Olen tällä hetkellä sellaisessa tilanteessa, etten tiedä mitä pitäisi tehdä. En edes tarkalleen tiedä mikä minua vaivaa!
Olen siis 17-vuotias, ja olen laihtunut viimeisen puolen vuoden aikana n. 11 kg. Lasken kalorimääräni päivittäin ja yritän syödä mahdollisimman vähän. Lihominen pelottaa minua aivan hirveästi. Äitini sanoo, että minulla on anoreksia. En vain itse haluaisi myöntää sitä. Ajattelen ruokaa joka ikinen hetki, suunnittelen etukäteen kaikki ateriani, mitä voin syödä ja mitä en. Lähes aina aterian jälkeen tunnen hirveän huonoa omaatuntoa siitä, että olen syönyt. Aivan kuin pettäisin itseni jollain tavalla syödessäni. Ajatukseni pelottavat minua, koska tiedän kyllä ettei minun pitäisi toimia näin. Minun on vain niin vaikeaa lopettaa sitä. Onko minulla anoreksia, niinkuin kaikki väittävät? Milloin sellaisen voi todeta?
Olen oikeasti todella hukassa, sen takia halusin kirjoittaa tänne. En tiedä onko tästä edes mitään apua, mutta jos saisin vaikka hyviä neuvoja joiltain, jotka tietävät miltä tämä kaikki tuntuu. Olisin neuvoista hyvin kiitollinen. 🙂 Kiitos jo etukäteen.
Tiedän miltä sinusta tuntuu. Sairastin anoreksiaa lukioikäisenä ja onneksi se parantui itsestään. Voin jo kuvailusi perusteella sanoa, että sinulla on anoreksia. Itse en tiennyt sairastavani anoreksiaa sairauden ollessa "päällä". Vasta muutama vuosi myöhemmin huomasin lukiessani jotain anoreksiajuttua, että hyvänen aika, minulla on ollut juuri tuo tauti.
Sinun olisi parempi tunnustaa itsellesi asia, niin sitten hyväksyt paremmin sen, että sinun pitää saada apua. Mene koulutervedehoitajan luo, jos sinulla on sellainen. Kuka tahansa terveydenhuollon asiantuntija käy. Anoreksia on hengenvaarallinen tauti. Sisareni kävi lukiossa ollessaan koulukaverinsa hautajaisissa. Tuo kaveri kuoli anoreksiaan.
Läheisesi ovat mielettömän huolissaan sinusta, mutta he eivät voi parantaa sinua, vaikka kuinka haluaisivat. Sinun pitää itse osallistua paranemiseen, läheisesi voivat kyllä tukea sinua parantumisessa.
Hei Avulias 🙂
Kiitos vastauksestasi. Itsellänikin meni tosiaan aikaa, ennenkuin ymmärsin että minulla on sairaus. Tätä on jatkunut nyt puoli vuotta, ja se on jatkuvasti mennyt pahempaan suuntaan. Ongelmani vain on, että vaikka tiedän olevani alipainoinen ja tiedän senkin, että minun pitäisi saada painoa lisää, jokin siinä lihomisessa vain pelottaa. Ja on niin vaikeaa syödä enemmän, vaikka tiedänkin että se on vain omaksi parhaakseni. Kävin vähän aikaa sitten terveydenhoitajalla, hän sanoi minulle samat asiat kuin sinäkin. Nyt minun täytyy pitää ruokapäiväkirjaa ja yrittää saada paino nousemaan. Tähän mennessä se ei ole vielä onnistunut, vaan painoni on jopa laskenut taas vähän. Minun pitäisi motivoitua, mutta en tiedä miten. Jotenkin mä vaan aina kuvittelen, että mitä laihempi, sen parempi. Mistä lie sekään käsitys tullut.
