ei mitään syytä, mutta silti jotain?

ei mitään syytä, mutta silti jotain?

Käyttäjä Maissi aloittanut aikaan 12.02.2009 klo 23:22 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä Maissi kirjoittanut 12.02.2009 klo 23:22

Ihan turha juttu mutta laitoin silti.

Musta on jo syksystä asti tuntunu melko vahvasti että olisin masentunut. Olen jopa täällä tukihenkilön kanssa jutellessa saanut kehoituksen mennä tarkistamaan sen. Muutaman kerran minun pitikin antaa ensin terkkarille kirje mutta ajattelin että olisi parempi antaa se kuraattorille. Kuraattori on vain pari päivää viikossa koulussa enkä sitä sitten saanut annettua hänen ja minun kiireiden takia. Nyt olen kaukana koulustani. Silloin kun meinasin antaa sen kirjeen jäin ajattelemaan ja lukemaan kaikkea uudestaan käytävälle. Eihän sellaista voi kellekkään antaa, lähdin sitten pois kirjeeni kanssa.

En pysty asioitani kasvotusten kertomaan, en ole koskaan ollut hyvä kertomaan oikeita tunteitani. Minulle tuli myös ajatus että ei minun tarvitse minnekkään mennä kun ei minulle enään ole tullut sellaisia ”ylipursuavia iltoja”, nyt taas on erilainen ajatus mielessä. Haluaisin ja ehkä olisi syytäkin mennä jollekkin juttelemaan mutten pysty. En uskalla enkä osaa tai tiedä minne mennä ja mitä sanoa, jos mitään pystyn sanomaan.

Syitä en tiedä onko minulla. Olen lukenut muiden kirjoituksia täällä ja päätynyt siihen tulokseen ettei minulla ole syytä tai edes ikeutta olla masentunut. Minulla ”menee kaikki hyvin”, voisin kai näin sanoa, mutta valehtelisin itselleni. Isäni juo nykyään enemmän, joka viikonloppu kun olen tullut kotiin opiskelupaikkakunnalta on isä ollut huppelissa, ei siis ole mikään kunnon kännääjä mutta tarpeeksi. Äiti on kiukkunen isän takia ja puuskahtelee siksi minulle eikä mistään tule mitään. Aiskoni valittaa kihlatustaan, hän joutuu juoksemaan tämän takia kaupoissa ostamassa ties mitä rakennustarvikkeita milloinkin. Veljeni taas, niin, vanhempani ovat hänestä välillä kiukkuisia kun hänellä ei ole töitä ollut armeijan jälkeen ja hän oikeasti viettää päivänsä puoliksi nukkuen ja puoliksi koneella.

Itse en enään jaksaisi tehdä mitään, kaikki pienetkin askareet tuntuvat liian raskailta. Opiskelupaikkakunnalla ollessani en jaksa käydä edes suihkussa, saati sitten kaupassa. Olen ennen ollut hyvä aamuherääjä mutta nyt olen torkuttanut paljon ja ollut joka aamu myöhässä koulusta(muutamia minuutteja mutta silti). Olen ollut tosi tarkka siitä etten ole myöhästynyt, mutta nyt en edes ole kiirehtinyt vaikka olisin kämpällä vielä silloin kun pitäisi olla jo kulussa. En tiedä..

Tuntuoi hyvältä ajatukselta purkaa jälleen ajatuksiaan, mutta melko turhaa se taitaa olla. Mitä se täällä hyödyttää, en edes osaa selittää tuntemuksiani. Kunpa vain olisi joku jolle kertoa kaikki, jolle pystyisi kertomaan.

Minulla ei ole koskaan ollut hyvä itsetunto, onko se siis minulle normaali juttu vai ei? Haittaako se kun se on aina ollut niin? Kun jos joku alkaa esim syömään nallekarkkeja yhtäkkiä, vaikkei ole niistä ennen pitänyt niin sehän ei ole tavallaan normaalia? mutta jos hän on aina tykännyt ja tykkää edelleen syödä niitä niin se taas on normaalia? Olen aina tanssinut toisten mielipiteiden mukana, niin kauan kuin muistan. Uudella paikkakunnalla kaikki oli erilaista, luokkatoverit tuntuivat ilkeämmiltä kuin vanhassa paikassa. Kaikki tuntui menevän huonompaan suuntaan.

