Iltaa. Olen nuori aikuinen, lukion viimeisellä luokalla. Viimeaikoina elämä on alkanut tuntumaan turhalta ja mitättömältä. Olen kuitenkin pystynyt jollakin ihmeellä porskuttamaan eteenpäin ja nauttimaan pienistä sen tarjoamista iloista. ”Jäävuoren huippu” tuli kuitenkin koettua tämän viikon alkupuolella. Minulle tuli tunne että en merkitse kenellekään mitään, paitsi perheelleni. En tule saamaan kenenkään kanssa tarpeeni tyydyttävää parisuhdetta, kuolen ja elän yksin. Kaverini salaa inhoavat minua.

Olen jo monen kuukauden ajan ollut korviani myöten rakastunut yhteen järjettömän ihanaan tyttöön. En ole saanut sopivaa hetkeä kertoa hänelle tunteistani, ja kysyä olisiko minulla häneen mitään mahdollisuuksia. En haluaisi myöskään että hän ahdistuu kuulemastaan, joten en yksinkertaisesti voi kertoa hänelle mitään. Päivittäinen unelmointi ja pohdinta vie kaikki voimat ja saa minut lopulta palaamaan maan pinnalle: tällainen luuseripaska kuten minä, ei kelpaa kenellekään.

Tuntuu että kaverini ovat yhä etäisempiä. Varsinkin lapsuudenystäväni tuntuu loittonevan minusta hetki hetkeltä joka on todella surullista, sillä hän on yksi tärkeimmistä ihmisistä minulle maailmassa. Tämä kyseinen ”kaveri” myös valittaa alituiseen koska hän joutuu olemaan erossa aina muutaman viiko kerrallaan armeijan takia. Tekisi mieli sanoa että ”kokeile elää kahdeksantoista vuotta ilman ketään kenen kanssa puhua ja ketä rakastaa, ja elää sen tiedon kanssa että et ole tarpeeksi hyvä kenellekään.”

Varsinkin näinä viime päivinä on tullut todella itsetuhoisia ajatuksia. Ajatus siitä, että ketään ei yksinkertaisesti kiinnosta kohtaloni ei juurikaan pidättele minua. Tiedän että perheeni minusta kuitenkin välittää, en aio tehdä mitään kohtalokasta. On kuitenkin yhtä helvettiä elää näiden ajatusten kanssa ja yrittää samalla suorittaa lukiota loppuun. Ihme ettei kukaan ystävistäni ole kysynyt minulta mitään nykyisestä olotilastani, mielestäni siihen on viitannut monikin asia.

Sanoin aiemmin mainitulle kaverilleni että ”Taidan olla maailman ärsyttävin ihminen”. Vastaus: ”Et ainakaan mun mielestä”. Kyllä siinä herkistyi kun tuntui että edes joku välittää, mutta loppujen lopuksi tuo keskustelu käytiin netissä ja niin palattiin pilvilinnasta maan pinnalle. Pitäisikö jakaa tämä kaikki vaikka tuon kaverin kanssa? En halua huolestuttaa tai syyllistää ketään, olisi tietysti kiva näitä huolia jonkun kanssa jakaa mutta silti

Anteeksi todella hajanainen teksti, jotenkin niin epärealistinen olo ja oli pakko edes jossain tästä puhua.