Elämä väärillä raiteilla
Hei, olen nuori poika, jolla on ahdistushäiriötä ja myös masentuneisuutta.
Olen usein ahdistunut ja olen saanut muutamia paniikkikohtauksia. Pelkään pyörtymistä ja alan aina kaikissa julkisissa paikoissa ajatella, entä jos pyörryn? Kaikki seisoma tilanteet ovat pahoja. Koulussa ruokala on yksi hirveä paikka, kun siellä joutuu seisomaan. Pari kertaa olen joutunut lähtemään jonosta pois paniikin takia. Yksi ikävimmistä asioista on, myös se, että esim. jos koulussa meille pidettäisiin tuppakka valistusta ja näytettäisiin vaikka tupakoijan keuhkoista kuvia, minulle iski kauhea paniikki, kylmähiki tulisi, pyörryttäisi, sydän hakaisi ym. mutta taas kotona voisin katsella vaikka keuhkojen siirto leikkauksen, eikä se tekisi ollenkaan pahaa. Tuo asia on todella ärsyttävä ja sitä on alkanut esiintyä paljon nykyisin.
Minulla on myös paljon mieliala vaihteluita ja välillä elämä tuntuu järkevältä, välillä taas valtaa täydellinen epätoivo ja itsetuhoiset ajatukset tulevat mielen. Ajattelen aika paljon itsemurhaa, mutta en ole varma olisinko valmis tekemään sen. Välillä vain tuntuu, että muuta vaihtoehtoa ei ole ja tekisi mieli vain tappaa itsensä ja nukkua rauhassa pois tästä tuskasta. Asiaa ei myöskään paranna perhe tilanne. Joudun asumaan äidin ja hänen miesystävänsä luona suuriman osan ajastani ja en pidä äidin miesystävästä ollenkaan. Oikean perheenikään kanssa välit eivät ole aina hyvät. En vain jaksa heitä välillä
Viime aikoina minulle on alkanut myös esiintyä univaikeuksia. En tosin ole varma johtuvatko ne näistä ongelmista. Olen aina arki öisin alkanut heräillä aamuyöllä. Heräämiset ihmetyttävät, eikä niiden pitäisi johtua vähistä yö unista, koska nukun yössä sen 9-10h.
Sain lähetteen lääkäriltä nuorisopsykiatriselle ja olen menossa käymään siellä lähiaikoina. Millaista hoitoa tälläinen ala-ikäinen nuori voi saada ja monta käynti kertaa yleensä on? Toivoisin, että voisin saada myös lääkehoitoa, koska olen huomannut, jotta ahdistushäiriö ei puhumalla lähde. Olen nimittäin käynyt muutama vuosi takaperin pskylogilla ja nistä käyneistä ei paljoa apua tullut. Olen kuitenkin siinä uskossa, että nuorelle ei mielellään lääkehoitoa anneta, ainakin lähetteen tehnyt lääkäri kertoi näin. Nuorelle lääkehoitoa yleensä määrää kai vain psykiatri ja vain pahanlaatuisissa tilanteissa (näin luulisin). Kuuluuko muuten nuorisopsyk. käynteihin yksi pakollinen psykiatri käynti? En nimittäin haluaisi taas todeta että käynneistä ei ollut mitään hyötyä.
Moi,
Päätin vastata kun kyselit, että minkälaista hoitoa nuorille annetaan nuorisopsykiatrisella. Lääkkeitä määrätään aika helposti jos itse on siihen suostuvainen. Riippuu tietysti ongelman vaikeudesta yms. Paniikkioireiluun luulisi saavan apua, koska joillekin lääkkeistä on oikeasti apua. Toinen juttu on taas sitten se, että mikä lääke itselle sopii. Kaikista ei välttämättä ole apua kaikille vaan pitää kärsivällisesti kokeilla ehkä eri lääkkeitä. Riippuu varmaan myös paikkakunnasta ja lääkäristä, mutta ite olen kaikilta psykiatrian erikoislääkäreiltä saanut varsin helposti lääkkeitä nuorisopuolella. Joskus se on jopa ainoa apu mitä ne osaa antaa.
Hyvä jos saat myös keskusteluapua, koska myös siitä on hyötyä pidemmän päälle edes vähän. Onhan niillä lääkkeillä kyllä suuri osa siinä hoidossa. Ainakin omien kokemuksien mukaan. Ja kyllä sinne psykiatrille eli lääkärille pitäis päästä kun vaan pyytää. Jos kerran olet jo saanu lähetteenkin sinne.
Tsemppiä sulle ja kärsivällisyyttä, jos jossain vaiheessa alkaa tympiä koko nuorisopsykiatrinen. Sitäkin nimittäin esiintyy.
🙂
hei, Turisti!
On hienoa, että sinulla on mahdollisuus käydä nuorisopsykiatrian polilla. Ahdistus ja masennus ovat asioita, jotka vaativat usein terapiakeskustelua ja joskus myös lääkkeitä.
