ei mitään syytä, mutta silti jotain?
Ihan turha juttu mutta laitoin silti.
Musta on jo syksystä asti tuntunu melko vahvasti että olisin masentunut. Olen jopa täällä tukihenkilön kanssa jutellessa saanut kehoituksen mennä tarkistamaan sen. Muutaman kerran minun pitikin antaa ensin terkkarille kirje mutta ajattelin että olisi parempi antaa se kuraattorille. Kuraattori on vain pari päivää viikossa koulussa enkä sitä sitten saanut annettua hänen ja minun kiireiden takia. Nyt olen kaukana koulustani. Silloin kun meinasin antaa sen kirjeen jäin ajattelemaan ja lukemaan kaikkea uudestaan käytävälle. Eihän sellaista voi kellekkään antaa, lähdin sitten pois kirjeeni kanssa.
En pysty asioitani kasvotusten kertomaan, en ole koskaan ollut hyvä kertomaan oikeita tunteitani. Minulle tuli myös ajatus että ei minun tarvitse minnekkään mennä kun ei minulle enään ole tullut sellaisia ”ylipursuavia iltoja”, nyt taas on erilainen ajatus mielessä. Haluaisin ja ehkä olisi syytäkin mennä jollekkin juttelemaan mutten pysty. En uskalla enkä osaa tai tiedä minne mennä ja mitä sanoa, jos mitään pystyn sanomaan.
Syitä en tiedä onko minulla. Olen lukenut muiden kirjoituksia täällä ja päätynyt siihen tulokseen ettei minulla ole syytä tai edes ikeutta olla masentunut. Minulla ”menee kaikki hyvin”, voisin kai näin sanoa, mutta valehtelisin itselleni. Isäni juo nykyään enemmän, joka viikonloppu kun olen tullut kotiin opiskelupaikkakunnalta on isä ollut huppelissa, ei siis ole mikään kunnon kännääjä mutta tarpeeksi. Äiti on kiukkunen isän takia ja puuskahtelee siksi minulle eikä mistään tule mitään. Aiskoni valittaa kihlatustaan, hän joutuu juoksemaan tämän takia kaupoissa ostamassa ties mitä rakennustarvikkeita milloinkin. Veljeni taas, niin, vanhempani ovat hänestä välillä kiukkuisia kun hänellä ei ole töitä ollut armeijan jälkeen ja hän oikeasti viettää päivänsä puoliksi nukkuen ja puoliksi koneella.
Itse en enään jaksaisi tehdä mitään, kaikki pienetkin askareet tuntuvat liian raskailta. Opiskelupaikkakunnalla ollessani en jaksa käydä edes suihkussa, saati sitten kaupassa. Olen ennen ollut hyvä aamuherääjä mutta nyt olen torkuttanut paljon ja ollut joka aamu myöhässä koulusta(muutamia minuutteja mutta silti). Olen ollut tosi tarkka siitä etten ole myöhästynyt, mutta nyt en edes ole kiirehtinyt vaikka olisin kämpällä vielä silloin kun pitäisi olla jo kulussa. En tiedä..
Tuntuoi hyvältä ajatukselta purkaa jälleen ajatuksiaan, mutta melko turhaa se taitaa olla. Mitä se täällä hyödyttää, en edes osaa selittää tuntemuksiani. Kunpa vain olisi joku jolle kertoa kaikki, jolle pystyisi kertomaan.
Minulla ei ole koskaan ollut hyvä itsetunto, onko se siis minulle normaali juttu vai ei? Haittaako se kun se on aina ollut niin? Kun jos joku alkaa esim syömään nallekarkkeja yhtäkkiä, vaikkei ole niistä ennen pitänyt niin sehän ei ole tavallaan normaalia? mutta jos hän on aina tykännyt ja tykkää edelleen syödä niitä niin se taas on normaalia? Olen aina tanssinut toisten mielipiteiden mukana, niin kauan kuin muistan. Uudella paikkakunnalla kaikki oli erilaista, luokkatoverit tuntuivat ilkeämmiltä kuin vanhassa paikassa. Kaikki tuntui menevän huonompaan suuntaan.
