Avautuminen ahdistuksestani
Koen, että mun on pakko saada puhua jollekin. En saa tähän aikaan yöstä mitään auttavaa puhelinta enkä mitään muutakaan vastaavaa kiinni, joten tein tänne tunnukset.
Olen 24-vuotias, nuori, aikuinen, nuori aikuinen tai mikä sitten onkaan korrekti termi. Yläasteella minua kiusaattiin todella paljon ja siitä toipuminen oli todella vaikeaa. Yläasteella menetin kaikki kaverini eikä minulla ole oikeastaan ala-asteen jälkeen ollut oikeaa ”ystävää”. Silti jaksoin puskea sen helvetin läpi masentumatta sen suuremmin. Lukiossa kuitenkin tunsin mielialani laskevan enkä tuntenut itseäni enää hyväksytyksi. Masennus paheni ja päädyin saamaan vapautuksen armeijasta masennukseni vuoksi.
Pääsin yliopistoon opiskelemaan suoraan papereilla. Olin odottanut sitä koko lukion ajan – haasteita, vapautta, mahdollisuus jättää vanhat muistot taakseni! Ensimmäisenä päivänä yliopistolla sain kuulla että äitini oli joutunut sairaalaan. Hän oli pyörtynyt kesken työpäivän ja viety ambulanssilla pois.
Syyn selvittämisessä kesti pitkään, muistaakseni 3 kuukautta. Äiti oli aina ollut täysin terve, syönyt terveellisesti eikä tupakoinut eikä juonut. Syy sairaalaan joutumiseen oli aivojen alipaineessa, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Sairaalassa ollessaan häneltä löytyi kuitenkin pieni patti rinnasta. Aluksi kuulin, että se on vain pieni tavallinen kasvain jonka poistaminen on ihan helppo homma. Parin kuukauden päästä selvisi että kyseessä on agressiivinen syöpä, jonka takia toinen rinta jouduttiin poistamaan kokonaan. Syöpä oli kuitenkin ehtinyt jo levitä.
Koitin tasapainoilla huolieni ja opiskelun kanssa ja aloin tuntea oloni taas masentuneeksi. Aluksi join melko paljon, olihan opiskelijabileitä tarjolla lähes päivittäin. Lopulta se kuitenkin jäi pois, en tahtonut nähdä ihmisiä. Halusin olla omassa rauhassani pohtimassa elämääni.
Vuoden kuluttua sain tietää, että äitini tulisi kuolemaan syöpään. Päivämäärää oli mahdotonta tietää, mutta koska syöpä oli edennyt luustoon asti, ei lopullista parannusta enää ollut – oli vain aikaa. Aloin ahdistua ja eräänä päivänä töissä sain jonkinlaisen kohtauksen jonka takia menin sairaalaan. Sydämessäni huomattiin jokin hyvälaatuinen lisälyönti tai muu vastaava, jolla nyt ei ollut mitään vaikutusta mihinkään, kunhan tuntui epämiellyttävältä. Lääkärit totesivat kyseessä olevan liiallisen stressaamisen ja antoivat muutaman viikon sairaslomaa. Sairasloma ei vaikuttanut juuri mitenkään, kohtaus toistui myöhemmin ja jälleen kerran sain sairaslomaa. Lopetin työni jolla olin rahoittanut opiskelujani ja aloin nostaa opintolainaa. Se tuntui miellyttävämmältä kuin työ jossa jouduin ottamaan kerran kuussa sairaslomaa.
Jonkin ajan kuluttua kohtaukset pahenivat ja tihenivät. Pelkäsin kuolevani, en tuntenut oloani hyväksi missään paikassa. Kuljin levottomana ympäri asuntoani etsien paikkaa, jossa ahdistus ja paha olo helpottaisivat. Soitin äidilleni, sanoin että olen kuolemassa, mutten tiedä mihin. Äitini ajoi keskellä yötä luokseni viemään minua sairaalaan, jossa selvisi että minulla on todennäköisesti paniikkikohtaus. Verikokeiden ja lääkärin kanssa jutustelun jälkeen asia oli selvä.
