Tervehdys Musta susi,

Tyhmiä kysymyksiä ei olekkaan 🙂 Kertoisitko minkä ikäinen olet? Jos et tahdo kertoa tarkkaa ikää, vaikka se, että oletko jo 18 täyttänyt. Tällä asialla on aika suuri merkitys siihen, miten asioita hoidetaan ja mikä ovat omat vaikutus- ja valintamahdollisuutesi.

Lämpimin terveisin,
-valentinas 🙂🌻

Musta susi kirjoitti 7.1.2009 20:1

Eli tuota, oon varmaan tosi tyhmä kun tätä kyselen...

Mutta tarvitsisin tietoa, että jos nyt menisin sanomaan terkkarille, että "miulla on masennus?"
Niin mitä sen jälkeen tapahtuu?
Missä vaiheessa vanhemmat saa tietää asiasta?

Miulla ei oo mitään käsitystä, mitä sitten tapahtuu, kun meen puhumaan terkkarin kanssa.. Pelottaa.... 😭
Laittaako se heti jonkinlaisen lähetteen eteenpäin vai pitääkö sen kanssa jutella niin kauan, että se ymmärtää täysin miun elämäntilanteen ja KAIKEN.?
Ja kuinka kauan ehkä menee, ennen kuin pääsee psykologin juttusille?

Nyt auttaisi tarkka informaatio tai omakohtainen kokemus tästä asiasta. Eli mitä tapahtuu sen jälkeen, kun menen puhumaan terveydenhoitajalle, että sairastan masennusta (tmvs)..

En tiedä mistään mitään tai mitä miulle tapahtuu.
Oon tosi kauhuissani. Kaikista eniten hirvittää, kun vanhemmat saa tietää asiasta. Anteeksi jos tää on tosi tyhmä kysymys, mutta tarvitsen tosi kipeästi neuvoa.☹️

Toivottavasti edes joku ymmärsi jotain viestistäni.

😯🗯️

Hei Musta susi,

Tavallan kokemusta on. Äitinä.
Oma lapseni on hakenut apua. En tiennyt todellakaan mitään ja olihan se järkytys, vaikka näin hänen hätänsä. Kaikki äidit kyllä näkevät. On teini-iässä, ei täysi-ikäinen.

En olisi saanutkaan tietää asiasta, ellei lapseni olisi itse kertonut. Tosin olen kiitollinen, että hän luotti minuun niin että uskalsi kertoa. Se lähensi meitä.

Kun lapsi täyttää 12 vuotta, hänellä alkaa terveydenhuollossa itsemääräämisoikeus, jolla hän voi kieltää kaikenlaisten tietojen antamisen myös vanhemmilleen. Tästä on poikkeuksena vain, jos hän on hengenvaarassa. Hengenvaaralla tarkoitetaan mm. hengenvaarallista sairautta tai pitkälle edennyttä huumeiden käyttöä, joka on vaarassa johtaa kuolemaan. Joten voit olla rauhallisin mielin, vanhemmat saavat tietää asian vain sinulta. Masennus sinänsä ei ole hengenvaarallinen tila, varsinkin, kun siihen on haettu apua, kuten sinä.

Terveydenhoitaja keskustelee kanssasi ja teet muutaman testin tyyliin rasti ruutuun. Sen perusteella päätetään jatkohoidosta kuten psykologikäynnit ja terapiat.
Minun lapseni sai lähetteen eteenpäin, joten asia eteni hänen kannaltaan hyvin. En usko kuitenkaan, että sitä tehdään vastentahtoisesti.

Älä pelkää, kaikki käy hyvin. Ehkä joudu etsimään sopivaa psykologia, aina eivät kemiat sovi, mutta älä lannistu. Pyydät vaihtamaan. 🙂👍

Hei vielä Musta susi,

edellinen kirjoittaja kertookin sinulle paljon. Minä yhdyn myös itse äitinä siihen, että huoli oman lapsen hyvinvoinnista menee muiden reaktioiden edelle. Rohkaisen sinua kääntymään vanhempiesi puoleen ja kertomaan heille mieltäsi painavista asioista.

