Iolana kirjoitti 16.6.2016 8:20
En tiedä mikä sai minut vastaamaan viestiisi, yleensä olen taustalla seuraaja.
Ja pidän aina kaiken sisälläni, kun ei ole ketään kenelle jakaa tuntojaan/ajatuksiaan, positiivisiä tai negatiivisiä päivän tapahtumia.
En edes tiedä milloin oma alamäki alkoi, olen aina pitänyt roolia yllä.
Ihmiset ketä olen päästänyt lähelleni, ovat kaikonneet pois. Siitä johtuu nykyään se, ettei minulla ole yhtään ystävää, en uskalla päästää ketään lähelleni. Jatkossa ei varmaan tule edes olemaan kumppania rinnalle... juuri päättyneen pitkän parisuhteen takia...
Kysyit miten valita jälkimmäinen vaihtoehto, jos mahdollista, tulosta tuo mitä kirjoitit, kirjoita lisää tuntemuksista, jos olet koulussa, mene hoitajalle/psykologille, näytä kirjoituksesi... tai mene lääkärille ja näytä hänelle kirjoituksesi. Jos pystyt, kerro tunteesi vaikka sinulla olisi valheellinen hymy naamallasi, he kyllä huomaavat, toivon että huomaavat tuskasi silmistäsi.
Itse löysin tien, työterveyspsykologin kautta tulevaan mahdolliseen terapiaan.
Olin täällä tukihenkilölle kirjoitellut tuntemuksia, olin ne tulostanut, tiesin etten pystyisi puhumaan asiasta, joten annoin hänelle kirjoitelmani ja itse vaan itkin hänen edessään.
Lääkärin lähetteessä eteenpäin, minusta kommentoitiin... Sinun vastaanotolle tulee nuori nainen, josta ei näy päälle päin, kuinka paha olo hänellä on.
Pahoittelut kieliopillisista virheistä, kirjoittelen tätä kyynel silmässä.
Toivon että lähdet etsimään apua, sinulla kuitenkin on sisällä se pieni kipinä, joka pitää sinut tässä maailmassa.
Voimia tulevaan.
Kiitos vastauksestasi. Itse olen sen verran onnekas, että minulla on hyviä ystäviä ja kaksoissisko, ja voin luottaa heihin. Silti pelkään niin hirveästi asioista avautumista, enkä edes tiedä miksi. Tiedän, että he auttaisivat ja olisivat tukenani. Sanoit, että olet aina pitänyt roolia yllä, ja minulla on sama juttu. Minulla on vain yksi muisto, jossa tunsin olevani aidosti onnelinen, sekin on yksi varhaisimmista lapsuudenmuistoistani. Jotenkin avautuminen on vaikeaa, kun on nähnyt niin kovin paljon vaivaa kulissien ylläpitämiseen. Se tuntuu liian kokonaisvaltaiselta muutokselta. Silloin kun on tottunut vetäytymään johonkin maankoloon itkemään äänetöntä, mutta raivokasta itkua, voisikin puhua jonkun kanssa ja tietää, ettei ole yksin. Muutos olisi positiivinen, mutta suuri. Tuntuu, kuin olisin jumissa elämässäni, mutta eteenpäin pitäisi päästä. Ikäänkuin painajaisessa juokseminen; Hidasta, toivotonta, raskasta, ja jokin paha lähestyy lähestymistään, enkä tiedä, riittävätkö voimat turvaan asti. En uskalla liikkua.
Surullista tuo parisuhteesi loppuminen. Uskon, että löydät vielä joku päivä sinulle sopivan kumppanin.
Kiitos tästä kirjoitus-vinkistä. Se todellakin kuulostaa hyvältä lähestymistavalta tähän "ongelmaan." Minulla on kännykässäni sellainen pieni päiväkirja, sinne yleensä kirjoittelen pieniä pätkiä tuntemuksistani jos en saa unta yöllä. Niitäkin voisi varmaan hyödyntää, kirjoittaa jonkun koosteen tai jotain. Pitäisi vielä kerätä aimo annos rohkeutta, se minulla on vähissä...
Voimia sinullekkin ja kiitos, arvostan vastaustasi