Jouduin muuttamaan takaisin vanhempieni luokse, koska en pystynyt elämään yksin. Paniikkikohtaukset tulivat pahimmillaan 2-3 kertaa päivässä. Vietin kuukauden vanhempieni sohvalla itkien ja syöden Diapameja. Pienellä totuttelulla kuitenkin opin taas elämään yksin, mutta pelkäsin jatkuvasti. Opiskelut vaikeutuivat ja elämä tuntui liiankin kovalta. Itkin yksin ja ihmettelin mitä pahaa olin tehnyt ansaitakseni tällaisen elämän.
Piakkoin tämän jälkeen, äitini vointi huononi. Viimeiset 2 viikkoa ennen äidin kuolemaa olivat järkyttävää aikaa minulle. Äidin kuoleman jälkeen asiat eivät todellakaan helpottuneet, päin vastoin. Päätin lopulta muuttaa pois entiseltä opiskelupaikkakunnaltani ja siirtyä toiselle. Ottaa uusi alku jälleen kerran. Ensimmäisinä päivinä uudessa yliopistossa, sain paniikkikohtauksen yöllä. Oksensin, itkin ja pelkäsin. Soitin isälleni keskellä yötä. Muistan tämän kohtauksen varmaankin loppuelämäni, koska se oli yksi pelottavimmista. Sen jälkeen kohtaukset kuitenkin loppuivat joksikin aikaa.
Nyt, puolitoista vuotta myöhemmin, kohtaukset ovat täällä taas. Viime yönä heräsin 2 kertaa paniikkikohtaukseen enkä halua enää nukkua. Lähden isäni luo, mutta sitä odotellessa koitin etsiä itselleni apua. En löytänyt, joten päädyin kirjoittamaan tarinani tänne.
Syön tällä hetkellä 3 eri lääkettä ja lisäksi hoidan Diapameilla paniikkikohtauksia. Minulla on psykiatrikontakti, mutta masennukseni takia en ole ehtinyt käymään siellä vähään aikaan. Pelkään jatkuvasti enkä tiedä miten pystyn elämään. En tiedä pystynkö ikinä olemaan onnellinen. En tiedä pystynkö ikinä elämään elämääni ilman paniikkikohtauksia. Muistin juuri, kuinka pienenä äitini sanoi minun vain olevan muita poikia herkempi, kun ahdistuessa / stressaantuessa vatsani meni sekaisin.
Muistan, kuinka äitini haki syöpään tukea Rintasyöpäyhdistyksestä. Ehkä minäkin saan täältä jotain tukea. Kukapa tietää.
—
Mikäli tunnistit minut tästä kirjoituksesta, kerro se vaikka minulle kasvotusten. En tahdo, että yksityisasioitani levitellään tarpeettomasti julkisesti, vaikken tilaani häpeäkään.
—
hei, LPa.
kuulostaa siltä, että sulle on tapahtunut paljon raskaita asioita. toisaalta olen kamalan pahoillani ja toisaalta niin itsekästä kuin se onkin, tunnen helpotusta siitä että joku muukin on kokenut elämässään vastaavaa ahdistusta kuin minä itse. tiedän kyllä miltä tuntuu kun koko elämä tuntuu romahtavan ja kaikki mitä jää jäljelle on suunnaton ahdistus, jonka suhteen kukaan ei tunnu osaavan auttaa, saati sitten ymmärtävän, miltä se tuntuu.
musta ensimmäinen askel, mikä sun kannattas ottaa on se, että raahautuisit joillakin voimilla käymään siellä psykiatrin luona ja kertomaan tämän saman mitä täällä kerroit. sua hoitavat henkilöt tietävät parhaiten, mitä tehdä tässä tilanteessa. ja ennen kuin pääset heidän puheilleen, on aina tämä sivusto, ilmainen kriisipuhelin ja - tilanteen mennessä erittäin pahaksi - päivystys.
halaus <3
IisaMari
Perjantaille sain psykiatrille ajan, saa nähdä mitä sanoo. Jutustelin yhden tutun psykologin kanssa, joka sano että pitäis ehkä nostaa lääkitystä kun ei tahdo paniikin oireet pysyä poissa. Tosin se sano että voi hyvinkin olla syynä mm se, että äiti kuoli juuri tähän aikaan vuodesta ja se painaisi alitajunnassa mieltä. Perjantaina selviää lisää..
