Elämän tarkoitus hukassa
Oon 21-vuotias nuorimies, jolla meni ihan hyvin 5 vuotta sitten. Sillonki perheolot ei ollu kaikista mukavimmat, kun vanhemmat, sisaruksista osa ja lähes koko suku oli uskovaisia. Mä en jostain 10-vuotiaasta lähtien oo osallistunu niiden juttuihin, minkä takia oon ollu tosi erillään niiden jutuista. Uskovaisesta perheestä koin myös häpeää, joten en ikinä oikein ystävystyny muiden kanssa, vaan olin lähinnä sellanen hyvän päivän tuttu kaikille.
Noh, toi nyt yksinään ei oo tätä nykytilannetta tuonu. Pelasin aiemmin joku 7-8 vuotta jalkapalloa paikallisessa joukkueessa, mutta sitten lukion toisella luokalla mulle tuli selkävamma. Kävin fysioterapiassa, mutta mikään ei tuntunu parantuvan, joten en sitte enää oikeen jaksanu mitään. Koulunkäyntiin ei ollut mitään motivaatiota, missään ei ollut mitään iloa ja kaikki tuntu tosi turhalta. Jossain vaiheessa en enää jaksanut tehdä kuntoutusliikkeitä. En oo vieläkään hakeutunu minkään urheiluharrastuksen piirin, vaikka nyt on jo selkeästi parempi tilanne. Ja toi turhauttaa mua tosi paljon, koska oon aina ollu hyvä liikunnassa ja yks parhaimpia ja nyt se vietiin multa pois. Sen lisäksi oon joutunu ite vähillä tukirahoilla rahottamaan mun kuntoutuksen, kun mun vanhemmat ei halua mua tukea.
Selkävamman takia minulta jäi armeija lukion jälkeen välistä. Muutin siis 3 vuotta sitten pois kotoa (heti kun pystyin vaan) toiselle paikkakunnalle opiskelemaan yliopistoon. Ja aloin seurustella silloin nykyisen kihlattuni kanssa. En päässyt haluamaani koulutusohjelmaan, mutta pääsin toiseen, joka ei kyllä ollut yhtään kiinnostuksenkohteitani vastaava. Aloitin opiskelut siellä, mutta harmikseni siellä suurin osa oli todella sisäänpäinkääntyneitä ja paljon vanhempia kuin minä. En löytänyt ketään opiskelukaveriksi. Ensimmäisen vuoden selviydyin ihan ok, vaikka tunsin alusta alkaen, että voimat ei riitä. Pinnistelin kuitenkin tavoiteopintopisterajojen tuntumassa, vaikka tuntui pahalta. Tentteihin valmistauduin vain viimeisinä iltoina ja oksensin tiedon paperille sitten tentissä. Arkeni oli yleisesti sellaista, että en saanut ikinä aloitettua suunnittelemaani tekemistä. Tämä on ollut selkävammasta lähtien päivieni sisältö tähän päivään asti. Sitten kun välttelen askareiteni tekoa, surffailen nettiä, katson sarjoja ja pelaan pleikkaria. Sekään ei tunnu kyllä yhtään omalta tai kivalta.
Kihlattuni opiskelee myös ja hän on todella paljon menossa harrastuksiensa takia, joten olen todella paljon yksin kotona koiramme kanssa. Nyt viime jouluna aloin tarkastella enemmän omaa elämääni ja sen suuntaa. Kävin opintopsykologilla ja minulle todettiin vakava-asteinen/keskivaikea masennus. Sen jälkeen olen jaksanut hoidella tätä omaa hoitoprosessia, mutta edelleen muu tuntuu raskaalta. Kävin lopulta kevään myötä psykiatrilla, jossa masennukseni sitten lopulta diagnosoitiin, ja nyt käyn psykoterapiassa viikottain. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan jotain säännöllistä, jotain missä jotain kiinnostaa mitä minulle kuuluu ja millainen on oma elämäni tähän mennessä ollut.
