudin, joskus ala-asteen 3.-5. luokalla kai. Mutta ainahan se voi olla sitä, kun vatsaa vähäsen vääntää…
Tuntuu vaan ettei jaksa… Joskus olisi ihan kiva vaan olla välittämättä jos maha vähän huutaa ja saada nukuttua. Näin lukionkin alettua ei ole oikein fiksua viettää öitä täristen ja murehtien muiden nukkuessa.
Kohtalotovereita?
Hei Mipa,
minulla on emetofobia. Tällä hetkellä olen 40-vuotias kahden lapsen äiti, ja vasta nyt olen löytänyt netistä hieman tietoa emetofobiasta, ja voisin sanoa että elämäni on muokkaantunut tämän fobian myötä sellaiseksi kuin elämäni nyt on.
Jo pienenä minullakin oli pelko oksentamisesta, yläasteella erään viruksen jälkeen oireeni yltyi, ja kun yksissä koulu-bileissä näin jonkun oksentavan koulun nurkalle se oli "viimeinen niitti".... kouluun meno oli vaikeaa enkä uskaltanut kertoa kenellekään MIKSI se oli niin vaikeaa... onneksi äitini ei kysellyt vaan saattoi minut koululle aamuisin ja meni sitten vasta töihin..
Ylioppilaskirjoitusten aikana minulle tuli paniikki, kun salin edessä olevalla lavalla oli varattu peti ja oksennusvati jos joku sattuisi sairastumaan!!!!!! Kesti hetken kun sain itseni kootuksi....
Olen kohtalotoverisi, ja voin vain sanoa että tieto mitä netistä löytyy on osin totta. Esim. siellä sanotaan että "Moni emetofoobikko kuitenkin oksentaa äärimmäisen harvoin; viimeisestä kerrasta saattaa olla useita vuosia, jopa vuosikymmeniä. Jotkut oppivat hallitsemaan kehoaan niin että eivät enää "osaa" oksentaa." Tämä pitää paikkaansa ainakin minun kohdalla.
Lapsien hankintaakin mietin etukäteen, joten olin varautunut huonoon oloon, eikä fobia iskenyt päälle - oksentaakaan ei tarvinnut, joskin huono olo oli mutta siihen olin varautunut. Puolisoni on hoitanut lasten mahatautien siivoamiset... ja minäkin olen yrittänyt olla muuten lasten tukena. Eli tämänkin fobian kanssa oppii elämään.
Nykyään on mielialalääkkeitä jotka auttavat hillitsemään pahimpia fobian oireita, lääkkeitä ei kannata pelätä jos niiden avulla pystyy nauttimaan elämästään.
Mä olen kärsinyt emetofobiasta alle kouluikäisestä asti ja olen nyt parikymppinen. Ennen tulin jotenkin toimeen sen kanssa ja ahdisti vasta siinä vaiheessa, jos joku mainitsi jotain oksentamiseen liittyvää tai näin jonkun voivan pahoin. Viimeiset pari vuotta se on ollut tosi pahana päällä ja tuntuu, että mitään muuta sisältöä ei elämässä olekaan, kuin tämä fobia. Ahdistaa, pelottaa ja käsiä saa hinkata koko ajan. Sanomattakin selvää, että rajoittaa elämää. Luojan kiitos, en halua lapsia, koska sekin olis ihan poissuljettu juttu.
Masentaa, että kukaan ei ymmärrä ja kenellekään ei voi puhua 😞 Tuossa juuri mainitsin äidille kuinka ahdistaa ja vastaus oli, että teen siitäkin sairaan tällä valituksellani ja kohta ollaan kaikki hoitoa vailla. Lääkärille ajattelin lähiaikoina mennä ja sitä kautta jos pääsis johonkin terapiaan purkamaan sitä pahaa oloa pois.
Kannattaa kertoa lääkärille asiasta, uudet mielialalääkkeet auttavat varmasti sinuakin niin että pelko ei valtaa koko elämää! Kammosta ei todellakaan tarvitse kärsiä. Toki minullakin on edelleen "hälytyskello" päällä, varsinkin kotimaisia tv-ohjelmia, tai sairaalaohjelmia katsottaessa on sormi "vaimenna ääni" näppäimen päällä.
Minulla on emetofobia,ollut jo lapsuudesta asti,mutta pahentunut kun ikää
tullut.Minulta on poistettu hampaat,kun en uskaltanut käydä hammaslääkä-
rissä oksennusrefleksin takia.Elämäni on jatkuvaa pelkoa ja jännitystä.
Mullakin hammaslääkärikäynnit vaikeita.
Perheen haluaisin perustaa mutta pelkään että olisin huono äiti emetofobian vuoksi.
Ja lapseni saisi tämän saman fobian, jonka kanssa ei tosiaankaan ole helppo elää.
Tekisin mitä vain että saisin tämän loppumaan!!