Tuntuu kuin kaikki olisi lähtenyt alamäkeen kun muutimme eräältä paikkakunnalta pois kahden vuoden jälkeen. Olin silloin siinä iässä että menin päiväkotiin(sain ensimmäisen ja viimeisen ystävän) ja sen jälkeen kouluun. Koulussakin kaikki meni hyvin, oma tyhmyys pois luettuna. Tulin hyvin toimeen toisten kanssa jne. Kun sitten kesken toisen luokan jouduin vaihtamaan koulua niin kaikki meni huonommin. Tyhmyys lisääntyi, en jaksanut lukea koulujuttuja. Olen alusta asti ollut tukiopetuksessa mutten osaa silti edes kertotauluja. Yläasteellakin opettajat eivät jaksaneet/osanneet selittää matikan juttuja sillä tavalla että olisin ymmärtänyt. Ongelma ei kuitenkaan ole vain matikassa.

-Maissi
Jotain niin turhaa, mutta saan näin itseni miettimään asioita vieläkin syvällisemmin jolloin saan itseni huonolle tuulelle. Haluanko edes pois pahasta olosta? Tunnun vain haluavan sitä lisää..

Käyttäjä Maissi kirjoittanut 13.02.2009 klo 15:32

Mä lueskselin taas vaihteeks näitä muiden juttuja täällä. Kaikilla muilla on niin paljon enemmän ngelmia, oikeita sellaisia, heillä on oikea syy olla masentuneita ja ties mitä kaikkea. Mulla taas ei.

Käyttäjä Fugace kirjoittanut 16.02.2009 klo 17:43

Jokaisella on oikeus olla masentunut. Jokaisella on ongelmia eikä niitä mielestäni saisi verrata muiden ongelmiin. Niitä jos lähtee vertaamaan, niin aina saa omat ongelmat näyttämään "huonommilta". Sinulla on perheessä ongelmia, sinun pitäisi päästä puhumaan jollekin. Pystytkö puhumaan ystävillesi asioistasi? He voisivat auttaa sinua saamaan apua, jonkun ammatti-ihmisen kenelle puhua.
Voimia!

Käyttäjä Maissi kirjoittanut 17.02.2009 klo 13:16

Ei minulla ole ystäviä joten en voi heille puhua asioista. En ole myöskään perheeni tai ylipäätään kenenkään kanssa niin hyvissä väleissä että kertoisin itselleni oikeasti tärkeitä ja itseäni vaivaavia asioita. Kunpa voisinkin puhua jollekkin.

-Maissi

Käyttäjä Maissi kirjoittanut 18.02.2009 klo 20:23

Tiedän että ketään ei kiinnosta pätkääkään mutta jostain syystä kumminkin haluan kirjoitella tänne omia asioitani. En kyllä tiedä montako kertaa jaksaa kiinnostaa.

Olen pohtinut jo jonkin aikaa ensin terkkarille sitten kuraattorille ja nyt terveuskeskukseen menoa selvittämään olenko masentunut ja voisinko saada apua. Terkkarille meno tyssäsi siihen kun tajusin että koululla on kuraattorikin ja hän on enemmän "tämän alan" ihminen kuin terkkari ja jos siltä vaikuttaisi niin hänelle terkkari minut varmaan ekana passittaisi. Noh, kuraattori oli pari päivää viikossa koululla eikä ajoista tiennyt, pienessä kopissa istui enkä ollut montaa kertaa kyseistä henkilöä edes nähnyt.
Päätin myös koota "kirjeen" hänelle koska luulen etten uskaltaisi puhua mitään. Joka kerta kun oli tunnit loppu ja meinasin lähteä antamaan kirjettä kuraattorille, jäin lueskelemaan lappusiani.
Eka kerta meni sitten niin että oli kiire junaan ja ajattelin ettei nyt tuollaista paperi pinoa voi kenellekkään antaa ja lähdin kohti juna-asemaa.
Toisella kerralla katsoin kun kuraattori lähti kotia kohti kulkien minun ohitse...
Lopuilla kerroilla vain päädyin siihen etten voi sellaista kirjettä kellekkään yksinkertaisesti antaa, mitähän sekin ajattelisi kun vastaan ottaisi ja allkaisi lukea sellaista tekstiä...