Toisten, vastaavaa kokeineiden kanssa jutustelu varmaankin auttaisi. Mun pitäisi mennä tässä keväällä terapiaan, mietin että ryhmäterapiassa olisi varmasti omat hyvät puolensa, mutta toisaalta se ei tunnu juuri mulle oikealle tavalle. IisaMari, tuosta ei todellakaan kannata potea syyllisyyttä. Itsellänikin on jotain vastaavia kokemuksia, mutta niistä en halua puhua julkisesti. Satuinpa klikkaamaan nimeäsi, linkin takaa löytyi kuvaus "Tykkää erilaisten ihmisten kanssa keskustelemisesta." En nyt millään löytänyt mistään mitään tapaa lähettää yksityisviestejä toiselle käyttäjälle, mutta jos haluat jutustella joskus muutenkin kuin täällä niin siitä voisi olla molemmille iloa 🙂 Kelpaisi nimittäin juttuseura, nettikavereita ei ole koskaan liikaa 🙂
Mulla myös masennusta ja paniikkihäiriö! Sun jutun luettua omat murheet tuntuu pieneltä. 🙂 Kirjoitin itse juuri hieman omista vaikeuksista tänne, kun juttukavereita ei ole, teki mieli purkaa omia murheita näin kirjoittamalla vaikka oonkin huono kirjoittamaan..
Itseä nyt ainakin helpotti kun en ole yksin jolla näitä samoja "vaivoja". 🙂
Muuten en taidakkaan osata auttaa. 😞
Voimia sulle! 😳
Hei,
Minulla on samantyyppinen tilanne kuin sinulla. Olen kokenut masentuneisuutta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa ylä-asteelta asti. Minulle on sanottu, että olen herkempi, melankolisempi, negatiivisempi jne. Vanhemmat ovat sanoneet ainoastaan, että pitää ryhdistäytyä ja maailmassa on ihmisiä joilla on paljon huonommin asiat. Joten.. asiat kasaantuivat ja oirehdin ylä-aste iältä ihan viime aikoihin (olen 28- vuotias) erilaisista jännittyneisyys häiriöistä, syön betasalpaajia, mutta tuntuu että ne eivät auta..
Isoin elämänmuutos tapahtui kuukausi sitten jolloin äitini kuoli syöpään tiedettyään sen ainoastaan puoli vuotta. Kuoleman tuomion ja sairastumisen jälkeen olin hyperaktiivinen ja autoin äitiä kotona selviytymisessä ja kävin töissä sekä opiskelin yhtäaikaa. En hyväksynyt tuomiota pariin kuukauteen. Veljeni asuu ulkomailla, joten jouduin huolehtimaan yksin äidistä, mikä oli pelottavaa ja raskasta (ei sukulaisia lähellä, eikä miestävää, isän kanssa eronneet 20 vuotta sitten). Joka päivä viime kesästä asti tuntui paniikki sisällä ja pelko tulevaisuudesta. Jaksoin ainoastaan sen takia että halusin olla äidille tukena loppuun asti. Töissä en kertonut mitään kuin vasta kolme viikkoa ennen äitin kuolemaa kun aloin käyttäytymään oudosti töissä. En halunnut olla tauolla ja puhua ihmisten kanssa tyhjänpäiväisiä lätinöitä kun sydän oli niin raskas. En halunnut kertoa ventovieraille näin raskasta ja yksityista asiaa kun jännitän siellä muutenkin sosiaalisia tilanteita. Ahdisti jo ajatus että kysellään koko ajan äidin tilanteesta. Äidin kuoltua esimies ilmoitti ilman lupaa kaikille tämän kun jäin kahdeksi viikoksi sairaslomalle. Sairaslomalla en ehtinyt surra äitiä kun sain paniikkikohtauksia kun mietin töihin menoa ja sääliviä katseita ja kyselyitä ruokapöydässä. Ja näinhän se menikin kun palasin töihin. Jännitin ja jännitän joka ikistä taukoa ja koitan keksiä tekosyitä ettei tarvitsisi mennä syömään muiden kans ja puhumaan yksityiselämästäni.
