Dissosiatiivisen pakkovaelluksen
Terve
Pojallani 16v diaknosisoitiin Dissosiatiivinen pakkovaellus.
Hänelle tulee pakkotarve lähteä kävelemään ulos ja hän ei muista mitään matkasta.
Hän on todella peloissaan kun 1.5-2.5 tunnin vaeluksen jälkeen tulee tolkkuihinsa.
Viimeisen viikon aikan on ollut 3 kohtausta joista kakin on ollut lieviä johtuen ehkä siitä kun olen lähtenyt hänen muukaansa ja jutellut hänelle koko ajan.
Viimeinen vaellus eli eilen oli taas vaikea. Poika pääsi lähtemään kotoamme ja kerkersi kävelemään noin 15 min kunnes tavoitimme hänet.
Hän oli täsin muissa mailmoissa. ei vastannut mihinkään kutsuihin vaan määrätietoisesti käveli ripein askelin ja tuijotti suoraan eteenpäi.
Menin hänen eteensä, otin syli otteen ja aloin puhumeen hänelle ei vastausta. Hänen jalkansa pyrki koko ajan eteenpäin ja halu jatkaa matkaa oli kova Poika on 193 cm pitkä on harrastanut urheilua koko ikänsä joten mielestäni hän ei yrittänyt irrottautua ottestani koko voimallaansa. Hetken seistyäni pystyssä esteenä siirsin pojan nurmikolle ja kamppasin hänet maahan ja otin hänet sellaiseen syliotteeseen ja makasin päällä.
Hän nurmikollakiin maatessaan pyrki käsillään repimään itseänsä eteenpäin.
Maattuamme maassa puhuin hänelle koko ajan ja 5-10 min jälkeen hän nyökkäsi päätänsä kun kutsuin häntä.
Kotiin päästyämme hän oli todella väsynyt ja 45 min torkujen/makaamisen jälkeen kaikki oli palautunut normaaliksi.
Onko teillä kellään tietoa vastaavata ottaisin mielelläni kaiken vastaan
T: Huolestunut isä
Asiasta en mitään tiedä, mutta kovat tsempit toivotan teille! Kaikki järjestyy joskus, ei ehkä nyt tai ensikuussa, mutta joskus kuitenkin! Aurinkoista kesää! 🙂👍
Vähän vastaavaa on mun epilepsia poissaolokohtaukset. Nuorempana saatoin vaeltaa jopa pari päivää etten tiennyt missä olin ollut, heräsin vaan jostain ja mietin miksi täällä olin. Sitten sain lääkityksen ja enää vaeltelen muutaman tunnin juttuja ja aika harvakseen. Minä unohdan missä asun ja jotenkin palaa lapsuuteni ja yritän mennä Espooseen jossa synnyin vaikka asun satojen kilometrien päässä nyt. Jotenkin on kummallista etten koskaa loukkaa itseäni tai kävele auton alle.
Mulla vaelluksen saa aikaan stressi tai ahdistus. Kun joku asia kovasti ahdistaa, häivyn tästä maailmasta ja herään joskus eikä enää se ahdistaa. Pitää keksiä keino millä pääsisi kotiin. Kamala väsymys ja päänsärku tulee ja menee parikin p'ivää toipumiseen.
Mua on auttanut terapia jossa olen puhunut lapsuudestani ja ahdistavasta olosta. On etsitty muita keinoja selviintyä kun lähteä vaeltamaan. Enkä siis tosiaan enää paljon vaeltele. Kun taas aloitin työt ja se ahdistaa ja vähän muutkin, niin eilen kyllä pari tuntia kuljailin työaikana pitkin kaupungia ja nyt onkin tämä päivä sairaslomaa.
Niin, että neuvon, että pitäisi käsitellä pois kaikki ahdistavat asiat ettei tule tarvetta vaeltaa.
Mulla jäi sanomatta, että on hyvä, jos olet lähellä, kun siitä vaelluksesta heräilee. Se on aika järkyttävä tunne, kun herää jostain eikä tiedä miksi siinä on ja missä on ollut.
Hei huolestunut isä
Hyvä, että kirjoittelet tänne, tollaiset dissosiaatiojutut ovat varmasti omaisille ja ystäville vähintää yhtä pelottavia kuin sille jolla niitä dissosiaatio-oireita on.
Itselläni on myös ollut dissosiaatiokohtauksia, tosin hiukan erilaisia kuin pojallasi. Kohtauksiin ei liittynyt vaeltamista, vaan päin vastoin jonkinlainen halvaantuminen joka teki niin puhumisen kuin liikkumisen mahdottomaksi. Saatoin olla tilanteesta kokonaan ulkona, niin etten jälkeenpäin muistanut mitään. Useimmiten olin kuitenkin jollain lailla tietoinen tilanteesta, joskus hämärästi ja etäisesti, toisinaan hyvinkin selkeästi. Siinä sitten kaverit yrittävät hädissään ottaa kontaktia enkä vaan osannut tulla kuplasta ulos edes sen verran, että olisin voinut rauhoitella heitä.
Luulen, että jos poikasi ei yrittänyt täysillä päästä otteestasi eroon, se voi johtua juuri siitä, että hän on osittain tietoinen tilanteesta ja ymmärtää, että yrität auttaa.
Sain apua terapiasta samalla tavalla kuin nimimerkki maanvaiva. Nyt ajattelen, että dissosiaatio oli jokin pienen opittu reaktiomekanismi: kun asiat käyvät hankalaksi tilanteesta voi ikään kuin liukua ulos. Lapsena sellainen ehkä toimii, mutta aikuisena ei enää. Dissosiaatio saattoi laueta, jos joku kysyi jotain vaikeaa ja henkilökohtaista, nyt mulla on enemmän sanoja puhua sellaisista asioista tai jos menee liian vaikeaksi, niin osaan sanoa, että palataan asiaan myöhemmin ( aiemminkin yritin tehdä niin, mutta dissosiaatio iski päälle niin yllättäen, etten aina ehtinyt).
Niin ja haluan vielä sanoa, että vaikka dissosiaatio-oireet tuntuvat joskus hurjilta ja kai korjaantuvat parhaiten aika intensiivisessä terapiassa, niin ne eivät todellakaan ole mikään tuomio. Olen pystyn käymään koulua, harrastamaan, tekemään töitä ja vaikka mitä aika lailla aikataulun mukaan (joo välillä olin vähän jäähyllä, mutta taustalla oli muitankin oireita, eikä se reilu vuosi nyt enää paina missään). Nykyään olen yliopisto-opiskelija ja onnellinen.
TSEMPPIÄ!
🙂🌻🙂🌻
ai niin ja piti vielä sanoa, että vaikka puhuin "pienenä opitusta mekanismista", en missään tapauksessa väitä, että kaiken dissosiaatiokäyttäytymisen takana olisi perhetausta. Ja vaikka itselläni jossain määrin on kyse perheen riitaisuudesta ja muusta, niin taustalla on myös paljon muita tekijöitä, mun omia persoonallisuuspiirteitä ja ihan sattumaa. Plus, että mun perhe on ihan valtavan rakas ja ihana ja enkä olisi tässä ilman heitä ja koko tää Oscar -gaalan juhlapuhesetti😀
Eli vanhemmat: lapsen oireilu ei ole teidän (ei yleensä minkään muunkaan yksittäisen tekijän) syytä.