Kirjoittele lisää, saat varmasti tukea täällä netissä 🙂👍🙂🌻🙂

- valentinas

p.s

(Terveydenhuoltolain itsemääräämisoikeus ei toteudu ihan noin yksiselitteisesti 12-vuoden iästä eteenpäin. Meillä Suomessa lastensuojelulaki menee edelle. Tämä velvoittaa nykyisin terveydenhuollon ammattilaiset ja viranomaiset alhaisempaan ilmoitusvelvollisuuteen kuin vain lapsen hengenvaara-tilanteissa).

15 olen.. Elikkä yläkoulussa, 9-luokalla.
Tahtoisin kovasti puhua asiasta vanhemmille, mutta emme ole kovin läheisiä. Heillä ei ole paljonkaan aikaa minulle. ☹️

Hei 🙂

Sinulla onkin tärkeä vuosi koulussa menossa ja on hyvä, että olet miettinyt omaa jaksamistasi ja kerrot masennuksesta. Mielestäni olisi nyt tärkeää todellakin selvittää oletko sairastunut masennukseen (joka siis sairautena useimmiten vaatii lääke- ja terapiahoitoa) vai onko sinulla muutoin alakuloinen olo, joka voi sekin toki pitkittyä. Alakuloa voi olla jos elämässä on vaikeita asioita, stressiä yms...sinuakin varmaan mietityttää mm. tulevat opinnot ja peruskoulun päättyminen.

Voit siis ensisijaisesti kääntyä koulun terkkarin puoleen ja kertoa hänelle tilanteestasi ja olostasi. Hän voi varata sinulle sitten ajan koululääkärille, joka voi sitten tarvittaessa laittaa lähetteen eteenpäin vaikkapa psykologille tai psykiatrille. Tai voit kääntyä oman terveyskeskuksen omalääkärin puoleen.

Koska olet alaikäinen, ovat tietysti vanhempasi sinun hyvinvoinnista vastuussa. Rohkaisen sinua edelleen kertomaan heille tilanteesta TAI pyydä terkkaria ottamaan heihin yhteyttä. Se ettei heillä nyt tunnu olevan aikaa sinulle riittävästi, ei tarvitse tarkoittaa etteivät he välitä. Koska olet alaikäinen, he kuitenkin joutuvat mahdollisessa jatkohoidossa osallistumaan päätöksiin (esimerkiksi lääkehoidon aloittamisessa).

Kirjoitat: "Tahtoisin kovasti puhua asiasta vanhemmille, mutta emme ole kovin läheisiä. Heillä ei ole paljonkaan aikaa minulle." Kuuntele tässä kohtaa tahtoasi 🙂🌻