Kuulostaa minun korviini siltä, että kotona sinulla ei ole niin suurta painetta antaa itsestäsi hyvä kuva muille ihmisille, minkä vuoksi olet siellä rentoutuneempi kuin koulussa. Koska koulussa taas sinulla on enemmän painetta kyseiseen asiaan, ahdistut helpommin, minkä vuoksi sinulle tulee näitä mainitsemiasi fyysisiä oireita, kuten huimaus tai mitä niitä nyt oli.
Kun menet nuor.psykiatrian poliklinikalle, sinulle todennäköisesti tarjotaan mahdollisuutta käydä terapiassa kerran tai pari viikossa (itse epäilen että ainakin näin aluksi kerran). Terapiaa antavan henkilön kanssa aloitat keskustelun ongelmistasi, psykiatri arvioi lääkehoidon tarpeen ja määrää sinulle sen mukaisen lääkehoidon.
Suosittelen, ettet odota terapialta tuloksia parin käyntikerran jälkeen. Moni käy todella monta kertaa puhumassa, ennen kuin tuloksia alkaa näkyä. Lääkkeitä määrätään, jos sinun katsotaan voivan niin huonosti, että toimintakykysi on selvästi huonompi kuin normaalisti.
voimia!
🌻🙂🌻
Kiitoksia vastauksista vaeltelija91 ja lisaMari. 🙂
Olen nyt käynyt 2 kertaa nuorisopsykiatrisella ja ensi viikolla minulle on varattu psykiatrille aika, jolloin näillä näkymin saan lääkityksen. Oloni ei ole parantunut, oikeastaan vain pahentunut ja motivaatio elämää kohtaan laskenut. Aamut ovat vaikeita. Tänään jäin kotiin, koska en vain jaksanut lähteä taistelemaan huonoaoloa vastaan kouluun. Sairaanhoitaja mietti jo, että täytyisikö minulle kirjoittaa sairaslomaa ja yrittää mahdollistaa lääkäri aika nopeammaksi, mutta kieltäydyin kuitenkin, sillä meillä on tällä viikolla muutama juttu koulussa missä mun täytyy olla. Nyt täytyisi viellä pystyä lukemaan kokeisiin, mutta motivaatio on aivan kadoksissa. Tekisi vain mieli lopettaa koulu.
Itsemurha ajatuksetkin ovat lisääntyneet, tosin olen alkanut miettiä myös enemmän kuoleman jälkeistä elämää. Pääseekö itsemurhan tehnyt taivaaseen vai joutuuko helvettiin? En ole oikeastaan uskovainen, mutta uskon kuitenkin kuoleman jälkeiseen elämään.
Alan olla aika romahdus pisteessä. Ei tälläistä ahdistunutta ja paskaa oloa kukaan kauaa kestä. En kehtaa kertoa polillakaan itsemurha ajatuksista ja olen hieman lievemmin puhunut oireistani, sillä eikös tuommoisissa tilanteissa pidä jo ilmoittaa vanhemalle, jos on alle 18-vuotias kyseessä?
Huomennakin olisi taas pitkä päivä koulussa ja paljon seisomista, no pakko jotenkin vaan sinnitellä....
Heippa taas,
Kannattaa ihan rohkeasti kertoa niistä itsemurha ajatuksistakin terapiassa, vaikka vaikeeta se voi olla. Mun kokemuksen mukaan ne eivät saisi vanhemmille kertoa asioita, joita olet sielä puhunut, vaikka on alaikäinen. Tai saa jos sulta on kysytty lupa siihen. Toki joku ammattitaidoton työntekijä voi rikkoa sitä sääntöä, mutta mun mielestä se on kielletty. Tietääkö sun vanhemmat muuten ollenkaan, että käyt polilla?
En ite ole mikään uskonnollinen, mutta musta tuntuu että kuoleman jälkeenkin on elämää. Ja helvetti on vaan turhaa pelottelua. Itseä on mietityttänyt vaan se jos joutuukin tulemaan takasin, jos päättää lähteä liian aikaisin. Eli syntyy uudestaan. Mun mielestä jokaisen pitää oppia joku tärkeä asia tässä elämässä mikä on jääny edellisessä oppimatta. Sitä voi jokainen pohtia että mikä se itsellä on 😀 Mutta joo. Onks sulla tärkeitä juttuja koulussa menossa? Jos on niin tsemppiä sulle ja hienoa ku jaksat vielä sinnitellä. Eikä se haittaa vaikka ei aina jaksakaan sinnitellä. Kaikki tarvii joskus jelppiä 🙂
Moi,
Heitän sulle muutoman hieman erilaisen kommentit ihan omien fiilisten pohjalta ilman mitään ns. sen suurempaa asiantuntemusta tai kokemusta.
- Oletko ajatellut koulun jälkeistä elämää - koulu lopulta loppuu. On paljon ihmisiä jotka inhosivat koulua nuorena ja olivat varmoja että siitä ei selviä ikinä, mutta niin se vaan loppuu halusi tai ei. Koulu on laitos joka ei sovi kaikille ja se ei suinkaan ole niiden vika joille se ei sovi.