Eniten minua käy sääliksi läheiseni, erityisesti äitini. Hän valvoo öitä ja miettii tilannettani, yrittää saada minua syömään enemmän muttei aina onnistu siinä. Näen joka päivä äitin katseesta sen surun ja huolen mitä se tuntee mua kohtaan. Olen niin vihainen itselleni, että olen pannut tärkeät ihmiset tuollaiseen tilanteeseen. Poikaystävänikin alkaa olla neuvoton. Niinkuin me kaikki... ☹️
Löytäisitkö kirjastostasi anoreksiaa käsitteleviä kirjoja? Voisit laittaa kirjoja etsiessäsi asiasanaksi "anoreksia" kirjaston webbisivulla. Kirjastonhoitaja osaisi neuvoa sinulle kirjastossa paikan päällä anoreksiakirjojen paikan.
Kirjoissa kerrotaan mm. siitä, minkä luonteisille ja tyyppisille ihmisille anoreksiaa voi tulla todennäköisemmin. Ja kerrotaan, mitä syitä voi anoreksiaan olla ja mistä syömisen pelko voi johtua. Jos laitat googleen sanan "anoreksia", niin sieltäkin voi löytyä luotettavaa ja asiallista tietoa. Jotkin keskustelupalstat voisivat olla jonkinlaista vertaistukea sinulle.
Vaikka itsekään en uskaltanut anoreksian aikana syödä niin paljon, niin en tosiaan tiedä, mistä itse syömisen pelko johtuu. Kontrollointi voi anorektikolla olla tosi voimakas eli hän todellakin pystyy olemaan vähällä syönnillä, jos haluaa. Aloin itse käymään noin 3 kertaa viikossa pienellä juoksulenkillä - liikunnan lisääminen onkin yleistä anorektikolla. Sinänsä harmi, että vähäisestä ruuasta saatua energiaa kuluu liikuntaan, kun energiaa pitäisi säästää itse elämän ylläpitämiseen anorektikolla.
Ei se ole tosiaan niin yksinkertaista, että jos terkkari sanoo, että syö niin ja niin paljon, että anorektikko sitten pystyy noin vain lisäämään syömistään ohjeen mukaan. Syömisen pelkoon on jokin psykologinen syy. Terkkarilla pitäisi panostaa myös anorektikon psykologisen puolen käsittelyyn.
Anoreksiani alkoi, kun vaaka alkoi näyttämään 50 kiloa. En missään nimessä halunnut, että lihoisin yli 50 kilon enkä halunnut pyöristyä aikuisen naisen muotoihin. Olen lukenut, että anorektikolla voi olla huono suhde isäänsä. Minulla on ollut huono suhde isääni aina. En edes ole surrut hänen kuolemaansa, joka tapahtui pari vuotta sitten. Olin lapsena hänen kontrollointinsa alla ja kenties minulla ei ollut muuta keinoa kapinoida kilttinä lapsena olemista vastaan kuin sairastumalla anoreksiaan (olen lukenut kirjasta tällaisesta kapinoinnista). Perheessämme ei näytetty tunteita eikä puhuttu mistään ongelmista ääneen, usein oli pelkkä hiljaisuus. Me lapset emme saaneet olla lapsia näyttäen tunteitamme, vaan aina piti olla niin kuin kaikki olisi hyvin. Niin kuin anoreksiakirjoissa myös lukee, olen ollut kiltti, ahkera, koulussa menestyvä ja tunnollinen lapsi ja olen halunnut olla muille mieliksi. Kerrotaan myös, että toisista paljon huolehtivat ihmiset sairastuvat herkemmin anoreksiaan. Anorektikon perheessä ehkä usein kaikki näyttää olevan päällisin puolin hyvin, mutta perheessä onkin sisäisiä ongelmia. En toki halua yleistää tällaista kaikkiin perheisiin, joissa on anorektikko.
Olen aikuisena muutaman kerran maininnut äidilleni, että minulla oli lukioiässä anoreksia, mutta äiti ei ole koskaan ruvennut keskustelemaan asiasta, aivan kuin hän haluaisi kieltää koko anoreksian olemassaolon. Minä siis sairastin anoreksian ihan ypöyksin enkä vieläkään tiedä, huomasiko äitini minussa silloin mitään epätavallista. Emme äitini kanssa juttele kyllä muutenkaan mistään syvällisemmistä asioista.
Kirjoitan Anoreksia-nimiseen ketjuun. Lue sieltä juttujani, jos kiinnostaa.