Lämmin ajatus sinulle 😀
-val

Katsotaan osaisinko auttaa...
Minä hain apua suhteellisen vähän aikaa sitten. En tosin terkkarin kautta. Opiskelukaupungissani toimii sellainen nuorille suunnattu matalan kynnyksen mielenterveyspaikka, eli sinne saa vaan soittaa ja varata ajan tai sitten terkkari ohjaa sinne.(Paikan nimi on Sihti. Sihti-pisteitä on kait muutamilla paikkakunnilla Suomessa, onko sinun paikkakunnalllasi? Samaan tapaan toimivia, mutta erinimellä kulkevia paikkoja on sitten varmaan useammallakin paikkakunnalla. Ainakin terkkarilta saa lisäinfoa, jos ei muualta.) Siellä Sihdissä sitten saa käydä viisi kertaa juttelemassa, ja noiden käyntejen lopuksi mietitään, olisiko aihetta jatkohoitoon. Minun tapauksessani halusin asiaan mahdollisimman vähän välikäsiä, joten varasin ajan itse (ja lisäksi en pidä kouluni terkkarista.) En vielä tässä vaiheessa kertonut vanhemmille mitään, mutta koska siellä tahdottiin jututtaa myös vanhempiani, oli minun oikeastaan pakko lopulta kertoa. Vanhempani ottivat asian ihan hyvin, pelkäsin ihan turhia. Se oli kai muutenkin ihan hyvä juttu, koska nyt vanhempani saivat aikaa totutella asiaan eikä heidän tarvinnut ihmetellä noista käynneistä johtuvia koulu poissaoloja. Kävin Sihdissä sen maksimimäärän eli viisi kertaa ja sitten minut lähetettiin eteenpäin nuorisopsykiatriselle poliklinikalle. Siellä kävin juttelemassa muutaman kerran psyk.sairaanhoitajalle, joka jututti myös vanhempiani, sitten kävin kerran psykiatrin luona ja nyt minulla on alkamassa terapia. Luulisin, että se toimii melko lailla samansuuntaisesti silloinkin, kun menee pyytämään apua terkkarilta. Silloin käydään varmaan hänen luonaan juttelemassa muutaman kerran (ja mielestäni tässä vaiheessa ei välttämättä vanhempien tarvitse tietää yhtään mitään, jos kertominen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta) Sitten terkkari arvioi, tarvitsetko lisää apua, eli lähettääkö hän sinut jonnekin eteenpäin. Ja jos näin käy, kannattaa varmaan viimeistään kertoa vanhemmille (tai ainakin toiselle vanhemmalle. Minulla molemmat vanhemmat tietävät tilanteestani, mutta kerroin itse vain äidille ja käskin hänen kertoa isälleni.) Ja sitten siellä mahdollisessa jatkohoitopaikassa halutaan melko varmasti jututtaa sinun ohella myös vanhempiasi. Muutenkin, jos esimerkiksi tilanteesi on sellainen (ja tätähän minä en voi tietää kun en sinua tunne, ja voin tässä mennä jo pahasti asioiden edelle), että harkitaan jopa lääkehoitoa, niin lääkehoidon aloittamiseen tarvitaan alaikäiseltä vanhempien suostumus. Minun tapauksessani yritän nyt ensin parantua terapian avulla, jos se ei ala tuottaa toivottua tulosta, katsotaan sitä lääkeasiaa uudelleen. Niin, ja minä ainakin yllätyin, että miten nopeasti kaikki on mennyt, tämä kaikki on nimittäin tapahtunut puolen vuoden sisällä. Tietysti paikkakunta kohtaisia eroja on.
Toivottavasti autoin edes vähän ja suosittelen: Kannattaa hakea apua!🙂👍

Mielenterveystoimistoissa on oman kokemuksen mukaan niin et siihen kuuluu vanhempienkin tapaaminen jos asiakas on alaikäinen.Mä olin jo täysi ikäinen enkä halunnu vanhenpien tietävän ja siinä meni varmaan vähän yli kaks vuotta ennenkuin päädyin hoitoon saakka.

Ja jonkun aikaa hoitoon menon jälkeen ennenku kerroin mitään vanhemmille.Nykyään ne tietää [melkein] kaiken.

Niin asiaan, mielenterveystoimistoon pääsyyn et kuinka nopeesti pääsee, niin liittyy et mitä kautta haet,mulla terveydenhoitaja soitti ja ei siinä kovin montaa viikkoa mennyt kun menin ekalle ajalle.Ja jos toi vanhemmille kertominen jännittää niin siinä vanhempien tapaamisessa on tarkotus informoida vanhempia.Voitte eka vaikka puhua sua hoitavan henkilön kanssa siitä kertomisesta ja suunnitella miten ja mitä kerrotte🙂

Kirjeen kirjottaminenkin vois olla vaihtoehto ja jos sua jännittää miten vanhemmat suhtautuu sun asiaas niin voit vaikka kirjottaa siitäkin miten toivoisit heidän suhtautuvan!😉

Ja nuorisotyöryhmään sä varmaan pääsisit,se tarkoittaa vain sitä että ne on erikoistunu nuorten ongelmiin tai jotain!