Nyt sitten olenkin kaukana koulusta ja pohdin että pitäisikö mennä terveyskeskukseen juttelemaan ja pyytämään jotain aikaa että saisin sen pois mielestä ja kenties selvityksen mikä vaivaa ja mahdollista apuakin. MUTTA, mistä saisin kaiken tuon rohkeuden, rohkeuden lähteä ulos ovesta ja suunnata kohti tätä tiettyä rakennusta? Rohkeutta astua ovesta sisään ja kävellä sen tietyn henkilön luo, saada suuni auki ja pyytää apua? MISTÄ?! 😭😯🗯️

Mitä siellä sitten tapahtuu? Olen täynnä kysymyksiä joita en kaikkia osaa edes ilmaista, ne vain on minussa.

Kysymys heille jotka kenties mahdollisesti lukevat tätä: Miten saitte/lähditte hakemaan apua masennukseen tms? Mikä johti teidät tähän, siis miten päädyitte siihen tulokseen että tarvitset apua jos itse sinne hakeuduitte? Mitä tapahtui kun haitte apua, entä sen jälkeen? Eipäs siinä ollutkaan enään vain yhtä kysymystä vaan oikein litanja sellaisia.. 🙂

Kysymys: Mitä terapiassa tapahtuu, mitä teet/teette siellä?

Minusta tuntuu kuin perheeni olisi aika rikki. Tuntuu kuin kenelläkään ei olisi hyvä olla, kukaan vain ei tahdo tunnustaa tai huomata tosi asioita. Vai johtuuko kaikki vain minusta? Miksi minun pitää olla tälläinen?😭

Puran siis vain tunteitani täällä, kuin päiväkirjaan, murhepäiväkirjaan, en tarvitse aina vastauksia tai muiden ajatuksia mutta en toki niitä kielläkään. 😀

-Maissi

Käyttäjä sin-sa kirjoittanut 20.02.2009 klo 19:33

Minulla on ollut syitä masentua, mutta ymmärrän täysin, että voi masentua jo siitä, että alkaa vaan tuntua ettei ole enää mitään elettävää. Minä mietin koko ajan, että miksi elän? Ei tässä ole oikeasti mitään järkeä. Tuntuu, ettei mua välillä ole ollenkaan, ja ei mikään ole saanut mua edes hetkeksi iloiseksi moneen vuoteen.
Olen koulussa ihan normaalisti ja on harrastuksia ja kaikkea, mutta välillä on kauhea ahdistus ja itken ja joskus viillän. Olin osastolla, ja minun olisi pitänyt jäädä sinne kauemmaksi aikaa, mutta vanhempani painostivat lääkäreitä ja pääsin jo kuukauden jälkeen pois. Minä olisin halunnut jäädä sinne. Ei voi kaikki olla hyvin, jos haluaa jäädä mielisairaalaan.
Minä sain ensiksi apua opettajilta. Mutta tiedän myös, että sekotin heidän elämänsä ja sain rakkaimman opettajani romahtamaan täysin. Minua kyllä loukkasi, että asiani olivat liian kamalia puhuttaviksi. Kukaan ei kestä kuunnella. Minä kiinnyin kovasti opettajiin, koska vanhempani ovat todella etäisiä. Opettajille kirjoitin ja puhuin heidän kanssaan ja he lohduttivat. Omat vanhempani eivät ikinä ole suostuneet puhumaan tai lohduttamaan.
Viime keväänä minäkin romahdin. Olin psykoottinen, haahuilin koulun takapihalla ja makasin lattialla pystymättä puhumaan. Minä en jaksanut edes kävellä enää.
Minä olen nyt käynyt nupolla jo vuoden. Juttelen siellä asioistani, mutten minä millekään psykiatrille osaa kertoa, siksi pidän edelleen yhteyttä yläasteen opettjiin. Minä tiedän, että rasitan heitä, ja että he tahtoisivat että olisin parantunut, mutta minulla ei ole muuta kuin he. Ei ole perhettä, joka auttaisi, ja pappa ja mummu on kuolleet. Kavereita kyllä on, mutta minä kuuntelen heidän huoliaan, en voi ruveta itse kertomaan omista asioistani, sillä ne ovat liian kamalia. Tuntuu niin pahalta, kun kukaan ei pysty kuuntelemaan. Ei minusta itsemurha-ajatukset tai viiltely ole mitenkään kauheita asioita, mutta jos kerron opettajalle, että "saisinpa kuolla pois" niin heti soitetaan nupolle. Joka päivä mietin moneen kertaan, että pitäiskö lähteä, kun ei tästä elämästä tule mitään.
Minä tiedän, että on tosi vaikeaa sanoa, että on masentunut. Ihmiset vain sanovat, että ota itseäs niskasta kiinni ja lakkaa valittamasta. Ei kukaan iloinen ja onnellinen ihminen itke itseään iltaisin uneen ja halua kuolla. Mä ymmärrän hyvin sen, ettet vältämättä tule perheen kanssa toimeen. Suurin osa ihmisistä ei yksinkertaisesti voi käsittää sitä, että jonkun vanhemmat tosiaan on väkivaltasia tai itsekkäitä. Minun omat vanhemmat ei ole minua lyöneet, mutta henkinen väkivalta on jatkuvaa. Kerrolisää tilanteestasi, koitan ymmärtää ja auttaa, minulle on tärkeää saada auttaa toisia ja yrittää neuvoa. 🙂

