Purkaus tänne, jossa olen vielä toistaiseksi melkein anonyymi.

Minulla on lääkitys. Minulla on hoitokontakti. Minulla on viikottainen tukiryhmä. Minulla on avopuoliso. Minulla on perhe. Minulla on ystäviä. Silti on kurjaa.

Minulla on takana vuosia ahdistusta, paniikkikohtauksia, univaikeuksia, syömisongelmia, itseinhoa, itsetuhoisuutta ja vuosien saatossa vakavaksi muodostunut masennus.

Olin amiksessa reilun vuoden, kunnes pari kuukautta sitten jäin sairaslomalle. Saikku on loppunut ajat sitten, kuten myös koulu osaltani. Ammattihenkilöt kehottavat hakemaan kuntoutusrahaa; helmikuussa uuteen kouluun jos vain mitenkään aikaiseksi saan. Jos jaksan. Jos enää muutaman kuukauden kotona makaamisen jälkeen kykenen minkäänlaiseen viikko-/vuorokausirytmiin.

Kaipaisin vain ystäviä. Kohtalotovereita. Olen yrittänyt luoda uusia sosiaalisia suhteita, ei onnistu. Olen huono. Asun Suomen suurimmassa kaupungissa, jossa minulla ei ole yhden yhtä ystävää. Ei ketään, kenen kanssa viettää aikaa loppumattoman lurkkaamisen ja television tuijottamisen sijaan.

Kyllä, minulla on muutama ystävä. Usean sadan kilometrin päässä entisessä kotikaupungissa. Olen huono pitämään yhteyttä. En kuulu mihinkään.
Kyllä, minulla on avopuoliso. Elämäni tärkein ihminen. Silti valitan, kaipaisin vain jonkun, joka tietää, millaista on olla maailman yksinäisin, vaikka ympärillä olisi kymmenittäin välittäviä ihmisiä. Jonkun, joka tietää, millaista on, kun ahdistaa niin, ettei henki kulje. Jonkun, joka tietää, miltä tuntuu olla jatkuvasti huolissaan rakkaista. Jonkun, joka tietää, miltä tuntuu olla maailman huonoin, inhottavin ja arvottomin ihminen, ja samalla tietää, että oikeasti olen hyvä, mutta pääni ei anna minun ajatella niin. Kokea jatkuvaa suunnatonta syyllisyyttä mitättömistä asioista.
Jonkun.