Tsemppiä kyllä se siitä🙂🌻

Musta susi kirjoitti 8.1.2009 20:57

15 olen.. Elikkä yläkoulussa, 9-luokalla.
Tahtoisin kovasti puhua asiasta vanhemmille, mutta emme ole kovin läheisiä. Heillä ei ole paljonkaan aikaa minulle. ☹️

Ehkä sinun kannattaa puhua ensin terveydenhoitajalle. Saat häneltä tukea ja neuvoja, jotta pystyt ajattelemaan miten seuraavaksi menettelet.

Läheisyys vanhempien kanssa ja sen puute on iso asia. Oletko paljon kotona itse? Vanhempasi ovat töissä päivät ja sinä koulussa. Ainoa aika, jolloin läheisyyttä voi saada aikaiseksi on illat ja viikonloput. Uskon, että he rakastavat sinua, mutta työelämä tuntuu vievän kaikki mehut ihmisistä. 😟

Voisit pyrkiä vaikka äitisi seuraan esim. kysymällä neuvoa johonkin kotitaloustyöhön (vaikka ne eivät niin kivoja olekaan). Laittaisitte yhdessä ruokaa tai ripustaisitte pyykkiä. Monesti sellainen läheisyyden hetki tulee arkisissa asioissa. Silloin voisit ehkä aloittaa sanomalla, että ei oikein tunnu hyvältä. Uskon, että vanhempasi kuuntelevat sinua, kunhan uskaltaudut kertomaan miltä sinusta tuntuu ja osaavat aloittaa keskustelun. Kaikkea ei tarvitse kertoa kerralla, eikä kaikkea ollenkaan.

Toivon, että löydät yhteyden vanhempiisi, eikä sinun tarvitse herättää heitä yhtä rankalla keinolla kuin oma lapseni teki. Hän viilteli itseään ja siitä tajusin, että nyt ei kaikki ole hyvin. Olen silti kiitollinen, että tajusin asiat ajoissa.

Voimia sinulle nuori Musta Susi. 🙂🌻, olet oikealla tiellä, kun haet apua ja pohdit asioita. Monet vain hukuttavat ongelmansa alkoholiin ja irtosuhteisiin.
Näen sinussa kykyä selvitellä elämääsi ja se on voimavara koko elämäksi.🙂👍

Minä kirjoitin kirjeen kouluterveydenhoitajalle. Kerroin siinä pahasta olosta ja ahdistuksesta. Juttelin kaksi tuntia terkkarin kanssa. Myöhemmin samana päivänä menin vielä terveyskeskukseen juttelemaan lääkärille.
En itse pystynyt kertomaan äidille olostani, joten terkkari teki sen puolestani.
Kävin pari kertaa koulupsykologilla, mutta se soitti heti äidilleni ja kertoi kaikki ajatukseni sille 😮 eikä kysynyt edes minulta saako hän tehdä niin. Eikös niillä pitäisi olla vaitiolovelvollisuus?😐 Siinä meni luottamukseni siihen ihmiseen, enkä suostunut enää mennä sinne.
Koulupsykologi sitten soitti vielä äidilleni, että jos en mene hänen luokse niin pitää käydä nuorisopsykiatrian poliklinikalla.
Siellä olen nyt käynyt, enkä tiedä miten tämä jatkuu tästä.

Tämä viesti oli varmaankin aika turha, mutta kerroin omista kokemuksista.

Tsemppiä sinulle 🙂🌻 ja jos et uskalla kertoa olostasi, niin tee vaikka kunten minä ja kirjoita kirje.