😭
olisi kiva lukea mahdollisimman monen emetofobiasta kärsivän äidin kokemuksista, miten olette pärjänneet??
Minulla emetofobia alkoi näkyä aika myöhään, vasta ala-asteen loppupuolella, kun sairastin mahataudin. Olen sairastellut erittäin harvoin, ja tuo mahatauti traumatisoi sen verran, että pelko syttyi.
Olen saanut monta kertaa melko pahojakin paniikkikohtauksia fobian takia. Kun isäni oksensi humalassa, en nukkunut yöllä ollenkaan ja sykkeeni nousi taivaisiin. Tärisin vain paikoillani yrittäen muistaa hengittää tasaisesti. Kohtaus kesti niin monta tuntia, että aamulla ei ollut hirveästi voimia tehdä tavallisiakaan askareita.
Muuten fobia on näkynyt niin, että en ole voinut mennä paikkoihin, joissa on joku oksentanut henkilö. Jos näen oksentavan henkilön, haluan paeta vaikka ikkunasta ulos. Laivat ja bussit ovat ahdistaneet jonkin verran, samoin julkiset vessat.
Olen parantunut hieman, koska nykyään julkisiin vessoihin on helpompi mennä eikä bussit pelota. Olen vain hyväksynyt, että kaikki oksentajat eivät oksenna mahataudin takia. Olen muutenkin päättänyt,etten anna fobian rajoittaa elämää liikaa. Olen nähnyt usein äänettömiäkin oksentajia, jotka eivät ole traumatisoineet.
Luulin olevani ainoa 🙂
Täälläkin yksi joka sairaalloisesti PELKÄSI oksentamista usean vuoden, se oli oikeasti ihan mahdotonta ja alkoi joskus ykkösluokalla.. Ihan kokonaan ei pelko ole hävinnyt mutta en enää sairaalloisesti pelkää ja mieti oksentamista koko ajan. Mitään muuta selitystä en pelon loppumiselle keksi kuin sepram-lääkityksen joka aloitettiin sos.til.pelkoon/paniikkikohtauksiin ja ahdistukseen, ja toisaalta sen että muut mielenterveyden ongelmat valtasivat niin paljon mielestä että ei ehkä ehtinytkään ajatella oksentamista enää.
Nyt tosin menee muuten huonommin että vaihtaisin tämänhetkisen tilanteen siihen oksentamisen pelkoon milloin tahansa 🙂
Näin jälkiviisaana toivon että mun vanhemmat olisi tajunneet laittaa mut mielenterveyshoitoihin jo pienenä tai että kun ikää tuli lisää niin olisin itse tajunnut mennä. Suosittelen kyllä, en halua pelotella mutta pelosta voi paisua jotain pahempaakin jos sitä ei hoida. Ja samoin suosittelen myös vanhempia joiden lapsilla on oksentamisen tai minkä tahansa sairaalloista pelkoa niin hakekaa apua! Sitä ei pidä hävetä eikä sitä kannata lykätäkkään.
Moikka!
Täälläkin on yksi joka kärsii pahasta emetofobiasta. Olen kärsinyt niin kauan kuin muistan, siis ihan lapsesta asti, ja nyt olen päälle parikymppinen.
Sitä ei uskokaan miten hirveetä on, kun tää fobia pääsee oikein valloilleen. Kaikkein pahinta on, kun yöllä herää siihen, että joku oksentaa. Menen aivan hysteeriseksi, tärisen ja sydän hakkaa tuhatta ja sataa ja alan voida itsekin pahoin silkasta paniikista. Ja tuntuu, että järki lähtee. Päähän ei mahdu pitkään aikaan mitään muuta kuin oksentaminen ja sen aiheuttama kauhu. Auta armias, kun joku sanoo, että "nythän on liikkeellä vatsatautia" tai "tänä vuonna on kuulemma tulossa paha norovirusepidemia". Se paniikki on niin kokonaisvaltainen ja hirveä, että melkein kuolisin mieluummin. Sitten jynssään käsiä ja kotia ja yritän hygienialla ja muulla saada itselleni mielenrauhan, mutta ei se auta.
Nyt olen kyllä vihdoin tulossa siihen tulokseen, että hankin apua tähän. En kestä niitä kauhussa valvottuja öitä ja henkistä pahoinvointia enää, pelkään, että järki pettää kohta oikeasti. Onko jolla kulla terapia tm. auttanut ihan kunnolla emetofobian kuriin saamisessa?
Voimia kaikille, toivottavasti onnistuttais kaikki paranemaan tästä tai ainakin oppimaan elämään sen kanssa sujuvammin 🙂🌻
Heippa kaikki kohtalotoverit,
onko kenelläkään neuvoa kuinka emetefoobikkona selvitä infektiosta, joka on juuri päällä omassa kodissa? Omat neuvot ja keinot eivät enää riitä selviämään tilanteesta. On kuin odottaisi kuolemantuomiota milloin se itselle tulee.
Terkuin Myyryläinen