reilu kolme vuotta sitten elämältäni katosi pohja, rakastamani poika kuoli tapaturmallisesti viiden yhteisen vuoden jälkeen. tottakai sitä itseänsä siitä aina syyttää, niin teen vielä tänäkin päivänä, minun luoksenihan hän oli tulossa, kunnes auto ajoi päälle.
siitä asti olen juossut ongelmiani karkuun, kuitenki jotenki olen saanut itseni sen verran asioista välittämään, että sain hommattua keskivaikealle masennukselle, unettomuudelle, yleiselle ahdistukselle, ja paniikkihäiriölle diagnoosin, ja taas vaihdoin paikkakuntaa.
tässä sitä sitten ollaan, elämä menee alamäkeä huimaa vauhtia, ja tiedän, että asiat ovat pahemmin kuin koskaan ennen. aina toki olen itsemurhaa miettinyt, mutta nykyään koko ajan vain enemmän ja enemmän. asun terveyskeskuksen vieressä, kuitenkaan en itseäni sinne saa menemään, pelkään lääkärin nauravan päin naamaa ja sanovan, että hei tyttö, kasva jo aikuiseksi, ja opettele elämään, kaikki on hyvin. tuskinhan ne näin siellä sanosivat, mutta voinko olla koskaan varma?
hirveintä tässä on ehkä se, etten tunne enää mitään positiivisia tunteita. en ole rakastanut ketään sen jälkeen kun rakkaani kuoli. kaikki on vain harmaata massaa. sitä massaa mikä koostuu surusta, ikävästä, ahdistuksesta, tuskasta, kivusta, pelosta.. siitä on tämä tyttö tehty.
olen syrjäyttänyt jotenkin elämän elämästäni, päämääränä näen kuoleman, ennemmin tai myöhemmin. todennäköisesti ennemmin tällä menolla. olen pahasti masentunut, mutta olen hyväksynyt sen, ja elän tavallaan iloista masentuneen ihmisen elämää, kun tiedän ettei tätä tarvitse kestää enää kauaa. kuitenkin aina välillä jokin pieni ääni yrittää huutaa ja näyttää jostain, että mitä tulevaisuudella olisi minulle antaa. se ääni on hyvin heikko, liian heikko. tätä tunnetta on hyvin vaikea selittää, olen sisäistänyt sen, että minun elämäntehtäväni on kuolla. olen hyväksynyt oman kuolemani, mutta en rakkaani kuolemaa. olen siitä ikuisesti katkera, tai ainakin niin kauan, että pääsen itsekkin pois. olen alkanut ymmärtää ihmisiä, jotka tekevät itsemurhan, se ei ole itsekäs teko väärällä tavalla, se on itsensä auttamista. eikö tätä elämää kuitenki eletä itselle, eikä muille? en minä ainakaan ala koko ajan elämään tällaisessa kärsimyksessä vain koska muut niin haluavat. jos ihmiset minua rakastavat, he hyväksyvät ja ymmärtävät sen, että päätös oli minun, ja olen nyt onnellinen vailla kipua ja ahdistusta.
ikää on kertynyt 19, ”koko elämä edessä” moni sanoo, mutta se taitaa olla jo takana päin. en ole äitin pieni vaaleanpunainen prinsessa, olen pieni synkän kuusimetsän peikko, joka kärventyy auringonvalossa, mutta näkee joka päivä auringonvalossa jotain niin kaunista, että haluaa sinne.
Hei!
Otan osaa suruusi ☹️
Mutta maailmassa ei ole ihmistä joka ei joutuisi joskus luopumaan läheisistään, vanhemmistaan, lapsistaan, ystävistään, poika -tai tyttöystävistään, lemmikeistään jne.
Jokainen tulee jossain elämän vaiheessa kohtaamaan kuoleman. Se on väistämätön paha. Se tapahtui sinulle erittäin aikaisessa vaiheessa, mutta ei se sitä tarkoita, että sen pitäisi viedä kokonaan pohja tulevaisuudelta.
Kaikella on oma aikansa ja paikkansa. Ei ystäväsi kuolema sinun vikasi mitenkään ollut.
En usko, että kenenkään elämäntehtävä on kuolla, vaan elää onnellinen elämä!
Olen täysin varma, että sinäkin saat vielä olla hyvin onnellinen, jos vain jatkat vahvana ja luottavaisena eteenpäin. Kyllä elämä kantaa!
Sure rauhassa vaikka seuraavat 10vuotta, sillä ei ole väliä miten paljon aikaa käytät. Suru kyllä muuttaa muotoaan ja siitä tulee lopulta jopa helpottavaa ja onnellista, kun muistaa enää ne hyvät hetket ja tuska on poissa.
Aika tunnetusti parantaa haavat, joten anna ihmeessä itsellesi sitä (aikaa)! 😍
Kohtasin kuoleman hyvin nuorena, aivan liian nuorena, mutta en silti usko, että iällä on tässä asiassa niin suurta merkitystä. Vaikka tämä olisi sattunu esimerkiksi 6 vuotta myöhemmin, ja se olisi silti ollut ensimmäinen todella tärkeä ihminen, joka elämästäni lähtee, olisi tilanne varmaan sama.
Jotkut sanovat minun olevan vahva, kun olen selvinnyt siitä, mutta en itse koe asiaa niin. Vahva? Minäkö? En voi olla. Syyllistän itseäni myös siitä että olen näin heikko, antanut masennukselle periksi, lähtenyt sen mukaan. Jos olisin vahva, olisin jatkanut elämääni eteenpäin, enkä jurraisi paikallani näin. Toisaalta eihän muut ihmiset sitä näe, eivätkä tiedä minkälaista taistelua joka hetki käyn, ja parempi niin.
