Kirjoitan tänne ensimmäistä kertaa, ja toivon että täältä saisi apua, kun sitä ei näytä muualta saavan. Äitini sairastui alkoholismiin noin kymmenen vuotta sitten. Olin tuolloin 9 vuotias. Isosiskoni on minua kuusi vuotta vanhempi. Äitini on ollut kaksi kertaa vieroituksessa. Ensimmäisellä kerralla odotin asialta liikaa. Elättelin 11-vuotiaan toiveita raittiista äidistä, että nyt kaikki paranee, ja ainainen helvetti loppuu. Koin kuitenkin suuren pettymyksen kun äiti alkoi juoda heti ensimmäisenä päivänä vieroituksen jälkeen. Äidin mennessä toisen kerran vieroitukseen en elätellyt toiveita ollenkaan. Niin monet tuhannet kerrat olin pettynyt, etten yksinkertaisesti jaksanut enkä uskaltanut toivoa asialta mitään hyvää. Sama helvetti jatkuisi kuitenkin. Äitini kuitenkin pysyi raittiina. Vasta muutaman vuoden jälkeen uskalsin alkaa taas luottamaan äitiini, niin muiden asioiden kuin juomisenkin suhteen. Neljän raittiin vuoden jälkeen äitini kuitenkin alkoi taas juoda. On juonut nyt noin vuoden verran. En tiedä koska olisin ollut mistään järkyttyneempi. Luottamus meni taas, eikä sitä tule enää takaisin.
Aiemmin en syyttänyt itseäni siitä että äiti juo. Muutin kuitenkin n. kuukausi sitten toiselle puolelle Suomea opiskelemaan. Koska olen kuopus äitini otti asian hirveän raskaasti, ja uskon että se on yksi syy miksi hän juo. Toistelen itselleni, että asia ei ole niin. En kuitenkaan saa itseäni vakuuttuneeksi.
Tällä hetkellä mieltäni painaa niin moni asia, että tuntuu siltä kuin hajoaisin hetkenä minä hyvänsä. En yksinkertaisesti jaksa enää. En olisi halunnut lähteä opiskelemaan 500km päähän, joten sopeutuminen on vaikeaa. Äitini tilanne painaa hirveästi mieltä, koska en ole kotona ja tiedä mitä siellä tapahtuu. Toisaalta halusin pois kotoa heti kun mahdollista, toisaalta en. Isoäitini kuoli viikkoa ennen muuttoani. Minulle maailman tärkein ihminen, isosiskoni, lähti elokuussa vaihto-oppilaaksi amerikkaan. Tuntuu siltä kuin tukehtuisin, eikä olo helpotu millään. Olen aina ollut sitä mieltä, että apua pitää hakea kun sitä tarvitsee. Aiemmin olen pitänyt itseäni sen verran vahvana, että selviäisin tästä itsekin. Olen nyt 19-vuotias ja ollut koko elämäni absolutisti -sitä tulen olemaan jatkossakin. Olen aina ns. hallinnut tilanteen ja pysynyt ”järkevänä”. Nyt kuitenkin pelottaa. On niin tajuttoman paha olla, en tiedä miten selviän. On niin turvaton olo uudessa ja vieraassa kaupungissa liian kaukana. Ei ketään läheistä ja luotettavaa ihmistä lähimaillakaan. Pelottaa enemmän kuin koskaan. Päätin hakea apua ylioppilaiden terveydenhoito säätiöstä, koska nyt tuntuu siltä että tarvitsen sitä. Täällä kaukana ei ole ketään kenelle puhua. Pää räjähtää kun asioita miettii yksin. Opiskelen sosiaalityöntekijäksi, ja luulen että olisi hyvä saada ensin omat asiat kuntoon. Lääkäri kuitenkin totesi vain kylmästi, että ”Vieraaseen kaupunkiin muuttaminen on aina vaikeaa. Varmasti monella muullakin opiskelut aloittaneella on samanlaisia tuntemuksia. Olo menee varmasti ohi, kunhan odotat vähän aikaa.” En tiedä miten olisin asian hänelle enää selvemmin esittänyt. Itku kurkussa lähdin lääkäristä pois, koska apua ei saa, vaikka kuinka pahalta tuntuu. Täytyy myöntää, nyt tuntuu vielä pahemmalta…
Moi!