Käyttäjä Maissi kirjoittanut 21.02.2009 klo 13:21

Oon ihan tyhjä, en tiedä mitään enkä tunne itseänikään. Niin tyhjä olo, kysymykset ja tietämättömyys vain sisällä.

-Maissi

Käyttäjä Maissi kirjoittanut 22.02.2009 klo 20:42

Tuli eilen ihan hullu olo ihan oudosta asiasta. Katsoin nauhoitettua ohjelmaa siitä kuinka hukumme muoviin. Siinä oli muovin kierrättämisestä, sen saasteista ja pahoista puolista jne. Mulle tuli kauhee olo siitä, tuli sellanen reaktio että mun on pakko tehä jotain maapallon hyväks, puhua vaikka kierrättämisen pulesta ja hankkia omalle pihalle eri kierrätys roskiksia. Kuitenkin kun ideasta vähän mainitsin niin se lytättiin heti, "se on liian iso ja vaikea juttu yhdelle pienelle ihmiselle".

Mulle tuli kauheen syntinen olo ja kova tekemisen pakko, yritin sitten vanhempien nukkuessa koittaa keksiä jotain tekemistä ja pengin kaappejani. En saanuit mitään tehtyä koska piti olla hiljaa ja kaikki ideat tyssäs johonkin vaiheeseen, joten en edes halunnut aloittaa. Muutamia tunteja siis meni pienessä paniikissa, synnin tunteessa ja kovaa tekemisen puutetta potien. Ei ollu kiva olo.

Olenko hiukan hullu? Tuleeko muille tällaisia näinkin oudosta asiasta?

-Maissi

Käyttäjä Maissi kirjoittanut 01.03.2009 klo 21:52

Mulla on ollu nyt sellainen sisäisesti hiljaisempi ja tyhjempi viikko. Mä haluaisin sanoa kaikenlaista mutta en tiedä mitä sanoisin, mistä ja miten.

Taas tuntuu etten jaksaisi mitään, kaikki tuntuu liian vaikealta ja raskaalta. Haluaisin oikeasti apua, mutta en pysty hakemaan sitä. Pitäisi mennä terveyskeskukseen, varata sinne aika. Pelottaa. Mitä pitäisi sanoa kun aikaa varaa, mitä jos en saakkaan sanottua mitään mitä haluaisin kun/jos pääsen lääkärin puheille? Mitä siellä tapahtuu? Koko juttu pelottaa, en tiedä mitä tuleman pitää, enkä tätä menoa saa tehtyä mitään koko asialle.

😯🗯️
-Maissi

Käyttäjä Maissi kirjoittanut 02.03.2009 klo 20:11

Taidan olla vähän outo tapaus, monimutkainen ehkä. Minulla on välillä joitain outoja mielihaluja, tänäänkin tuli alitajunnasta mieleen kesken telkkarin katselun se kun minulta lähtee nykyään melko paljon hiuksia harjatessa. En tiedä onko se mitenkään erikoista mutta kuitenkin jostain on tullut ajatus että vitamiinit auttaisivat siihen. Noh.. minähän olen syönyt sellaista keltaista nestemäistä vitamiini juttua joka aamu kun äitini oli sitä ostanut. Minulle tuli halu syödä sitä vaikka olinkin sitä jo aamulla ottanut, ihan siitten hiuksien takia, hetken pystyin itseni hillitsemään ennen kuin olin sitä jo litkimässä.