Tuntuu kuin kaikki olisi lähtenyt alamäkeen kun muutimme eräältä paikkakunnalta pois kahden vuoden jälkeen. Olin silloin siinä iässä että menin päiväkotiin(sain ensimmäisen ja viimeisen ystävän) ja sen jälkeen kouluun. Koulussakin kaikki meni hyvin, oma tyhmyys pois luettuna. Tulin hyvin toimeen toisten kanssa jne. Kun sitten kesken toisen luokan jouduin vaihtamaan koulua niin kaikki meni huonommin. Tyhmyys lisääntyi, en jaksanut lukea koulujuttuja. Olen alusta asti ollut tukiopetuksessa mutten osaa silti edes kertotauluja. Yläasteellakin opettajat eivät jaksaneet/osanneet selittää matikan juttuja sillä tavalla että olisin ymmärtänyt. Ongelma ei kuitenkaan ole vain matikassa.
-Maissi
Jotain niin turhaa, mutta saan näin itseni miettimään asioita vieläkin syvällisemmin jolloin saan itseni huonolle tuulelle. Haluanko edes pois pahasta olosta? Tunnun vain haluavan sitä lisää..
Kynnys avun hakemiselle on yllättävän suuri. Suoraan oikealle lääkärille meneminen tuntuu oudolta kun ei tiedä varmasti että onko mitään vikaa. Sitten taas jos menee esim. koulun terkkarille niin tämä on jo hiukan tuttu eikä hänelle välttämättä kehtaa sanoa mitään. Mulla menee hermot jo pelkästään tän takia.
-Maissi
😭 Mä oon ihan epätoivon partaalla. Mä en saa tehtyä mitään itteni hyväksi, en uskalla soittaa terveyskeskukseen jotta saisin ajan lääkärille.☹️ Olen vielä ensi viikon lomalla kotipaikkakunnallani ja vähän epäilenkin että saisin millään niin pikaisesti aikaa lääkärille. Mun tarttis sitten varmaankin mennä vaan koulun terkkarille kun menen takaisin opiskelupaikkakunnalleni, mutta hän on tuttu enkä tiedä uskallanko sen takia mennä hänelle juttelemaan. 😭 Mä oon niin sekasin, hirveen turvaton ja yksinäinen olo. Että mä voin olla puupää! Tekis mieli vaan satuttaa itteäni ku oon niin tyhmä. Mä en tiiä mitä tekisin tai oikeastaan mistä saisin sen rohkeuden jotta voisin tehdä asialle jotain.😭
-Maissi
Ekan kerran ikinä juttelin ääneen oikean ihmisen kanssa mun viiltelystä. Sevaan kyseli multa ja mä vastailin. Oli aika pelottava kokemus, jossain vaiheessa mulle tuli sellanen olo kuin se olis tullu muhun kiinni. Me siis istuttiin vierekkäin ja pelkäsinn koko ajan että mitä se ajattelee musta ja mun sanomisista ja ennen kaikkea miä se tekee, vaikkei se tehnyt mitään muuta kuin istui mun vierellä ja kyseli. Huh, huh.. Toisaalta olisin myös halunnut että se jatkaa sitä kyselyä, se on niin herttanen ja ymmärtäväinen. Mun ystävä! Mä oon saanu ystävän! 😀 Mä odotan tosi paljon että nään sen taas ja pääsen juttelemaan vaikka se vsta lähti.
-Maissi
"Kirjoittamalla moni pääsee jonkin mieltä vaivaavan asian yli." Ehkä tässäkin on jonkinlainen totuus takana...
Mulla on menny hermot ihan kaikkeen. Päivisin oon hirveen ärsyyntyny toisille. Senkin kerran kun en ole niin toiset on ja se tarttuu sitten tietysti minuunkin. Mulla on yksi miljoona koulujuttua joissa on jotain vikaa, on tekemättä tai jotain muuta vikaa. Nyttenkin pitäisi tehdä ainakin kuutta eri työtä valmiiksi muutamina tunteina viikossa kun ollaan siirrytty jo eteenpäin. Ja portfoliokin vielä... Aaarrggh..!
Kaikki vika on mussa. En ole saanut mitään aikaseksi joulun jälkeen, töitä tuee lisää enkä jaksaisi tehdä mitään, mikään ei kiinnosta. Kiva pitää yllä haarniskaa joka peittää kaiken tämän epäonnistumisen ja toivottomuuden. Kaikki juontaa minusta, kaikki paha, niinhän se on. Musta on tullu ihan hirveä ihminen ja koko ajan menee vain pahemmaksi.
