Olen 22-vuotias mies. Elämä on ollut vaikeaa, yksinäistä ja masentavaa melkein aina. Nelisen vuotta sitten sain huomata, että juomisesta oli tullut pakonomaista pakenemista yksinäisyydestä, eikä se enää ollut hauskaa. Join toki kavereiden kanssa, mutta todellisuudessa paikkasin sillä vain omaa tyhjää oloani. Sitä, että olin vajaaälyinen sosiaalisesti taidoton idiootti, joka halusi löytää itselleen tyttöystävän. Join joka viikonloppu kahtena päivänä pääni täyteen, koska elämässäni ei ollut paljoa muutakaan. Oli minulla toki bändi, mutta olin siinä mukana lähinnä siksi, että minulla olisi edes jotain seuraa. Välillä kävin baareissa, jos vaikka löytäisin sieltä itselleni tyttöystävän. Lisäksi minulla oli vakavia uniongelmia, joka häiritsi työssäkäymistäni ja bänditouhujani – juominen vain pahenti tätä. Nukuin vain noin 4 tuntia per yö ja olin jatkuvasti stressaantunut ja väsynyt. Tätä juomista ja unettomuutta jatkui vuoden verran kunnes työni loppuivat ja myös bändi lakkautettiin.

Työttömyyden alettua päätin lopettaa juomisen kokonaan, koska siitä seurasi lopulta vain pahaa oloa. Tämän jälkeen luin koko kevään kovasti, että pääsisin korkeakouluun, mutta hakuni epäonnistui. Vaikka lopetin juomisen huomasinkin, että olinkin siirtynyt täysipäiväiseksi pilvenpolttajaksi. Aluksi rupesin polttamaan oikeastaan siksi, että minulla olisi edes jotain kavereita. Heräsin jossain vaiheessa siihen, että olin ollut viikon verran putkeen pilvessä kämpilläni yksin ja päätin, että tähän on pakko tulla muutos.

Rupesin heräämään joka aamu kuudelta ja etsimään töitä ahkerasti. Lähetin hakemuksen lähes joka paikkaan mikä vähänkin oli sellainen mihin saattaisin ehkä päästä. Tätä jatkui kolme kuukautta, vuosi vaihtui ja lopulta päädyin puhelinmyyjäksi, koska se oli yksinkertaisesti ainut vaihtoehto.

Työni alkoivat, pistettiin uusi bändi pystyyn, löysin seuraakin, mutta vain hetkeksi. Hain keväällä 4 amk paikkaa ja pääsin jokaiseen sisään. Kesällä olin taas ruvennut polttamaan pilveä. Pidin kuukauden lomaa töiden ja koulun välissä. Tuntu, että mulla meni tosi hyvin. Pääsykokeissa käydessäni huomasin, että koulu oli hyvin naisvaltainen, ja ajattelin päässäni, että sieltä varmaan se tyttöystäväkin voisi löytyä koulutuksen lisäksi. Mutta sitten kaikki meninkin päin vittua.

Oltuani pari kuukautta koulunalkamisen jälkeen huomasin, että olin elokuussa pari viikkoa ennen koulunalkua saanut kannabis-psykoosin. Kaikki riistäytyi käsistä, puhuin aivan mitä sattuu, kuvittelin asioita, sain maanisia kohtauksia. Kukaan ympärillä ei tajua tai näe mistä on kysymys. Olin jotenkin kaikista huolimatta onnistunut pääsemään suhteeseen kauniin naisen kanssa tämän psykoosin alkamisen jälkeen. Juuri kun elämä näyttää hymyilevän, pääsen hyvään kouluun, on kavereita, tyttöystävä, kaikki kääntyykin aivan päälaelleen. Olin ensimmäisen jakson jälkeen poissa koulusta kokonaan ja suhde loppui myös pian.

Lopulta jouduin jättämään koulun kokonaan vaikka olinkin yrittänyt palata sinne. Olin myös yrittänyt hakeutua hoitoon kun jossain vaiheessa keskellä psykoosiani tajusin, että nyt ei ole kaikki aivan kohdallaan. Hoitoon pääsin kuitenkin vasta seuraavana vuonna ja psykoottinen episodi oli ehtinyt kestää jo lähes puolivuotta, elin jossain aivan omassa maailmassani. Vuosi vaihtui, pääsin hoitoon ja masennuin, olin jotenkuten saanut pääni selväksi ja palannut oikeaan maailmaan, mutta aivoni ikään kuin ”jäätyivät”. Olin aivan turta, en tuntenut mitään.

Saatuani ensimmäiset lääkkeet loppukeväästä oloni alkoi pikkuhiljaa kohentua, mutta sain kesällä uuden kahden kuukauden psykoottisen episodin, josta kuitenkin lopulta järkeilyllä tokenin.

Nyt puolivuotta myöhemmin tunnen olevani henkisesti joten kuten kunnossa kaiken tämän taistelun jälkeen. Ongelma onkin, että joudun nyt kohtaamaan itseni – oman varjoni – sen mitä olen. Kaikkien näiden vaikeukseni syyn ja juuren. En ole tuntenut itseäni kovin hyvin, maailmankuvani on ollut vääristynyt, elämän taitoni ovat puutteelliset ja sosiaaliset tilanteet ovat minulle vaikeita.

Olen pilannut ihmissuhteitani, niitä harvoja mitä minulla on, todella pahasti. Jatkan asioideni kusemista vaikka jotain kehitystäkin on tapahtunut. Loukkaan ihmisiä tahattomasti, sanon typeriä asioita, en osaa pitää puoliani. Alkaa vähän tuntua sille, että enää kukaan ei halua nähdä mua. Monet varmaan kuvittelee kaikenlaista typerää, koska huomaan antavani itsestäni aivan toisenlaisen kuvan siihen nähden, mitä oikeasti tunnen olevani.

Haluaisin, että mulla olis hyvät välit kaikkiin, osaisin käyttäytyä niin kuin muutkin, että mullekkin soitettas joskus ja pyydettäs mukaan, mut jotenkin vaan osaan pilata asiani, yhä uudestaan ja uudestaan. Olen ehtinyt jo korjata paljon vikojani, mutta tuntuu, että niitä ilmaantuu aina vain uusia. Siitähän se psykoosikin johtu, puuttelliset maailman katsomus ja elämän taidot => huonot sosiaaliset taidot. Näen harvoin ihmisiä, olen yksin kotona, en oikein tiedä kuka olen.

Haluaisin että mulla olis työ/opiskelupaikka, tyttöystävä, kourallinen hyviä kavereita, bändi, mutta elämä vaan vie ihan toiseen suuntaan vaikka kuinka yritän. En enää tiedä mitä tehdä, menee vähän motivaatio kaikkeen ja elämästä on vaikea nauttia.