- Kaikki miettii joskus kuolemaa ja itsemurhaa - on tietysti huono jos sitä alkaa pohtia kauheasti koska siitä tulee helposti vähän kun "harrastus". Olisiko sulla joku juttu johon voisi uppoutua ihan mikä vaan ( musaa, joku harrastus, pelit )- jos olisi niin voisiko siihen vielä uppoutua lisää. Se voisi jeesata.
- Oletko koskaan kokeillut antaa itsellesi ns. "luvan" olla sellainen kuin olet. Eli sen sijaan että ajattelet olevasti sairas niin ajatteletkin että oletkin ihan normaali. Eli on ihan ok pyörtyä koulussa niihin kuviin tai juosta pois ruokalasta jos ahdistaa . Tyyliin että mulla nyt välillä tuntuu pahalta ja oon sellainen kun oon mutta en mikään sairas - koska kuka on se joka määrittää kuka on sairas ja terve. Älä nyt ymmärrä väärin en halua vähätellä miltä ahdistus tuntuu. Koko ajatus voi tuntua oudolta mutta joskun jos saa tällaisen asenteen ajettua sisään itselleen niin se voi auttaa kummasti
Okay - mutta nää oli heittoja. Voi olla että tuntuvat ihan tyhmiltä, mutta jos jossain olisi sellainen itu jota voisit kasvattaa eteenpäin niin hyvä.
Koita jaksaa äläkä anna periksi
Kiitoksia jälleen vastauksista ja Velhon kommentteihin sen verran, että käsitin pointtisi kirjoituksesta, mutta itselläni tilanne on jo sen verran huono, että vaikka olen mm. yrittänyt unohtaa näitä oireita ja antaa itseni olla sellainen kuin olen, niin se ei vaan tunnu auttavan.
Tämän hetkisestä tilanteesta sen verran, että päädyimme kuitenkin polilla hoitajan kanssa siihen, jotta otan sairaslomaa, joten olen ollut nyt koulusta pois. Tällä vkolla olisi psykiatrille aika jolloin saan näillä näkymin ne lääkkeet. Silloin myös varmaan mietitään tuon sairasloman jatkoa/ lopetusta. Kerroin myös sitten lopulta itsemurha ajatuksista, kun hoitaja niistä kysyi. Itseäni alkoi todella paljon hävettämään kun kerroin niistä. Muutenkin näiden asioiden kertominen on ollut vaikeaa. En tiedä johtuuko se siitä, että olen aina ennen kuvitellut näitä sairauksia sairastaa vain emot ym. Mutta eihän se asia todellakaan niin ole, mutta silti on ollut todella vaikeaa myöntää itselle sairastavansa paniikkihäiriötä ym. Muuten olo on pysynyt aika lailla samana. Välillä on hieman parempi olo, mutta sitten taas tulee se epätoivo.
Noista harrastus hommista sen verran, että olen aina ollut tosi urheilullinen ja harrastanut paljon, mutta nyt sairastumisen myötä motivaatio on sen verran laskenut etten ole vain jaksanut patistaa itseäni urheilemaan.
Moi,
Jees - ymmärrän että pelkkä ns. positiivinen ajattelu ei tossa tilanteessa paljoa auta ja silloin kuin ei jaksa niin ei jaksa.
Uskon kuitenkin että sun vire tosta paranee jossain vaiheessa - ainakin jonkin verran. Siihen hetkeen tarttisit jonkun kipinän mikä auttaisi sitten eteenpäin. Voisiko siitä urheilusta syntyä joku kipinä tulevaisuuteen. Aseta rima todella matalalle ja riittävän kauas.
Kuten sanoin mulla ei ole asiantuntemusta paniikkihäiriöön, mutta olen nuorena poikana maannut pitkään sairaalassa melkoisen huonossa hapessa tilanteessa jossa selvisi että mulla on parantumaton sairaus, joka on myös osalle melko nopeasti tappava. Sairauden ikävä puoli on se, ettei siihen ole hoitoa eikä myöskään osata alkuun sanoa onko se hitaasti vai nopeasti etenevä. Olin tuolloin siis melkoisen varma että tää oli tässä.
Yksi keskeinen juttu oli tuolloin haave urheilusta - vaikka en sitä pystynyt tai jaksanut harrastaa enkä tiennyt tuleeko siitä ikinä mitään. Alkuun muistelin millaista oli treenata ja pikkuhiljaa kävin katsomassa treenejä jne. No sairaus on yhä tallella ja varmaan tappaa mut joskus mutta ei oo vielä tappanut. Joo mä tiedän että sun tilanne ei ole samanlainen, mutta pointti on että tollaisen jutun voima voi olla tosi suuri.
No tää oli enemmän oma stoorini. Mun pointti on että kun vireesi paranee niin tarttisi jonkun kipinän joka auttaisi eteenpäin.
Saanko udella että mikä sun lajisi on?
Koita jaksaa