Kaikki se vähäinen hyvä joka minulla on ei ole minusta riippuvaista. Se ei ole minussa, eikä missään mitä itse saan aikaan.
Kunpa pääsisin kauas pois kaikesta tästä. Jonnekkin minne mikään paha ei pääse. Onko sellaista vai onko pilven päällä ainoa paikka?
-Maissi
Musta tuntuu että mä elän ihan omassa maailmassani. Mä vain elän päivästä toiseen lukittautuneena pienen asunnon vielä pienemppään huoneeseen. Mä jopa välttelen mun kämppistä nykyään.Tottakai kerran pari viikossa täytyy jotain ruoan tapaista vääntää keittiössä mutta kaikki syömiseni hoidan suljetussa huoneessani. Kaikki päiväni kuluvat koulussa maleksimisen lisäksi tässä pienessä suljetussa huoneessani telkkarin ja koneen äärellä. Mulla on yksi ainut hyvä puoli, yksi ihminen ja te tiedätte kuka hän on, mutta mun pahuus on levinnyt sinnekin.
-Maissi
Joku puhui jossain toisessa aiheessa hyvin siitä kuinka helposti voi auttavalle henkilölle valehdella. Muistan kun olin n.vuosi sitten terveydenhoitajan tarkastuksessa jolloin minun piti tehdä eräänlainen testi, ilmeisesti jokin masennukseen littyvä, ja vastasin aina "paremmin" kuin oikeasti tunsin. Joistain kohdista terkkari sitten kyseli tarkemmin vielä ja kielsin kaikki vaikeudet, kenties pelon takia. Onneksi olkoon kaikille ketkä pystyvät omista asioistaan avoimesti puhumaan ilman suurempia ongelmia, minulle se ei ole niin helppoa.
Olen alkanut miettiä aika paljonkin tätä minun kirjoittamistani tänne. Onko tässä mitään järkeä? Parempi varmaankin olisi raapustella vain johonkin kirjaan jota kukaan muu ei näe. Alunperin taisin aloittaa tämän neuvojen ja tuen takia, mielipiteiden ja toisten ajatusten toivossa. Turhaltahan tämä tuntuu kun täällä ei ole kuin pari pikku kirjoitusta(kiitos niistä!) omieni lisäksi, kuitenkin teksti muuttuisi aika paljon jos kirjoittaisin vain itseäni varten johonkin kirjaan. Kaikki varmaan olisivat iloisia jos lopettaisin tämän touhun, turhan ja säälittävän lörpöttelemisen.
-Maissi
Tosi moni näitä tekstejä lukee päivittäin, mutta useinkaan ei ole voimia vastata. Minä voin jonain päivänä kirjoittaa oikein paljon ja joskus taas olla muutaman viikonkin kirjoittamatta. Minusta tuntuu aina, että apua ei ole juuri silloin kun sitä tarvitsisin. Minulta kysytään kuulumisia silloin, kun menee normaalisti ja ketään ei näy missään, silloin kun ajattelen kuolemista.
On tosi hyvä, että kirjoitat näin yleisesti, sillä päiväkirjan kirjoittelu voi tuntua samanlaisesti ahdistavalta kuin pelkkä asioiden ajattelu. Kun kirjoittaa tänne, niin moni muukin ajattelee tilannettasi ja ratkaisuja siihen. Nyt kun koeviikko on taas ohi, voin kirjoitella tänne enemmänkin ajatuksia. Yritän kovasti pitää terveyden koulun edellä, mutta nykyään se on tosi vaikeaa. Täytyy vain koittaa varata asioiden purkamiselle aikaa vaikka sitten yöllä.
Voimia!
Maissi Kulta!
Kirjoittele vaan tänne.Minä aina luen teidän juttujanne vaikka olenkin jo vanhempi.
ON tietysti kurjaa kun ei kukaan vastaa,mutta moni varmaan lukee ja on kiinnostunut miten sinulla menee.Voithan tietenkin kirjoitella itsellesikin, mutta kerro välillä tännekin miten voit🙂👍🙂🌻
Kiitos paljon vastauksistanne. Yllätyin aika paljon kun huomasin että tännehän on tullut useampikin vastaus.
