Elämän kohtaaminen, henkinen sulkeutuminen

Elämän kohtaaminen, henkinen sulkeutuminen

Käyttäjä tuitttu aloittanut aikaan 16.09.2010 klo 13:35 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä tuitttu kirjoittanut 16.09.2010 klo 13:35

Tilanteeni on todella tukala,
olen reilu parikymppinen tyttönen ja jouduin elämäni peruskysymysten ja konkreettisten asioiden äärelle, tuntui, että vastuu elämästä on liikaa. Raha-asiat, opiskelu, työt, kaikki olisi liikaa – ja kaiken suhteen olen elämäni sössinyt.
Olen asunut useamman vuoden yksin ja paennut ongelmiani aina anoreksian ym kautta, enkä tuota alkuun tiedostanut. En tiennyt, mitä pakenin. Oli vain paha olla.. En tiennyt, miksi käyttäyidin niinkuin käyttäydyin.

Kaiken tuon seurauksena masennuin kertarytinällä pari kuukautta takaperin ja upposin syvälle itseeni, ja olen täällä pelossani ja pääni sisällä. Miettien, kuinka pääsen pois ja helpottaako haasteiden yli pääseminen oloani. Olen kärsinyt dissosiaatio-oireista ja pelkään näiden jäävän päälle, onko se mahdollista?
Ikäänkuin olisi tapahtunut jokin hallitsematon lukkiutuminen. En uskalla nähdä pääni sisältöä pidemmälle, pelkään vaan niin paljon maailmaa – ja nytemmin myös itseäni; jos vajoan niin syvälle, että menetän lopullisesti järkeni tai alan kuulemaan ääniä/näkemään näkyjä. Olen niin lamaantunut ja taistelu tätäkin vastaan syö niin kovasti voimia. 😞

Kuinka syvällä olette päänne sisällä ja kuinka olette päässeet sieltä pois? Onko pelko oikeasti näin sietämätön tunne?

Isäni on alkoholisti ja lapsuuteni oli täynnä pelkoa. Äiti oli ainoa tuki, mutta olen joutunut elämään vanhempieni välissä, isäni tempperamentin ja äitini rauhallisuuden.
Äidistä tuli ylisuojeleva ja olen elänyt täysin häntä miellyttääkseni, en uskalla jättää asioita kertomatta tai ottaa etäisyyttä, koska pelkään loukkaavani. Koen olevani vastuussa äidistäni, olen toiminut äidille ”terapeuttina”,
vaan en tiedä, kuka olen. Olen ollut helposti johdateltavissa ja vietävissä koko elämäni, olen ollut se kiltti tyttö.

Onko se niin yksinkertaista, että päättää tietoisesti ja järjen kanssa kohdata asiat ja mennä tulta päin?

Käyttäjä Hiirulainen kirjoittanut 17.09.2010 klo 08:24

Hei tuitttu!

Tilanteesi kuulostaa tosiaan ikävältä. ☹️ Sanoit, että pelkäät että alat kuulla ääniä tai nähdä näkyjä, ymmärrän täysin, että se pelottaa. Itse osasin hakeutua hoitoon vasta, kun niitä kuuloharhoja oli tullut ja todella pelkäsin tekeväni itselleni jotain. Pelkäsin niitä harhoja, mutta ei niitä ole ollut kuin sen yhden viikon aikana muutamia kertoja. En koe olevani sekaisin, minulla on vielä täysi ote tästä maailmasta noista harhoista huolimatta. En ole psykoosissa.

Minulla todettiin viikko sitten kaksisuuntainen mielialahäiriö ja ahdistuneisuushäiriö. Kaksisuuntainen vaikeilla masennusjaksoilla ja hypomanialla, silti elätän toiveita, että täältä vielä noustaisiin, kun vihdoin apua uskalsin hakea. Sinunkin varmaan kannattaisi hakea apua. 🙂👍

Minun tilanteeni vanhempien ei ole aivan samanlainen, mutta vähän vastaava. Lapsuuteeni liittyi pelkoa ja ylihuolehtivuutta. Asun vieläkin kotona, mutta kyllä täältä jo pois pitäisi päästä. Äitini huutaa (pelkään sitä, menen lukkoon) ja toisaalta on ylihuolehtiva. Minä myös pyrin aina miellyttämään äitiä, tosin lähinnä pelosta. 😟

Suosittelisin hakemaan sitä apua, ja käsittelemään hänen avullaan noita asioita. Kyllä on mahdollista parantua, ainakin minä uskon niin. 🙂🌻 Jaksamista!

Hiirulainen

Käyttäjä tuitttu kirjoittanut 26.09.2010 klo 16:25

Kiitos Hiirulainen rohkaisunsanoista.

Olen jo hoidonpiirissä, ja heti terapiajakson alkamisen jälkeen kävikin tämä romahdus. Aivan kuin olisin henkisesti rikkirevitty ja pahoinpidelty - ne tunteet sattuvat nyt, mitä en ennen osannut käsitellä. Ja en ymmärtänyt niiden sattuvan näinkin kovasti.

Oloni on neutralisoitunut viestin aloituksen jälkeen. Ahdistus tulee ryöppyinä päivässä, vaan epätodellisuudentuntu iskee aina, kun nämä elämän vaikeat asiat tulevat mieleen. Lamaannun silloin täysin.
Psykologini rohkaisikin, ettei tilanteessani olisi "mahdollista" sairastua vakavammin henkisesti, ettei näe kohdallani viitteitä moisesta, vaikka omassa mielessäni maailma onkin kuin vuoristorata - painotti vielä 20-vuoden kokemustaan, joten rauhoitun sillä rohkaisulla.

Kummallinen tämä masentuneisuuteni, että haluan kaiken järjestyvän ja haluan olla optimistinen. Se on järki, vaan tunteet sotii vastaan.
Ei helppoa.