Töihin palatessa minun taytyi syödä kahta lääkettä, mutta tunsin oloni todella tukalaksi ihmisten tuijottaessa ja kysellessä jatkuvasti jaksamisestani. Minulle työnnettiin töissä käteen myös äitini kuolinilmoituslehti ja itse en pystynyt sitä edes katsomaan. Sain paniikkikohtauksen vaivoin peitettyä ja poistuin paikalta. Tämän jälkeen paniikkikohtaukset ovat pahentuneet ja olen masentunut.
En haluais mennä ihmisten ilmoille enää ikinä. Ahdistaa, masentaa ja haluttaa olla yksin. Pahinta töissä ehdottomasti on se, että joutuu olemaan olemassa ja ihmisten katseiden ja kysymysten kohteina. Ei ole voimia ja kukaan ei tajua töissä. Tuntuu etten selviä töistä mutta en kehtaa ottaa sairaslomaa kun en ole vakituinen. Jaksaisin töissä jos ei tarvisi olla muiden eli työkavereiden kanssa kontaktissa. Asiakkaat on ok kun ne ei tiedä mitä mulle on tapahtunut. Kaveripiiri on supistunut äidin sairastumisenn jälkeen todella paljon. Jäljelle jääneille kavereille olen kateellinen usein kun heillä on äiti, poikakaveri ja hyvä olla töissä.Käyn psykologilla juttelemassa mutta ei se tuo äitiä takaisin ja vedä minua pois katkeruudesta, joten kirjoitin tänne. Äitiä on niin kova ikävä että tuntuu että luhistuu. Vertaistuki on vaihtoehto.Lohduttaa kuulla, että en ole ainoa. Jos haluat jutella niin se onnistuu. Voimia sinulle.
Enpä oo käyny täällä hetkeen niin en ole huomannut tuota viestiä. Olisi todella mukavaa jutella, kun vain keksisi miten. Vastailen tähän illemmalla / huomenna tarkemmin 🙂
Voimia sulle 🙂
Tässä taas. Menossa nukkumaan, ahdistuneisuus alkaa iskeä yhtäkkiä. Pääsee pieneen paniikkiin asti, kunnes otan pamin. Olo rauhoittuu hieman, mutta jää silti pelokas olo..
Ensi viikolla ilmeisesti tekemään terapeutin haastattelua pitkäaikaista dynaamista psykoterapiaa varten..
Jatketaan tänne kirjoittelua, vaikken tiedä kiinnostaako tää hirveästi ketään. Oon ollu viime päivinä todella jännittynyt ja ahdistunut. En tiedä miksi nyt yhtäkkiä iskee tämmönen kausi päälle kun viime aikoina on ollu asiat hyvin. Oon koittanu lueskella ahdistuneisuushäiriöstä ja paniikkihäiriöstä paljon, koittaa rentoutua jne. Aina kun voin olla rentoutunut, unohdan oireeni ja voin aika hyvin. Mutta kun muistan sairastavani paniikkihäiriötä, jalka alkaa pomppia levottomana. Alan ahdistua, pelko iskee. Miksei voi vaan unohtaa olevansa sairas? ☹️
Viime viikolla mulla oli jopa hyvä olo. Pitkästä aikaa tunsin oloni huolettomaksi, olo oli rauhallinen ja miellyttävä. Perjantain ja lauantain välisenä yönä nukuin tosi huonosti. Uni oli katkonaista ja muutenkin ehdin nukkua tosi vähän aikaa. Lisäksi unohdin ottaa lääkkeet aamulla enkä enää viitsinyt ottaa niitä aamulääkkeitä alkuillasta. Illalla iski kova ahdistus, joka sittemmin helpotti vähäksi aikaa. Nukuin todella pitkään, herätessä oli jälleen ahdistunut olo. Kävin kävelyllä, olo helpotti hieman, mutta illalla alkoi jälleen ahdistaa. Tänään tilanne oli melkolailla sama - herätessä ahdisti, helpotti hetkeksi, myöhemmin ahdisti taas.