Hei!
Ymmärrän että avun hakeminen on alkuun hankalaa, kun ei tiedä mitä tehdä ja mitä sanoa ja kenelle. Itselläni oli ahdistusta ja menin juttelemaan koulun terkkarille. Puhkesin suoraan itkuun ja hän teki minulle masennustestin (http://www.tohtori.fi/?page=591031 suunnilleen tällainen) Terveydenhoitaja varasi minulle ajan koulukuraattorille, jossa kävin juttelemassa. Ja hän sitten otti yhteyttä terveyskeskukseen. Siellä kävin psykologin kanssa juttelemassa ja minulle määrättiin lääkkeet, joista on ollut kovasti apua. Nyt kuitenkin talven aikana oloni on mennyt takapakkia ja masennus todettiin vaikeaksi. Minulle ehdotettiin vuoden kestävää tiiviimpää terapiaa yksityisellä terapeutilla. Siellä saa sitten käydä asiat läpi, jahka saan otettua yhteyttä.

Olen siis nyt 19-vuotias, mutta ensimmäistä kertaa kävin psykologin juttusilla 15-vuotiaana kun isäni kuoli. Sinne minut ohjasi äiti, ja onneksi sen teki. Olin itse vielä niin nuori etten tajunnut että oikeasti tarvitsen apua. Onneksi sinä olet sen verran fiksu, että olet itse hakemassa apua kun tiedät sitä tarvitsevasi 🙂👍 Suosittelen kyllä kertomaan vanhemmillesi, siitä ei voi olla kuin hyötyä! Ehkä välinnekin paranisivat, kun vanhempasi huomaisivat että tarvitset heitä. Tsemppiä jatkoon, apua saa kun sitä hakee!

Onpa tullut paljon viestejä, kiitoksia. Niistä on ollut paljon apua minulle, vaikken yhäkään ole varma mitä teen.

Haluaisin niin, niin kovasti puhua vanhemmilleni, tai no äidille, kun isäni kanssa en ole juuri lainkaan missään tekemisissä vaikka samassa talossa asummekin. Minua harmittaa, kun olemme niin etäisiä vanhempieni kanssa. Tiedän, että äitini rakastaa minua, mutta näemme aivan liian harvoin. Äidilläni on töitä alkuiltaan asti, jonka jälkeen ja muulloinkin vapaa-aikana hän on jumissa sisarusteni harrastuksissa ja aina hänellä on niin paljon tekemistä. Joskus jos hän vaikka tekee ruokaa yritän tulla juttelemaan hänelle tai vaikka kattamaan pöytää jne, mutta emme koskaan pysty puhumaan mistään vakavammasta. Emme ole äitini kanssa juuri koskaan kaksin, koska minulla on sisaruksia jotka pyörivät aina siinä tiellä kun ei pitäisi.

Olen yrittänyt kiinnittää äitini huomion monella tavalla, kuten viiltelemällä tai olemalla ärtynyt ja surullinen. Mutta tuntuu, ettei hän ymmärrä. Tai sitten hän ei vain halua ymmärtää. Odotan vain sitä hetkeä, kun hän kysyisi että onko minun paha olla tmvs. Vaikka toisaalta karmii pelkkä ajatus siitä hetkestä. Minusta tuntuu, että hän kuitenkin tajuaa että voin pahoin. En ole varma.

Yritän tässä nyt setviä ajatuksiani ja päästä siihen tilanteeseen, että tiedän mitä teen. Katsoa nyt mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tiedän kuitenkin, että minun on pakko hakea apua, koska tämä paha olo on valunut jo aivan yli äyräiden enkä kestä tätä vuosia jatkunutta tuskaa enää kauaa.

Tiedän tunteen. Minäkin hain viiltelemällä huomiota. Odotin että äiti kysyisi jäljistä. Kun se hetki sitten tuli, äiti tokaisi vihaisesti "Oletko viiltelijä!?" Olin niin hämilläni ja loukkaantunut, etten voinut kuin kieltää asian ja arvet. Pari kertaa myöhemminkin hän huomasi arvet, mutta emme koskaan keskustelleet niistä. Silti kun tiedän että hän tietää, ja on ollut tukenani, se helpotti.

