Elämä kaatui nurin
Piti valmistua koulusta, lähteä vaihtoon ja tehdä vaikka mitä. Nyt puoli vutota takana paniikkikohtauksia ahdistusta, en kykene käymään koulussa tai tekemään yhtään mitään. Pää on aivan tyhjä enkä kykene tekemään lopputyötäni, en vain yksinkertaisesti keksi mitään. Olen menettänyt kaikki entiset kykyni enkä pysty edes ajattelemaan miten ennen kykeninkään tekemään mitään. Haaveet murenee pikkuhiljaa ja nyt aion perua kaikki suunnitelmat koska tuntuu ettei voimia ole. Olen täysin invalidisoitunut eivätkä lääkärit auta muuta kuin määrää lääkkeitä, en pääse terapiaan. Syytän itseäni että olen hajonnut, seonnut ja mennyt rikki. Voiko ihminen vain kadottaa kaikki kykynsä yhtäkkiä? Pelottaa ajatella kuukausikin eteenpäin, tulevaisuus on muuttunut mustaksi ja pelottavaksi. Makaan sängyssä aamusta alkaen ja pelkään ylös nousemista, illalla pelkään seuraavaa päivää ja sitä että joudun avaamaan silmät ja elämään sen, kaikki ne suoritus paineet.
Jokainen päivä tutnuu kärsimykseltä vaikka lääkkeet ovat vähän ahdistusta auttaneetkin.
En tiedä miten tästä jatkaa, tarkoitus oli lähteä keväällä ulkomaille vaihtoon mutta voimia ei ole, onko elämäni jo tässä?
Hei! 🙂 Pitäisikö sun vähän hidastaa tahtia? Ettet vaatisi itseltäsi liikaa nyt kun oletkin huonommassa kunnossa. Asettaisit itselles ihan pieniä tavoitteita, esim. että nouset sieltä sängystä. Tiedän kylläkin että kaikki on hankalaa kun voimia ei vain yksinkertaisesti tunnu olevan mihinkään. "Tänään mä tiskaan tuon yhden astian" - kuulostaako hölmöltä? Pieniä onnistumisen kokemuksia jos tulisi, niin se voisi ehkä auttaa edes vähän. Tai sitten ajattelisit vain itsesi toipumista. Että "okei olen nyt tässä kunnossa ja keskityn nyt vain siihen, että saan itseni paranemaan". Eli ajattelisit vähän aikaa todella itsekkäästi? Älä missään nimessä luovuta! Se on kurjaa ettet pääse terapiaan, todella kurjaa. Kaupungissa jossa itse asun, on niin huono tilanne myös, ettei minulle "riitä" terapiaa. Sanoit menettäneesi kykysi. Saatan ymmärtää siitä pienen palasen. Olin itse ennen aika taitava kirjoittaja, mutta nykyisin minulla on "lukihäiriö ilman lukihäiriötä" minkä luulen johtuvan stressistä ja ahdistuksesta. Sanat jää kesken, paljon kirjoitusvirheitä, enkä kunnolla osaa muodostaa lauseita välillä. Se on todella turhauttavaa, joskus olen kiukkuitku silmässä melkein.
Itse aloin toipua masennuksesta vasta kun päätin, että minähän täältä nousen. Ajattelin olevani vain olosuhteiden uhri, mutta ei se mene niin. Tässäpä olen toipumassa! 🙂 Pystyisitkö kokeilemaan tuollaista päätöstä? Minä aloitin niin, että kirjoitin päiväkirjaani vain positiivisella asenteella. Tsemppasin ja kehuin itseäni, pakottamalla pakotin itseni miettimään hyvät puolet hankalissakin asioissa. Suuri helpotus tuli ajatuksesta "tämä asia on selvitettävissä, jos haluan niin tehdä" "minulla ei ole mitään hätää" jne.
Ja keräisit samalla voimia. Et jatkuvasti ajattelisi, että piti tehdä sitä ja tätä, muuttaa ulkomaille keväällä, mutta se ei onnistu. Se varmasti lannistaa. Mitä jos ajattelisit niin, että "nyt hoidan itteni kuntoon ja lähden ulkomaille vahvempana ihmisenä". Että toivuttuasi sitten lähdet sinne ja nautit koko sydämestäsi, kun haaveesi toteutui, koska olit niin vahva. Eli siirtäisit tavoitettasi ja koittaisit olla murehtimatta sitä, että se ei onnistu varmaankaan siinä aikataulussa mitä haluat.
Tajusin, että jos näin ei ole hyvä, pitää tulla joku muutos minun elämään ja kukaan muu ei sitä voi puolestani tehdä. Tarvitsisit varmaan paljon apua ja tukea muilta ihmisiltä, toivottavasti sellaista löytyy. Mutta itsekin voi yrittää tehdä asialle edes jotain. Toivon sinulle paljon voimia ja tsemppiä nyt vaikeisiin aikoihin! 🙂🌻 Onko sinulla sellainen olo, että olet lopenuupunut, mutta et voi levätä etkä saa rentouduttua?