Kiitos kannustavista sanoista, ne tuovat lämpimän pilkahduksen elämään, ja auttavat jaksamaan yhden hetken eteenpäin. Täällä kirjoittelee uskomaton määrä vahvoja ihmisiä jotka taistelevat sairaustensa kanssa joka hetki. He eivät ole antaneet periksi, eikä pidäkkään. ☺️❤️☺️
Apua en ole vielä uskaltanut hakea, enkä kenellekkään avautua tilanteesta. Päivä päivältä, ja hetki hetkeltä eteenpäin, ei voi tietää miten käy. Ehkä huomenna, ehkä ensi viikolla, ehkä puolen vuoden päästä uskallan soittaa lääkärille ja pyytää tekemään elämästäni iloisempaa. Siihen asti mennään näillä mitä on.
mulla ei ole samanlaista ongelmaa kun sulla, mutta sen ymmärrän hyvin, kun tuntuu etteivät muut ota sua tosissaan. jotenkin tuntuu että moni ihminen ei osaa suhtautua empaattisesti kun on niin vaikeaa ettei itse osaa oikein alkaa tekemään mitään itseään auttaakseen. sitten kun tuntuu että pitää kamalasti selitellä tunteitaan ja tuntemuksiaan melkein anteeksipyytelevästi.
neuvoisin kuitenkin kuuntelemaan itseään ja alkaa jostakin, mennä vaikka terveysasemalle jos susta vähänkin siltä tuntuu🙂 no tsemppiä
Miten aloittajalla menee??? Kerrotko kuulumisiasi 🙂
Joka ainoa meistä joskus kuolee, kukaan ei jää maamerkiksi tänne.
Jos poikakaverisi lähtöpäivä on silloin ollut, niin hän olisi lähtenyt vaikka sairaalassa kirurgilauman ympäriltä, mutta hän lähti matkalla luoksesi, hetkeä ei voi valita.
Ajattele, mahdollisesti hänen viimeinen ajatuksensa olit sinä.
Sinä saat surra, siihen sinulla on lupa ja oikeus, mutta minä toivon, että teidän yhteisen ajan hyvät muistot nostaisivat sinut, tuskan ja murheen kuopasta.
Sanon tosiaan, sinulla on elämä edessäsi, ihan totta, kun tartut siihen kaksin käsin. Meillä kaikilla tulee vaikeita hetkiä elämässä ja tulee halu kuolla, kun tuntuu ettei muuta enää voi...mutta niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Voit sanoa, mitä toivoa, mitä voit enää toivoa??? Toivo, jopsa huominen päivä olisi kirkaampi ja valoisampi kuin tämä päivä.
Sitten tämä, joka minua on kantanut...alkuperäistä kirjoittajaa en muista.
jos elämme eilistä ei olisi
olisi helpompi ymmärtää huominen
mutta tiedämme jokainen
ilman eilistä ei tule huominen
Aika kulkee 60 sekunttia minuutissa eteenpäin, riippumatta siitä onko olo huono, vai hyvä. Silloin kun se on hyvä, tuntuu aika menevän siivillä, ja huonona päivänä se vaan matelee, mutta loppujen lopuksi samaa vauhtia se menee aina.
Ei kehumista olotilassa. Puhelimeen en ole uskaltanut tarttua vieläkään, ja se painaa mieltä koko ajan enemmän. Joulukin tekee tuloaan, mutta en välitä. En jaksa lähteä vanhempieni tykö katsomaan muiden onnellista perhe-elämää. En ole oikein koskaan välittänyt joulusta suuremmin, ahistaa kun kaikki ressaa ruuista, lahjoista, sun muista. Kaikki on mennyt niin kaupalliseski, tärkein on unohtunut. Olen iloinen kuitenkin siitä, että asun pohjoisessa, ja täällä on sentään lunta. Joulu menee sohvan, suklaan, telkkarin ja kissan merkeissä, ja ihan omasta vapaasta tahdosta.
Itsemurha pyörii mielessä koko ajan enemmän. Sitä oloa on niin vaikea selittää, ajattelen sitä vain yhtenä etappina elämässäni. En näe elämälleni oikeastaan muunlaista loppua. Olisi vain niin mahtava pystyä laittaan aivot narikkaan, ja kelaamaan elämäänsä muutaman kuukauden eteenpäin, ja jatkamaan siitä. Jos vaikka tilanne olisi parempi silloin.
Ikävä vain on niin suunnaton. Välillä tuntuu, että en ikävöi enää ihmistä, se tunne vain on jäänyt jotenki päälle. Ehkä en osaa luopua siitä? Jos se määrittää minut ihmisenä, ja saa minut tuntemaan olevani elossa? Miten osaa elää ilman jotain, minkä kanssa on elänyt niin kauan? Ehkä tämä on loppumaton kierre, aina pitää olla kaipaamassa jotain. Minun kohdallani se vain tarkoittaa, että se on onnellisuudesta pois. En varmaan enää edes osaisi olla onnellinen.
Olen viimeisen kolmen ja puolen vuoden aikana muuttanut paikasta toiseen..hmm.. ei enää yhen käen sormet riitä. Aina olen lähtenyt karkuun mörköjä, ja päättänyt että nyt alkaa elämä puhtaalta pöydältä. Vähän aikaa onkin yleensä mennyt hyvin, mutta aina ne möröt seuraa perässä. Nykyisessä paikassa olen asunut nyt muutaman kuukauden, ja taas tekisi mieli lähteä karkuun. Ei ole töitä, ei koulua, ei mitään. Ei se paikan vaihdoskaan mitään muuta, mutta vähäksi aikaa saa muuta ajateltavaa.
Onnellisuus on vain liikaa vaadittu minun elämältä. No can do.