Olisiko sinulla läheistä ystävää tai muuta sukulaista jolle voisit puhua tilanteestasi? Tai minulla tulee mieleen, että olisiko helpoin ensin hakea apua, vaikka aloittaen terveydenhoitajasta, ja siellä puhua ja miettiä miten saisit äitiisi yhteyden ja miten hänelle kertoisit. Ammattiauttajat tietävät mitä tekevät ja osaavat auttaa. Mitä aikaisemmin haet apua, sitä nopeammin tilanne kääntyy parempaan suuntaan 🙂

Lullaby89 kirjoitti 13.1.2009 13:23

Olisiko sinulla läheistä ystävää tai muuta sukulaista jolle voisit puhua tilanteestasi? Tai minulla tulee mieleen, että olisiko helpoin ensin hakea apua, vaikka aloittaen terveydenhoitajasta, ja siellä puhua ja miettiä miten saisit äitiisi yhteyden ja miten hänelle kertoisit. Ammattiauttajat tietävät mitä tekevät ja osaavat auttaa. Mitä aikaisemmin haet apua, sitä nopeammin tilanne kääntyy parempaan suuntaan 🙂

Kyllä minulla ystäviä on, joille pystyn puhumaan asioista. He pakottavat minut menemään hoitoon. Pari ystävää on jo sanonut, että jos en itse hae apua, niin he hakevat minun puolestani. Tiedän, että he ajattelevat vain minun parastani.

Olen miettinyt, että varmaan haen apua ja pyydän terveydenhoitajaa soittamaan vanhemmilleni. Olen muutenkin niin huono puhumaan mistään vanhemmilleni, joten luulen että se olisi paras tapa. En tahtoisi ottaa kertomisesta itselleni enempää paineita.

Itse hain apua terkkarin kautta monen nettitutun ensin rohkaisemana. Päätin et nyt on saatava joku jolle puhua kaikkia asiat, joka osaa auttaa. Thdoin selvittää mitä pääni sisällä on.
Menin sitten kehotuksesta terkkarille. Siinä muuta tarkastusta tehtiin ensin. Jännitin kovasti, enkä tiennyt uskallanko sittenkään sanoa asiaani.
No lopulta mie sain ajoiks sanoa et se soittas nuorisopsykiatriselle osastolle (lääkärille joka minua oli viimeksi nähnyt) tai -poliklinikalle jossa olin erään anisen luona käynyt. Hän sitten soitti poliklinikalle ja kysyi pitääkö uusi lähete laittaa. Sanoivat tarkistavansa ja ilmoittavansa sitten.
Myöhemmin samana päivänä terkkari lähetti miulle tekstaria ja sanoi että tekee sen lähetteen. Sanoin vielä toiveen naisihmisestä ja ettei tulisi samaa. Mutta terkkari sanoi että hän laittaa sen naisihmis toiveen mutta jos sama sattuu niin sitten voin itse pyytää vaihtoa. En nimittäin pitänyt edellisestä henkilöstä. Ei ollut oikeanlainen minulle.
Sain siis lopulta sanottua asiani. Vaikka se vaikeaa olikin. Vielä ei toki polilta ole tullut aikaa mutta kyllä se sieltä pikkuhiljaa tulee. Ja ainakaan vielä ei kukaan ole vanhemmilleni siitä kertonut että apua olen hakenut ja hyvä niin. En tahdo enää heitä asioillani huolestuttaa, kun kerran jaksan jotenkin erään takia elää. Viiltelykin jäänyt hieman vähemmälle, mutta edelleen pelkään että äitee tulee kyselemään että näyttäisin käteni. Vasenkäsi on niin paljon huonontunut siitä puolen vuoden takaa milloin hän sen viimeksi näki.
Kannattaa hakea apua nyt, heti! Sen saamisessa yleensä kestää joka tapauksessa jonkin aikaa jos vaikka ekaakin kertaa hakee, ja vielä kauammin jos jo monetta kertaa. Ja ainakin on hakenut. Tietää että viimein asiat voi mennä paremmin eikä tarvitse enää siitä stressata kun ei ole uskaltanut hakea.
Voimia kaikille! 🙂