ja Olen totaalisen kyllästynyt kuuntelemaan sitä, että ne ovat elämän arki asioita. Jos sinä et niissä pärjää niin miten muka työ elämässä. Minä en vain selviä tästä. Joku hyvä ihminen nyt heti neuvomaan tiedotonta ja sellaista joka ei oikeasti enää jaksa tätä maailmaa, joka vain kusee niskaan.

pikku-apina kirjoitti 4.1.2012 0:9

En osaa sanoa miten tämä pitäisi aloittaa.
Mutta olen nyt 18 vuotias lukiota käyvä nuori tyttö, jonka elämä on päälaellaan.
Minua on kiusattu aina koulu aikoinani. Olen aina ollut syrjitty lapsi ja pienempänä sisareni häpesi minua.
Viime aikoina kaikki huonot tapahtumat ovat tulleet takaisin mieleen ja haluan ajatella eplkkää pahaa elämästä. Mietin mihin Jumalani on kadonnut, kun rukoilu ei enää riitä ja pelottaa sen minkä pystyy.
Tunnen itseni rumaksi, tyhmäksi, lihavaksi ja saamattomaksi laiskimukseksi.
Kaikki rakentamani valuu käsistä pois ja kaikki rakastamani katoaa
On minulla perhe joka tukee.... ja eritoten rakastava sisko, mutta elämä on muutoin aivan pielessä
Äitini painostaa opisekelemaan. minulla on lukihäiriö ja olen pelokas ja arka. Asun yksin ja koulu on iso. En oikein osaa siellä tutustua kehenkään ja pelkään, että minusta levitellään sielläkin pahoja juoruja ja että niitä on jo levitetty.
Vanhempani eivät huomaa sitä että alitajuntaisesti he vertaavat minua minun siskooni, joka on tähti heidän silmissään koska menestyy opinnoissaan.
Minä tunnen jatkuvasti olevani kakkos sijalla tässä sijoituksessa ja alakuloni kohenee sen vuoksi.
Minä sanon hätä valheita, kun pelkään menettäväni ihmisen. Se on huono tapa jota en ole saanut karsittua pois. koska pelkään, että joudun olemaan taas yksin ja että kaikki rakkaani vihaavat minua.
Minä riitelin viime aikoina kahden parhaan ystäväni kanssa, koska he olivat kuvitelleet että olin levittänyt heistä paska puhetta, koska olin toiselle henkilölle sanonut, että minulla on masennusta ja että on ontto ja yksinäinen olo ja että tuntuu, kuin he eivät haluaisi minun seuraani. He olivat ymmärtäneet sen niin, että olin sanonut heitä hirveiksi ihmisiksi, jjotenka minä en edes teidä olemmeko me väleissä vai emme. Minä pelkään. Minä en halua että ainoat ystäväni katoavat. Minä en tahdo ihmisten karkaavan, mutta niin vain käy. He alkavat vihata minua.
Minusta tuntuu, että on parempi päättää päiväni ja kadota kartalta. Jokainen päivä on raskas nousta ylös ja kaikki on vaikeaa. Kukaan ei tunnu ymmärtävän ja kuuntelevan tunteitani. Eikä kukaan kuule vaikka, kuinka huudan. Mitä minun tulisi tehdä, kun ajattelen jatkuvasti vain tuhoani ja sitä kuinka painun junan alle.

Ja tiedän että valehtelu on huono juttu koska se vain pahentaa asioita. ja omalla paikkakunnallani asuva henkilö johon olen ihastunut tuntuu ainoalta henkilöltä jolle voi puhua. Mutten ole uskaltanut sanoa vieläkään mitään ajatusmaailmastani tällä hetkellä ja kun juttelemme netissä webbi cameran kanssa niin yritän esittää mahdollisimman pirteää ja sellaista, että kaikki on ok ja ettei missään ole mitään vikaa, ja että elämä on hienoa. Vaikkei se ole. Miten tässä tulisi toimia. En osaa enää olla oma itseni. En osaa enää olla se joka olin vielä vuosi takaperin. Kuka minä edes olen? Huomaako kukaan jos minä katoan. Apua! Kun ei voi enää luottaa jumalaansa, niin pitääkö silloin turvautua saatanaan, koska siihen on paljon helpompi uskoa, kuin herraan, joka on tähän asti vain vienyt sinua pois raiteilta.