Elämän kohtaaminen, henkinen sulkeutuminen
Tilanteeni on todella tukala,
olen reilu parikymppinen tyttönen ja jouduin elämäni peruskysymysten ja konkreettisten asioiden äärelle, tuntui, että vastuu elämästä on liikaa. Raha-asiat, opiskelu, työt, kaikki olisi liikaa – ja kaiken suhteen olen elämäni sössinyt.
Olen asunut useamman vuoden yksin ja paennut ongelmiani aina anoreksian ym kautta, enkä tuota alkuun tiedostanut. En tiennyt, mitä pakenin. Oli vain paha olla.. En tiennyt, miksi käyttäyidin niinkuin käyttäydyin.
Kaiken tuon seurauksena masennuin kertarytinällä pari kuukautta takaperin ja upposin syvälle itseeni, ja olen täällä pelossani ja pääni sisällä. Miettien, kuinka pääsen pois ja helpottaako haasteiden yli pääseminen oloani. Olen kärsinyt dissosiaatio-oireista ja pelkään näiden jäävän päälle, onko se mahdollista?
Ikäänkuin olisi tapahtunut jokin hallitsematon lukkiutuminen. En uskalla nähdä pääni sisältöä pidemmälle, pelkään vaan niin paljon maailmaa – ja nytemmin myös itseäni; jos vajoan niin syvälle, että menetän lopullisesti järkeni tai alan kuulemaan ääniä/näkemään näkyjä. Olen niin lamaantunut ja taistelu tätäkin vastaan syö niin kovasti voimia. 😞
Kuinka syvällä olette päänne sisällä ja kuinka olette päässeet sieltä pois? Onko pelko oikeasti näin sietämätön tunne?
Isäni on alkoholisti ja lapsuuteni oli täynnä pelkoa. Äiti oli ainoa tuki, mutta olen joutunut elämään vanhempieni välissä, isäni tempperamentin ja äitini rauhallisuuden.
Äidistä tuli ylisuojeleva ja olen elänyt täysin häntä miellyttääkseni, en uskalla jättää asioita kertomatta tai ottaa etäisyyttä, koska pelkään loukkaavani. Koen olevani vastuussa äidistäni, olen toiminut äidille ”terapeuttina”,
vaan en tiedä, kuka olen. Olen ollut helposti johdateltavissa ja vietävissä koko elämäni, olen ollut se kiltti tyttö.
Onko se niin yksinkertaista, että päättää tietoisesti ja järjen kanssa kohdata asiat ja mennä tulta päin?