Erosin juuri tyttöystävästäni ( kahden naisen välinen juttu oli juu). On niin maan perusteellisen petetty ja väärinkohdeltu olo, kun sain vuoden kestäneen suhteemme jälkeen kuulla, että 2/3 osa vuotta hän oli ollut kanssani ilmeisesti sen kummemmin rakastamatta minua, ja että se rakkaus kestikin sen kuuluisan alkuhuuman ja ihastumisen ajan.
Hän on elätellyt toivoa sitä, että suhde voisi jatkua vielä syksyllä, kun hän jatkaa opintojaan lukion ekalle vuodelle (itse menen tokalle, olen 17 vuotias). Suhdettamme hankaloittivat mm. stressi ja kommunikaation puute. Hän esimerkiksi luuli ettei voi puhua minulle mitään luullen, etten masennukseni takia kestäisi sitä.
Suhteemme alkoi hankaista asioista. Hän sairasti masennusta ja lipsautti minulle aikeistaan tappaa itsensä. Aloin joksikin psykologipalveluksi- hyvin tuloksin kylläkin. Sain kuin sainkin estettyä häntä ja hommasin hänelle ammattiapua. Seuraukset olivat kuitenkin huonot: sairastuin itse keskivakavaan masennukseen ja aloin suunnitella itsemurhaa.
Suhteemme alkoi, kun hän oli ensin puoli vuotta ”juossut perässäni” ja llopulta saikin minnut ihastumaan häneen. Suhde on ensimmäiseni, ja alku olikin elämäni yksi ihanimmista ajoista : niin uutta ja ihmeellistä (niinkuin seurustelevat/seurustelleet varmasti tietävät.

Nyt alkaa usko tulevasta hiipua, ja viiltelyjälkiä alkaa kertyä liikaa. En tahtoisi kuitenkaan ns. heittää pyyhettä kehään, minulla on rankka perhehistoria (veljeni kuoli kun olin 6 ja hän 4), mutta silti mitä rakastavimmat vanhemmat.

Olisi kiva saada keskusteluseuraa ja tukea/hengenheimolaisia, jotka voisivat auttaa eron ja masennuksen kanssa. Jaan myös mielelläni elämänkokemuksia läheisen menettäneille, enkä pistä pahakseni jos muutaman juttukaverin täältä saisin…

PS. pahoittelut epäselvästä ja informaatioköyhästä selostuksesta, olen vain vähän väsynyt