Mä oon 20-vuotias tyttö, ja tiedän mitä oot käynyt läpi! Mun isä on alkoholisti, nyt vihdoin viime keväänä hakeutui hoitoon, koska jäi kiinni törkeästä rattijuopumuksesta (soitin vielä itse poliisit perään...). Lapsuuteni oli onnellinen, tosin isä joi jo silloin reippaasti, aina kun siihen oli mahdollisuus, mutta niin joi moni muukin siinä taloyhtiössä, jossa silloin asuttiin, joten siinä oli vielä ainakin sosiaalisuus kuvioissa (ja kaikilla oli monesti ihan oikeasti hauskaa, niin vanhemmilla kuin lapsillakin, oli hyvä yhteishenki). Kun olin jotain 9-10v. muutettiin uuteen taloon, jossa ei järjestetty kaiken maailman kekkereitä, me oltiin jo kasvamassa nuoriksi jne. Isäni juominen yltyi kuitenkin pikkuhiljaa, ja äitiäni alkoi todella huolestuttaa isäni juominen. Hän joi aina kun siihen oli tilaisuus, lomapäivinä, viikonloppuina, vapaapäivinä, juhlapyhinä jne. Aina hänellä oli syy juoda, milloin oli nalkuttava vaimo, milloin työstressiä, milloin oli jokin asia hyvin, eli iloon ja suruun, ihan kaikkeen! Siitä alkoi pikkuhiljaa isäni todellinen syöksykierre, joka jatkui ja paheni vuosi vuodelta. Moneen kertaan äitini yritti saada isääni hoitoon, mutta hän oli aina pitkinhampain, tai vaikka aluksi suostuikin, niin aina perui käyntinsä jossain a-klinikalla. Hänen mielestä hänellä oli asiat kunnossa, hän toi rahaa kotiin, hoiti työnsä. So what, henkilökohtainen elämä oli päin jotain, todella helvetillinen tilanne kotona. Monesti jouduin siskoni kanssa kuuntelemaan vanhempien väittelyä, ja "hoitoonohjaamiskeskusteluja" (äitini taholta...).Äitini pohti myös monesti avioeroa, mutta hän halusi aina yrittää uudestaan, antaa uuden mahdollisuuden. Isäni aneli erotilanteissa, että "älkää jättäkö mua". Samaan aikaan oli sääliä, vihaa, raivoa, surua, kaikkia tunteita. Sitten siskolleni tuli Bulimia, kun hän meni kasille, ja äitini rupesi keskittämään kaiken huomion siskooni, yritti auttaa häntä kaikin tavoin. Siskoni oli jopa muutaman viikon sairaalassa, ja kävimme siellä jossain perhepalaverissakin (olin silloin jotain 13, siskoni mua kolme vuotta vanhempi). Siellä äitini yritti usein ottaa isäni juomisen esille, mutta isäni senkun kehtasi valehdella, ja kieltää ongelmansa. Hoitohenkilökunta ei oikeen tiennyt ketä uskoa, kun meidän lastenkin oli vaikea siinä isän edessä sanoa että kyllä sulla on ongelma nyt.
Onneksi siskoni lähti toipumaan pikkuhiljaa, mutta sitten oma oloni alkoi huonontua toden teolla. Mulle tuli kaikennäköisiä pakkomielteitä, ne oli yhtä helvettiä. Yritin selvitä niitä hyvin pitkälle yksin, koska äidilläni oli jo tarpeeksi vaikeaa siskoni ja isäni puolesta. Eristäydyin kavereistani, en halunnut nähdä niitä esim. koulun jälkeen, mutta silti aina sanoin että kaikki on ihan hyvin, olen kunnossa. Suru paistoi silmistäni, mutta yritin jaksaa hymyillä ja kestää. Ilmeisesti koin, ettei minulla ollut turvallista vanhempaa, näin kuinka puhki äitini oli, siskoni ei ollut kunnossa, ja isä oli jo oma lukunsa. Vuosia meni, ja yritin unohtaa tapahtumat, ja edelleen selvitä elämässäni. Musta tuntuu että padoin paljon tunteita sisälleni, ja lopulta en enää tiennyt miltä musta tuntui. Lukion vikalla sain paniikkikohtauksen, jonka jälkeen ajattelin että romahdan lopullisesti. Aloitin lääkityksen, mikä tuntui pahentavan oloani entisestään. Aloitin myös terapian, jossa käyn edelleen. Kävin myös yhessä vaiheessa AAL-ryhmissä, mut jotenkin mun on kuitenkin vaikea olla esim. ryhmässä, ja miettiä noita asioita, ja ennenkaikkea itseäni, miten oon toiminut.Onneks mulla on avoimet välit äitini ja siskoni kanssa, ollaan aina tajuttu että isä on sairas. Harmi vaan että se on sairastuttanut myös meidät siinä sivussa.