Minulla on myös joitain(ainakin omasta mielestäni) outoja mielipiteitä joistain asioista, nekin voivat riippua niin monesta miten päin ajattelen. Minulla oli jokin esimerkki mielessä mutta se kerkisikin jo hävitä taivaan tuuliin..

Mitä jos soitan itselleni ajan terveyskeskukseen eikä minua vaivaakkaan mikään muu kuin pieni normaali huono tuulisiis? onko vähän noloa olla sellaisen takia sitten siellä..

-Maissi

Käyttäjä kyoshiro kirjoittanut 04.03.2009 klo 13:06

okei eli tota... jaksoin lukea kaikki nuo sinun viestisi ja mietin millainen ihminen sinä olet.
sinä itse kerroit millainen olet noissa viesteissä,mutta vielä on paljon muuta sinusta itsestäsi.
mietippäs jotain iloista asiaa elämässäsi,jos sinulla joskus sellaista on ollutkaan. minäkin olet halunnut vaikuttaa maailman puhtauteen mutta en onnistunut joten luovutin.kun puhun muille siitä he vain nauroivat ja sanoivat että: "miksi sinä niin tekisit,kun ei kukaan muukaan tee,sinä yksin et pysty vaikuttamaan" ja niin edespäin. toteuta sinä vain se sinun muovijuttusi vaikka se kuinka mahdotomalta tuntuisikin.jos ei millään onnistu pyydä kavereita mukaan,ja jos ei ole kavereita. pyydä minut mukaan,ehkä minäkin jaksaisin nousta ja ruveta toimimaan.minä voin rakentaa roskapönttöjä ja viedä niitä kylille.voin kavereitten kanssa tehdä mielen osoituksen.MUTTA en voi varmaksi sanoa että mikään näistä toimisi. yrittää kannataa.🙂👍:b

Käyttäjä Maissi kirjoittanut 04.03.2009 klo 21:27

Kiva tietää että joku muukin oikeasti näitä lukee kuin minä.

Tuo kierrätys juttu.. Laitoin joskus solukämpälleni erilliset astiat energia ja biojätteelle. Selitin jopa niistä kämppiksilleni ja laitoin jääkapin oveen englanniksi niitä listoja mitä mihinkin saa laittaa. Sitten se homma ei toiminutkaan, oli vain yksi sekajätepussi, tai no olihan siellä tavallaan biopussikin, mutta siellä oli vain puolet ja puolet oli sekajätteessä. Kukaan muu ei muutenkaan vienyt niitä roskiksia ja se biojuttukin oli ties kuinka kauan siellä välillä(minulla on oma roskis jota käytän enkä paljoa katso roskistilannetta sen takia), ihanaa.. Sitten hetken päästä koko energiaroskis häviää roskiskatoksesta, että sillai..

Mä en jaksa enää edes yrittää mitään, muutenkin on aika väsynyt ja aloitekyvytön olo aina. Jo pelkästään ruoan tekeminen on kauheaa pakkopullaa ja kun pitäisi vaihtaa lakanat meinaan purskahtaa itkuun, se vaan on jotenkin niin vaikeaa.

Mulla on nyt parina päivänä pyöriny entistä enemmän mielessä se että pitäis varata aika sinne terveyskeskukseen, aina kumminkin tulee sellainen mieli että "en mä nii huonos kunnos oo, ei mun kannata sinne mennä kun ei mua kuminkaan mikään vaivaa". Sit iltasin mietin kuin paha on olla, en saa mitään aikaseks eikä mikään kiinnosta.

Jaa nii.. Mun hyviä puolia vai..? tai jotain hyvää.. Noh.. tuota tuota.. Mä kai osaan kumminki jonkun verran tehdä käsilläni jotain, mutta en kuitenkaan tarpeeksi hyvin. Mulla on tosi huono lukupää eli mikään tieto ei kovin hyvin jää päähän ellen saa sitä jotenkin enemmän "fyysisesti" vai miten pitäis sanoo. Ai nii hyviähän tässä piti kertoa.. Hmm.. Tekemällä ite kai opin aika hyvin. En mä oikeen usko että mussa paljoa hyvää on.