Vaikka monta asiaa on nyt mennyt parempaan suuntaan ja olen jäänyt opinnoistani sairaslomalle, on arkeni silti edelleen usein kotona ahdistavaa. Elämän suunta on vähän hukassa. Miksi käyn terapiassa. Miksi syön ruokaa. Miksi nukun. Miksi vain olen. Onneksi sain vanhasta työpaikastani kesäksi töitä, sitten on säännöllistä tekemistä ja toimintaa, mutta edelleen vapaa-aikani ja arkeni kotona on todella ahdistavaa. Jätän varmaan nykyisen opiskelupaikkani, mutta minulla ei tunnu olevan voimavaroja uuteen hakuun jonnekin muualle, kuten ei aiemmalla hakukerralla ens alkuunkaan ollut, siksi päädyinkin tänne toiseen opiskelualaan. Lisäksi opintotukikuukausia on valunut hukkaan tuhottomasti… ☹️
Olen edelleen kiinnostunut urheilusta, lenkkeilystä, tv-urheilusta, luonnossa liikkumisesta yms. Mutta kun ajattelen, että en selkävammaisena kuulu mihinkään, niin en tee niitä. Ajattelen, että minut on nyt suljettu sieltä pois. Niistä asioista, joista eniten nautin. Se tuntuu pahimmalta. Sen sijaan löhöän kotona sohvalla tai istun koneella ja mussutan herkkuja.
Sori pitkästä sepostuksesta, mutta jotenki en osannut tiivistää tätä lyhyemmäksi 🤔
Moi jonesbones,
Oot kyllä tullut niin monesta pahasta paikasta läpi, että on täysin ymmärrettävää jos meinaa ahdistaa ja tarvitset sairaslomaa. Sun tekstistä tuli mieleen, että voisitko löytää sitä suuntaa juuri siitä urheilusta, minkä jouduit jättämään? En tiedä, missä kunnossa paikkasi ovat tällä hetkellä, mutta jos terveytesi sallii pienimuotoisenkin liikunnan, voi sekin olla jo tosi iso asia. Siinä voi saada selvitettyä ajatuksiaan ja päästä välillä ulos neljän seinän sisältä.
Kuulostaa hienolta että käyt psykoterapiassa ja sait töitä. Oot aivan yhtä hyvä tyyppi kuin kaikki muutkin, selkävammasta riippumatta. Jos terveytesi sallii liikunnan, voit ilman muuta harrastaa sitä. Jos joku olisi sitä mieltä, ettet kuuluisi liikunnan harrastajiin, niin koko tyypin voi jättää omaan arvoonsa. Sellaista ei voi määrittää kukaan toinen. Moni voi arvostaa sitä, että liikkuu vaikka ei aina pystynytkään siihen. Minä ainakin. 🙂
Voisiko liikunnan parista löytyä koulutusalaa? Esim. liikuntaan liittyvää opetusta, nuoriso-ohjausta tai vastaavaa. Jos se on ollut sulle selkeä motivaation tuoja ja ykkösjuttu, niin se voisi tsempata opiskelemaankin. 🙂
Tsemppiä sulle! 🙂🌻
Kiitos vastauksestasi 🙂
Tuo liikuntajuttu on mulle tosi vaikee, ku se selkäjuttu ei ikinä selvinny tai sille ei löytyny syytä ja se jauhaa koko ajan mielessä. Jokainen tuntemus siellä selän alueella yhdistyy siihen samaan vammaan, eli oon tosi herkistyny oman kehon tuntemuksille ton takii :/
Mutta tuo oli kyllä jotain mitä en niin hirveesti ollu miettiny toi urheiluun liittyvä opiskelu ja työ. Pitääpä laittaa muhimaan, jos siitä jotain keksisi.
Varmaan näistä mun sattumuksista ja tapahtumista ykskään ei ajais näin maahan yksinään, mut ku ne sattu kaikki, nii jotenki tuntuu hirmu vaikeelta alottaa edes pienten asioiden tekemistä.
Mutta nyt on kuitenkin kova halu löytää oma juttuni sekä opiskelun että harrastusten saralta. Haluisin kuuluu johonkin, olla mukana tekemässä jotain mielekästä yhessä. Tuntuu vaa et vaikka oonki nyt alottanu terapian ja moni asia on kohti parempaa, nii edelleen puuttuu arjesta paljon. Usein mietin vaan et, okei, vielä 10h päivää jäljellä et mitähän sitä keksis tälle päivälle. Ja tää toistuu joka päivä, niin tuntuu, et ei tän pitäs mennä aina näin. 😀
Kiitos paljon tsempeistä! Toivottavasti nää kelit alkaa tästä lämpeneen, niin monien ulkoliikuntalajin kokeileminen helpottuu 🙂