Siskollani menee tällä hetkellä ihan hyvin, mutta itsestäni en ole niin varma. Pelkään että oon jotenkin kroonisesti masentunut, enkä pääse yli menneisyydestä. Oon eristäytynyt paljon, vaikka mulla on edelleen muutamia kavereita. Alkoholismi on todellinen pirulainen perheessä, mutta todellakaan siitä EI PIDÄ syyttää itseään, koska itsensä kanssa sillä ei oo mitään tekemistä, siis sun ja mun vanhemman alkoholismin kanssa. Se on tosi kiero ja katala sairaus, joka syö ihmistä sisältäpäin. Itsekkin pähkäilen tässä itsenäistymisjuttuja, asun edelleen kotona, ja jotenkin muutto omaan kotiin pelottaa, tuntuu että oon liian heikko siihen, ja menneisyys tässä talossa pitää mua yhä jotenkin otteessaan. Siitä yritän pyristellä itseni irti, ja jatkaa OMAA ELÄMÄÄNI!! VOIMIA SULLE, YRITETÄÄN muistaa että myös meillä on oma elämä, me EI OLLA vastuussa vanhemmistamme, ei ikinä.
Kiitos!
Kiitos että kirjotit ton! Oikeesti... Kamala sanoa, mutta oon onnellinen, että on muitakin, joilla on/on ollut sama tilanne. En tietenkään halua kenenkään kokevan mitään vastaavaa, mutta täytyy myöntää, että viestisi helpotti oloani erittäin paljon! Oon aina ollut hirveän yksinäinen tämän asian kanssa. Siskoni on tottakai ollut suuri apu, mutta myös hän kärsii tilanteesta. Hänen kanssaan olemme puolin ja toisin kertoneet tuntemuksiamme tilanteesta. Elokuussa mietin miten ihmeessä tulen selviämään siskoni vaihtovuodesta. Hän on vaihdossa USA:ssa, joten soittaminen on aikaeron kannalta hankalaa. Onnekseni olen kuitenkin huomannut, että olen ainakin tähän asti selvinnyt! Koitan sinnitellä vuoden loppuun...
Tarinasi kuulosti yllättävän tutulta! Äitini myös jäi kiinni rattijuopumuksesta puhallettuaan lähes kaksi promillea. Vanhempani eivät myöskään ole eronneet. Olen miettinyt, että isän täytyy tosissaan rakastaa äitiä, jos jaksaa vieläkin pysyä äidin rinnalla. Isä kyllä myönsi minulle, että enää kolmatta kertaa hän ei jaksa tätä asiaa käydä läpi. Enkä kyllä ihmettele. Äidin alkoholismiin on koko perhe jo totaalisen väsynyt.
Tiedän, että menneisyys tulee vaivaamaan minua aina. Oli äidin tilanne sitten mikä hyvänsä. Kotona asuessani jouduin "vetämään roolia" kavereideni edessä. Kaikki hyvin, olen onnellinen jne. Vanhempien riidellessä se on aina telkkari joka huutaa, jos kaveri puhelimen toisessa päässä kysyy. Meille ei voi koskaan viikonloppusin tulla kylään, koska meille "tulee vieraita". Noiden kulissien pystyssä pitäminen vaatii yllättävästi energiaa, henkisiä voimavaroja varsinkin. Se myös vieraannuttaa toisista ihmisistä. Nyt täällä kaukana opiskellessani olen entistäkin yksinäisempi. Paha olo pyrkii väkisin esiin enkä enää jaksa peitellä sitä. Muuttaessani tänne olin 18-vuotias, enkä mielestäni lähimaillakaan valmis muuttamaan pois kotoa. Kaikki kaverit olivat innoissaan muuttaessaan pois, minä puolestani itkin sitä, että jouduin muuttamaan pois. Oma mokani tietysti, kun hain opiskelemaan. Kaipuu kotiin on aivan hirveä, ja vaikka matkaan menee junalla yli kuusi tuntia, olen viettänyt enemmän vk.loppuja kotona kuin täällä. Kotona on tietysti omat ongelmansa, mutta täällä on pahempi olla. Kavereita on, mutta hekin ainakin vielä melkoisen vieraita. Kaikki muut samaa alaa opiskelevat ensimmäisen vuoden opiskelijat ovat 22, 23 tai vanhempia, ja itse täytin juuri 19. Täällä jokapaikassa tuntuu kuin olisin ulkopuolinen ja väärässä paikassa. Tilanne kotona tietysti vaivaa, koska en tiedä mitä siellä milloinkin tapahtuu.