Joskus tulee sellaisia akoja että keksii aika paljon kaikenlaista pikkuaskartelua. Yksi huono puoli siinäkin on, nimittäin se että ne ideat tulee aina illalla kun pitäis mennä nukkumaan. Usein kaikkeen tarttis tietynlaisia värkkejäkin tai materiaaleja ja taitoa. Kaikenlaista haluaisin osata ja tehdä mutta kun ei riitä kiinnostusta tarpeeksi pitkälle, into lähtee karkuteille, ei vaan jaksakkaan.

Tämähän on mun "murhepäiväkirja", kirjoitan tänne mun synkkiä ja salaisia ajatuksia jota kukaan ei tiedä. Nämä ajatukset ovat suurimman osan ajasta mielessäni, eikä kukaan silti tiedä niistä.. Olen "pirteä, iloinen joskin hiukan hiljainen persoona..", näin varmaan kaikki musta ajattelee, itse koen hiukan eri tavalla.

Ehkä tämä taas tällä kertaa riittää, pitäis mennä suihkussakin käymään vielä ennen kuin pääsen nukkumaan, rankalta tuntuu.

Hyvää yötä kullanmuruseni.

-Maissi

Käyttäjä Maissi kirjoittanut 04.03.2009 klo 21:28

Otsikko on muuten tosi tyhmä ja toivon aina että olisin laittanut jonkun järkevämmän.

-Maissi

Käyttäjä Maissi kirjoittanut 08.03.2009 klo 21:38

Eihän mulla voi olla mikään ku oon ihan "normaali", "normaalista" perheestä. Tää on se tunne ja ajatus joka mulle aina päivisin tulee ku mietin sitä terveyskeskukseen menoa, tai pelkästään sitä ajan varausta. Monet monet kerrat oon illalla päättäny et nyt mä heti huomenna soitan sinne ja varaan sen ajan, mutta mites sitten huomenna käykään. Mutta eihän mua voi mikään oikeesti vaivata, mitä sitten tapahtuis jos voiski? Ihan hirveetä ajatella et mun vanhemmat tietäis sen(jos koko tää juttu edes on mahdollista..) Mä tiedän että oon tyhmä ku vetkuttelen, siitä ei tartte enää kenenkään sanoa, mä en vaan saa mitään aikaseks ku paha olo iskee aina iltasin kun ei voi enää asialle tehdä mitään.

Mulle on tullu hirveä hinku syödä koko ajan. Mä oon koko viikonlopun vaan mussutellu kaikenlaista mitä oon sattunu löytämään, mieluiten jotain herkkuja tai hyviä lämpimiä leipiä. Ja samalla toivon että olisin kevyempi, laihempi, jotta reidet ei olisi hehtaarinkokoiset. Jotta olisin kauttaaltani paremman näköinen ja muutenkin parempi ihminen. Mulla on paljon mielipiteitä omasta ittestäni näin ulkoisesti, voisin sanoa että kaikki huonoja.

Mistä saisin rohkeutta soittaa ja varata sen ajan? Mitä sitten sille vastaajalle sanon? Mitä sanon siellä vastaanotolla lääkärille joka kysyy että "mikäs sinua vaivaa/ minkäs takia olet tänne tullut?" Entä jos en saakaan sanottua mikä minua vaivaa, miltä minusta tuntuu tai kaikkea sitä mitä sen lääkärin olisi hyvä tietää? Noloa?! Entä jos unohdankin mennä koko vastaanotolle kun minulle on varattu se aika?? Entä mitä sen tapaamisen jälkeen tapahtuu, vai tapahtuuko mitään? Miten se lääkäri suhtautuu muhun ja siihen mitä sanon? Mitä se sanoo? Entä tekee? Tätä listaa voisin jatkaa vielä pitkään jos vain saisin kaiken puettua sanoiksi ja jaksaisin listata..

MITÄ, MIKSI, MITEN, MILLOIN?! 😭 😯🗯️

-Maissi

Käyttäjä -Raksu- kirjoittanut 17.03.2009 klo 19:21

Moikka Maissi!