Ensi viikolla mulla on aika terapiaan. En tiedä lukeeko tätä kukaan tai kiinnostaako ketään, mutta aionpa silti päivitellä tätä aina välillä. Koen sen kohtalaisen terapeuttisena. Ehkä joku muukin saa tästä jotain iloa irti. Saa toki kommentoida jos kiinnostaa.
En oikein tiedä mitä sanoa.. Kuulostaa suoraan sanottuna kamalalta tuo sinun tilanteesi. Kerran ainoastaan olen paniikkikohtauksen kokenut (ja muutamia "alkavia" jotka onneksi laantuivat ennen kuin kerkesivät kunnolla alkaakkaan) ja se oli aivan hirveää. En sano "voin vain kuvitella miltä sinusta tuntuu", sillä en voi. Voimia ja toivottavasti kohtaukset vielä helpottavat!
.. Itselläni on vähän erilainen tilanne. Kärsin traumaperäisesti stressihäiriöstä (tosin itse diagnosoidusta). Oireet alkoivat ollessani 10 -vuotias, mutta tuolloin se oli vain kevyttä pimeänpelkoa - ihan normaalia. Sitä jatkui monta vuotta, ja nyt oireet ovat pahentuneet. En oikein tiedä milloin se on tapahtunut, vuosi, kaksi vai kolme vuotta sitten? En muista.
Nykyisin olen jatkuvasti varpasillani. Yksin ollessani kaikki on useinmiten OK, kunnes alkaa hämärtämään. Silloin alkaa vainoharhaileminen. Tai viimeistään silloin kun tajuan paljon kello jo on. En uskalla pimeän aikaan käyttää mikroa, vetää hädintuskin vessaa, olla huoneessa jossa on valot päällä (vaikka verhot tietenkin ovatkin ikkunan edessä), kuunnella musiikkia tai muutakaan vastaavaa, sillä pelkään että pihalla on joku hullu joka havaitsee minut ja pyrkii sisään. Olen monesti löytänyt itseni ulko-oven luota kuuntelemasta ettei ulkona ole ketään, ja tämä harras kuuntelu voi kestää puolikin tuntia. Kaikki narahdukset saavat itkun partaalle, kissoja sisälle päästäessä kädet tärisee kun ovea avaa, en uskalla jättää veitsiä näkyville paikoille ettei mahdollinen murtautuja saa niitä käsiinsä jne. Ulkona taasen en voi liikkua ilman suurta laumanvartijakoiraa, ihmisseuraa tai että puhun jonkun kanssa puhelimessa koko matkan ajan. Pakolliset lyhyt työmatkat kyllä kestän, mutta iltavuorosta kotiin tullessa puhun aina puhelimessa jonkun kanssa. Uidessa kukaan ei saa tulla paria metriä lähemmäs tai paniikki alkaa iskeä, ja myöskään kaulani ympärille ei saa laittaa käsiä - pelkään että tulen kuristetuksi. Miehiä taasen pidän helposti uhkana.
Nuo nyt ovat vain muutamia esimerkkejä peloistani, mutta käytännössä itselläni alkaa illan hämärtyessä helvetti vainoharhailemisen parissa. Taustalla on moni eri tekijöitä aina ihan lapsuudesta saakka, en nyt niistä jaksa sen enempää jauhaa kun muuten tulee kunnon kilometriviesti.
(Jostakin syystä pelkään myös ukkosta, myrskyjä ynnä muuta vastaavaa todella paljon yksin ollessani. Itken ja hyperventiloin. Pelkään että talo syttyy tuleen, romahtaa tai muuta vastaavaa. Myös talvisin pelkään että katto pettää lumen alta. Mistään näistä ei ole edes minkäänlaista kokemusta, joten en ymmärrä mistä pelot johtuvat.)