Ajattelin että kirjoitan itselleni mutta välillä myös tänne. Olen aiemminkin kirjoitellut ihan itsekseni, mutta kun löysin tämän niin ajattelin että voisin kirjoittaa tänne niin saisin ehkä joidenkin muidenkin ajatuksia mukaan kaikkien omien mietteiden sekaan. Mietteitä, mielipiteitä, mitä tahansa sillä usein tuntuu kuin olisin jumissa itseni ja ajatuksieni kanssa.
Musta tuntuu niin hirveeltä. Mä oon ihan hirvee ihminen. Aina kun päästän jonkun vähänkin lähemmäs sysään sen kauemmas. En ole tottunut että kukaan tuntee minua tai että tietää mun oikeita ajatuksia ja mietteitä. Pystyy pureutumaan mun sisälle ja osaa tulkita kaiken, näkee läpi. Ehkä mä vaan yritän suojella itseäni, surkealla tavalla mutta kuitenkin. Ensin valitan kun minulla ei ole mitään eikä ketään ja sitten kun olisi niin käyttäydyn kuin typerys. Tästä minun uudesta ystävästäni siis on nyt kyse. Hän tietää minusta liikaa. Hän on kyllä ottanut kaiken ihan hyvin vastaan, ei se siitä johdu vaan minusta.
Ei ole kiva katsella vierestä toisten hyvää ja pitkää ystävyyttä, kun itse ei osaa olla sellainen enkä varmaan koskaan saakaan sellaista. En ansaitse mitään hyvää, eikä mikään ihmekään.
Mulla olisi niin paljon aiheita joista kirjoittaa, mutta en kuitenkaan ala tänne mitään omaa elämänkertaa sentään kirjoittamaan. Katsotaan jos joskus taas valaisen lisää oman pääkoppani sisällöstä.
Kiitos!
-Maissi
Sain vihdoinkin tällä viikolla kirjoitettua koulumme kuraattorille s-postia. Sain heti seuraavana päivänä vastauksen jossa hän kertoi jo varanneensa minulle ajan hänen luokseen parin päivän päästä. Jotenkin se viesti lohdutti todella paljon. Hän ei lyönyt minua lyttyyn ja pitänyt saarnaa, kuten kai olin pelännyt tapahtuvan. Huh... Itse tapaamiseenkin uskalsin mennä eikä ollutkaan laisinkaan niin pelottavaa kuin luulin. Hän on kova puhumaan ja minun ei paljoa tarvinnutkaan puhua. Sekin kai helpotti oloa etten minä ja ongelmani olleet kokoajan keskipisteenä, vaan hän puhui itsestäänkin sitä mukaa kun puheenaiheet vaihtuivat. Toisaalta kuitenkin olisin ehkä halunnut saada paremmin ajatuksiani ilmi, koska en tiedä olenko oikeasti masentunut vaiko vain niin hirveän kyllästynyt yksinäisyyteen. Kuitenkin kuraattorille meno ja se että nyt joku aikuinenkin, joku joka voi auttaa tietää ettei kaikki ole minulla niin hyvin.
Ensi viikolla taas uusi tapaaminen. Mietitään mitä tehdään jatkossa tai jotain.
-Maissi
Hei.
Haluaisin vain sanoa tämän älä vähättele ongelmaasi ! Masennus on vaikea sairas tiedän koska itse sairastan sitä jollakin tapaa. Minulle on vuosein mittaan sattunut kaikkea ikävää en viitsi edes kertoa kaikesta. En ole koskaan ollut äitini kanssa väleissä, tai sitten toisen isoveljeni kanssa, minulla on aina ollut VÄHÄN ystäviä, olen ollut juono kertomaan miltä minusta tuntuu siksi olenkin jo monien vuosien ajan kirjoitellut runoja saanut niihin purettua sen pahan olon.
Tänä keväänä huomasin että kaikki alkoi mennä päin helvettiä vähitellen, ajoin itse niin piippuun kuin ihmisen voi ajaa. Kävin töissä 24/7 en nukkunut lähes lainkaan 4 h per yäö hyvällä tuurilla, kihlattuni kanssa meni päin helvettiä. Kaikki vaan kaatui päälle. Vaikka olen lähes 9 vuotta käynyt terapiassa tuntui ettei sekään auttanut. Aina kun kerroin ongelmistani jollekkin rupesin vain itkemään. Vaikka minulla on ns tukihenkilö täällä paikkakunnallani en näe että siitäkään on apua. Nykyään olen ruvennut välttelemään sitäkin.