Tosta sun kirjottamasta löysin niin paljon samaa, kun mun elämästä. Itse mietin kanssa joskus, että "olenhan minä ihan normaali, ei tässä mitään" samalla mietin kuolemaa, viiltelin.. Mutta mä hain aluks ihan ite apua. Kirjotin koulun psykologille sähköpostia. Onko sun koulukuraattorilla sähköpostia? Ja myöhemmin harrasin myös noita lappusten tekemistä. Ja parastapa on varmaan soittaa sinne terveyskeskukseen, ja olla ajattelematta sitä liikaa, niin se ei tunnu ehkä niin ylivoimaiselta.
tsemppiä sulle! 🙂

Käyttäjä Maissi kirjoittanut 21.03.2009 klo 16:55

Mä oon lihonu nyt muutaman viikon aikana varmaan ainaki 3 kiloa. Ei varmaan kuulosta isolta jutulta mutta mulle se merkkaa. Mä oon vaan syöny koko ajan, ruokaa, herkkuja, mitä vaan mistä tykkään vähänki. Mä oon nii ruma ja läski ettei kukaan vois musta koskaan tykätä. mä oon rumuuden perikuva. Mä tykkäsin pienempänä uimisesta tosi paljon, nyt en oo moneen vuoteen käyny uimarannoilla. mulla on ihan ylisuuret reidet ja muuallaki on liikaa läskiä, mutta sieltä missä sitä pitäis olla se puuttuu kokonaan, meinaan rinnoista. takapuolta ja reittä on muttei rintoja. Välillä sitä on ihan tyytyväinen ettei oo yhtään isommat, voi huoletta olla ilman rintsikoita mutta sitten kumminkin yleisemmin haluisin että olis edes vähän isommat. Paidat ja mekot ja kaikki istuis/mahtuis paremmin jos sais reisistä vähän ylimäärästä ylemmälle tasolle.

Mulla on yks uus ystävä jonka kanssa oon tavannu muutamia kertoja. Me asutaan vähän etäällä toisistamme jonka takia tapaamiset ei oo viikottaisia. En tiedä tykkääkö tää mun ystävä oikeesti mun seurasta, vaikka onhan se pyytäny mua mukaan välillä. Kuinka paljon aikaa voi vaatia? Molemmilla on vapaata(lukion yms. takia) mutten tiedä paljonko aikaa voin häneltä itselleni pyytää.

En tiiä minkä takia mutta musta tuntuu etten suhtaudu kaikkeen seurusteluun ja varsinkaan tähän intiimimpään puoleen kovinkaan "normaalisti". Inhoan sanaa normaali mutta käytän sitä silti.. En voi uskoa että kaikki se olisi totta, mitä ihanaa siinä voisi olla? miehen "panopuuna" olemisesta? En ole mitään porno juttuja katsellut koska en kestä sitä, enkä haluakaan. Tuntuu kuin kaikki miehet olisivat vain oman tyydytyksen perässä ja täydellisen naisen tietty. Odotukset ovat taivaissa ja mielessä vain kaikenlainen pervoilu. En tosiaan tiedä mistä olen tälläisen mielikuvan saanut, se on ollut jo muutamia vuosia ja aina vain taitaa vahvistua.

Oikeassa elämässä kun olen tekemisissä miesten kanssa mielessäni pyörii kaikki tämä, mutta sitten taas kumminkin asian laita ei ole tällainen(johtuneeko miehistä joiden kanssa olen tekemisissä..). Kaikkein kilteimmistä ja hiljaisimmistakin ajattelen välillä että mitähän tuokin tällä hetkellä fantasioi, ajatteleeko hän jonkun näistä naisita alasti vai mitä..?

Hulluhan minä taidan olla. Kaikkien näiden ajatusten ja kokemattomuuden takia kaikki tälläinen pelottaa. Ylipäätään liian lähelle päästäminen vaikka läheisyyttä ja kosketusta kaipaankin. Pelkään seksuaalisuutta..? Normaali asia kaikkien elämässä. Pelkään synnytystä vaikka epäilen että sitä koskaan koenkaan. Raskaus aikaa silti tavallaan odotan, haluaisin kokea sen.

-Maissi