Puoli vuotta sitten pidin itseäni vain jotenkin outona. Että meikäläisellä on vain typeriä pelkoja. Tai ei.. En tiedä mitä ajattelin vai ajattelinko yhtikäs mitään. Puhuin kyllä asiasta muille, mutta en pitänyt sitä varsinaisesti epänormaalina käytöksenä. Sitten kuitenkin jostakin syystä ajauduin lukemaan traumaperäisestä stressihäiriöstä, ja todella moni seikka täsmää itseeni. Ei tämä siis olekkaan normaalia. Käytännössä olen sairas, mutta en pidä itseäni sairaana. Siksi en tiedä mitä pitäisi tehdä. Haluan peloista eloon sillä ne rajoittavat elämääni ja aiheuttavat paljon haittaa, mutta toisaalta en halua mennä ammattilaisenkaan luokse. Olen hyväksynyt menneidyyden tapahtumat, puhunut niistä ihmisille eivätkä ne katoa sieltä mihinkään. Enkä minä niitä pelkääkkään, se vain.. en tiedä, sitä vain pelkää.
En myöskään halua mitään mielialalääkkeitä sillä en koe tarvitsevani niitä. Olen ollut masentunut useampia vuosia sitten, mutta nykyisin olen täysin terve. Mitä nyt päässä vähän vippaa yksin ollessa ja illan/yön laskeutuessa. En muutenkaan hirveän hyvällä katso mielialalääkkeiden määräämistä ihmisille, elleivät he _oikeasti tarvitse niitä. Niitä kun nykyisin tuputetaan jo ihan pelkästään migreeniin, sekaisin olevaan unirytmiin ja väsymykseenkin vaikka olisikin aivan terve ihminen kyseessä. Itse en sellaista halua.
Eli en nyt tiedä mitä pitäisi tehdä. Kummitätini on jonkinsortin "toinen kuuntelee ja toinen ottaa rahat", joten olen ajatellut että jos hänelle vähän vuodattaisin ja kertoisin neuvoja. En kyllä oikeastaan edes tiedä mitä odotan. Ihmeparanemista? Ehkä.
.. Kyllä, tiedän että avauduin. En tiedä miksi mutta tunsin pakottavaa tarvetta sille, vaikka ongelmani ei olekkaan aloittajan kanssa samanlainen.
Aina välillä on hyvä avautua. Sitä varten nämä foorumit kai ovatkin.. Suosittelen että puhut sille kummitädillesi. Tuollaiset vaivat kuitenkin pystyy hoitamaan ammattiavulla pois. Tietysti aika vievää ja raskasta käydä läpi asioita, mutta ymmärtääkseni tuollaiset (kuten myös paniikkihäiriö) on hoidettavissa melko hyvin terapialla. Mun mielestä sun kannattais puhua ensin kummitädillesi ja sitten psykiatrille. Onneksi Suomessa asiat on melko hyvin ja jokainen hoitoon haluava pääsee hoitoon.
Itse oon huomannu myös tuommosta ahdistusta pimeydestä ja illan tulosta. Tosin päin vastoin kuin sinulla, itse pidän mahdollisimman paljon valoja päällä. En tykkää yhtään siitä että on pimeetä ja että en näe mitään. Koen kai että mun pitää saada kontrolloida kaikkea, tietää kaikki mitä ympäristössä tapahtuu ja niin edelleen. Toivottavasti tuostakin pääsee eroon.
Oon pohdiskellu aika paljon mun oloani taas. Pelkään aika usein kuolemaa ja jotain vakavaa sairautta. Johtunee tuosta äidin kuolemasta. Harmittaa kun oireet pahenee kun mietin niitä. Yksikin pieni ajatus väärään suuntaan ja ahdistus alkaa. Omalla tavallaan tietysti ihan hyvä asia. Koska oireet tulee niitä miettimällä, voin olla varma siitä että todellisuudessa mua ei vaivaa mikään ahdistuneisuushäiriötä ja paniikkihäiriötä kummempi asia. Muussa tapauksessa oireet ei ois näin vahvasti sidoksissa mun ahdistuneisuuteeni.