Sanon vain oman mielipiteeni nyt minusta on hyvä että voit kirjoittaa jos et suoraan pysty sanomaan, koska silloin kirjeeseen voit laittaa sinäänsä mitä vaan eikä sinun tarvitse henkilön kanssa riidellä siitä asiasta miltä SINUSTA tuntuu. Koska tärkeintä on kuintenkin että sinä voit hyvin, että olet onnellinen. Tiedän että ajattelet tämän luettuasi "luuletko tosiaan että voin joskus olla onnellinen?" Mutta minä luulen niin. Syvästi uskon siihen. Itse olen käyttänyt monia mieliala lääkkeitä vaikka aina ennen olin niitä vastaan, ja kihlatullenikin olen sanonut että " samapa niitä on syödä kerta ne haluaa että syön niitä." Mutta pääasia on se että sinulle tulee parempi olo, ei heti mutta ajan kanssa.
Sinun täytyy ruveta ajattelemaan omaa parastasi ei isäsis, ei veljesi tai äitisi parasta se että sinun täytyy olla röyhkeä ja sanoa vaikka heille että "hei oon sairas enkä jaksa teitä joten keskityn siihen että toivon masennuksestani joskus." Tiedän miten vaikeaa se on sanoa siks voi aina kirjoittaa. Se että jos satut joitakin ihmisiä koska ajattelet joskus itseäsi se ei ole väärin silloin ne ihmiset eivät ole sinun arvoisia.
Minä haluan tähän lopettaa ennen kuin olen kauhean romaanin saanut aikaiseksi ja kohta voisi pitää tästä luennon. Toivoin että mietit mitä sanoin ja ajattelet omaa parastasi. Sillä se on tärkeintä nyt.
Kiitos vastauksestasi, oli tosi kiva lukea. Kiva huomata että joku oikeasti näitä juttuja lukee ja osaa, uskaltaa tms. kirjoittaa omia ajatuksia asioista. Tämän takia olenkin tänne kirjoittenut, että saisin jotain keskustelua asioista ja jotta saisin muidenkin ajatuksia omieni keskelle.
Kesä on täällä, vaikkei säät kovin ihania olekaan, ja minun päiväni menevät yksin kotona ollessa. Kavereita ei ole enkä usko, että kukaan haluaisi tämmösen kanssa ollakkaan. Kesä tuntuu pahentaneen tai vain tuoneen esille sen kuinka huonona ja rumana itseäni pidän. Olen tässä kesän alussa ensin miettinyt, että minkä takia kaikki tuntuvat karttelevan minua, miksi minulla ei ole kavereita, miksei kukaan pidä minusta... Sitten yhtenä iltana tuli se ahaa-elämys: olen pikkuruinen, ruma pikkulapsi. Olen siis oikeastikin tosi lyhyt(153cm), myöskin ruma ja läski. Pikkulapsimaisuus tulee siitä yhdistelmästä, että olen lyhyt, lapsekas enkä omaa naisen muotoja.☹️ Mä olen niin hirveä kaikinpuolin, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin, että kaikki karttelevat minua, eivät pidä minusta. En edes tässä pysty kertomaan kuinka itseäni inhoan.
Olen sen verran kyllästynyt kaikkeen, että tunnun olevan lähes koko ajan äksyllä tuulella. Kotona valitetaan joka ikisestä pikkuasiastakin, enkä pidä itsestäni laisinkaan. Mä en tunnu edes osaavan mitään, olen tässä muutaman vaatteen tuunannut itselleni ja tuntuu että kaikki menee överiksi koska... no en osaa selittää, mutta menee kuitenkin. Kyllähän mä ainakin yhtä takkia olen pitänyt, mutta ei ole kiva kuulla tai oikeastaan nähdä toisten kasvoilta heidän mielipiteitään siitä kuinka hirveältä se näyttää. Tunnustan, että pidän tyttömäisestä, naisellisesta ja ehkä hiukan erikoisista vaatteista, olen aika nirso vaatteiden suhteen. Röyhelöt, rusetit, pitsit, paljon eri värejä... Olen koittanut aloittaa nyt kesän aikana sellaista, että tekisin joitain vaatteita itse, mutta en löydä ohjeita tai sitten kankaita tai sitten jokin muu menee pieleen. Olen tietysti ompelun saralla äidin avustuksella itseoppinut, eli en osaa mitään.
Olisi kyllä kiva saada lisää teidän muiden ajatuksia tänne, vaikka onhan se jo huomattu ettei tämä ketään kiinnosta.☹️
-Maissi
En usko että ihmiset karttavat sua kokosi tai tyylisi vuoksi...Persoonallisuushan on just hyvä juttu! Ehkä vain kuvittelet niin ja et siksi osaa olla sosiaalinen?
Mäkin oon lyhyt(155cm) ja tyylini on kaikkea muuta kuin muodinmukainen.Lisäksi olen aika laiheliini, en erityisen muodokas. Mäkin tuunaan vaatteita, tykkään röyhelöistä ja muista erikoisuuksista. Kuitenkin ihmiset pitävät minua viehättävänä just siksi, kun olen tällainen pikku äkäpussi 🙂 ja myös tyylistäni saan kehuja.
Älä ajattele olevasi ruma. Pidä kiinni persoonallisesta tyylistäsi ja ole muutenkin oma itsesi! Et kai haluaisi sekoittua massaan? Ole ylpeä siitä millainen olet ja anna muidenkin huomata ainutlaatuisuutesi! 🙂👍
Noin et sano, että ketään ei kiinnosta. Varmasti monia kiinnostaa, mutta he eivät vain osaa/uskalla vastata mitään (kuten minä - nyt vain on pakko kirjoittaa). Itse kirjoittelen tuolla Aikuisten puolella omaa ketjuani, johon ei kukaan ole vastannut kuin aivan muutaman kerran. Vähemmän kuin sinulle, sillä minulla on sivuja ketjussani jo yli 30, sinulla vain pari. No, ei sillä loppujen lopuksi ole merkitystä, sillä varmasti tämäkin tuntuu siltä että ketään ei kiinnosta, mutta mietipä miltä se tuntuu tosiaan kolmenkymmenen sivun jälkeen, kun KUKAAN ei vastaa mitään, ei mihinkään.
En oikeasti itse aina ymmärrä, miksi jatkan kirjoittamista kun kukaan ei vastaile, joten voisin päätellä että ketään ei kiinnosta. Siitä huolimatta kirjoitan. Lähinnä itselleni, voin sitten myöhemmin lukea niitä ja miettiä, olisinko voinut kirjoittaa tai tehdä jotain toisin ja muutenkin tarkastella asiaa ns. ulkopuolisen silmin. Ja toisaalta, kuraattori sanoi minulle että osaan kirjoittaa todella hyvin, joten yritän pitää sitä taitoa yllä, sillä se on ollut minulle aina tärkeää.
Joten jatka ihmeessä kirjoittamista, kyllä meitä kiinnostaa. Emme vain osaa aina näyttää sitä. 🙂🌻
Kiitos meebu ja sasutäti vastauksistanne. Kerran jo päätin etten enää koskaan kirjoittele tänne, mutta katsotaan nyt, olen täällä nyttenkin taas kirjoittelemassa.
Kesä on mulle tosi yksinäistä ja tylsää aikaa. Mulla ei ole kavereita enään missään, vain koulukaverit on ja nekin vain koulussa. Ei ole töitä, ei kenen kanssa puhua tai tehdä jotain. Pitäisi liikkuakin, käydä lenkillä tai jotain, mutten saa yksinäni aikaiseksi. Mä vain homehdun kotona. Olen nyt kyllä saanut puuskia käsitöihin, olen koittanut alkaa ommella itselleni vaatteita, mutta nyt kaikki on tyssännyt kankaiden puutteeseen ja kaikenlaisten virheiden masentavuuden takia.
On tosi yksinäistä ja turhauttavaa istua yksin kotona tekemättä mitään kaiket päivät. Rahaakaan ei ole mihinkään. Ystäväni kanssa on pitänyt tehdä kaikenlaista, mutta ne kariutuvat minun rahan puutteeseen. Mulla ei ole, rehellisesti sanottuna, yhtään rahaa enkä sitä mistään saa. Vanhemmat kyllä välillä voivat lainata, mutta silläkin on rajansa.
Noh kai tämä riittää taas tältä erää. Hyvät kesät kaikille.
-Maissi