Luulen, että terapia voisi olla hyvä vaihtoehto. Ehkä silloin kun saisi jutella asioista olisi helpompi olla. Tällähetkellä olo alkaa käydä aivan ylivoimaiseksi. En halua enää tilanteeseen, jossa olin yläasteella: istuin sängyn reunalla veitsi ranteideni päällä. Täytyy ilmeisesti koittaa saada joku lääkäri uskomaan, että tarvitsen apua. Yksin en enää jaksa... Mutta kiitos sinulle Lostgirl!! Ansiostasi jaksan taas ainakin muutaman päivän eteenpäin. Voimia myös sinulle!
Hyvä että viestini antoi sulle voimia, niin myös sun mulle! Pahinta on aina, jos tuntuu ettei _kukaan_ muu ole kokenut mitään vastaavaa kuin mitä itse...Valitettavasti alkoholi tuo paljon ongelmia moniin perheisiin, tai vaikeehan se on sanoa onko syy siinä aineessa vai ihmisessä, mut joo...Tähän välikommenttina et oon aina ollut hirvee analysoija, tykkään ajatella mikä mahdollisesti vois johtua mistäkin jne. Ihan liikaakin...😟.
Sitähän sanotaan että me alkoholistien lapset ollaan maailman yksinäisimpiä olentoja, ja monesti oon aatellu et se pitää täysin paikkaansa. Just sillon yläasteella mäkin voin todella huonosti, mut aina yritin kuitenkin pinnistellä ja sinnitellä, "pitää pintani". Mä en tiedä millon viimeks oisin oikeesti ja aidosti ollut onnellinen, saatika tyytyväinen elämääni. Monesti oon "alentunut" ajattelemaan, et miks just minä, miks ei joku muu?! Mut ei elämää voi ajatella kuitenkaan noin, tajuan sen itsekin kuitenkin...Ja vihoviimenen asia on katkeroituminen, sitä en halua ikinä!
Ja toi roolin vetäminen on tosi tuttua mulle, sitä on tullu harrastettua monta vuotta, ainakin "pahimmat" vuodet mitä on ollut...En oo vaan pystynyt useinkaan (eli tosi harvoin) kertomaan fiiliksistäni esim. kavereilleni, ja mua itseänikin harmittaa välillä se paljon. Elämässähän nimenomaan kuuluisi jakaa asioita toisten kanssa, ei kenenkään pitäisi yksin pyristellä vaikeuksien keskellä! Se on vaan mulle vaikeaa, ehkä sitä ei moni muu ymmärrä kuin sellanen joka on kasvanut alkoholistiperheessä. Vaikka munkin äiti on avoin, ja mitään ei ole sillä lailla salailtu meidän perheessä, niin kuitenkin oon kantanut huolta isästäni, niin kauan kun hänen pahoinvointinsa on "ollut näkyvillä". Se on niin helvetin vaikea asia päästää irti siitä ihmisestä, mut toisaalta: en mä ois yksin sitä lapsena/nuorena pystynyt tekemään, päättämään et nyt te erootte jne. Välillä oon epäsuorasti syyttänyt äitiä, ihmetellyt miksei se eronnut jo aikoja sitten, ollut vahva, ja ottanut ohjaksia käteensä? Miks se antoi tän paskan jatkua vuodesta toiseen, niin että mun mielenterveys on nyt kadoksissa jossain...? Sekin on niin helv... ristiriitaista, toisaalta välitän ja arvostan äitiäni paljon, että se on näinkin hyvin pitänyt musta ja siskostani huolta, mutta toisaalta syyttelen ja oon vihainen sille, ettei se toiminut toisin...🙄.
Mut nyt mun pitäis katsoa tulevaisuuteeni, mut siellä lyö pitkälti tyhjää, pelkää että tuun vieläkin hullummaks, ja elämä lipuu ohitseni tässä oudossa olossa, enkä tiedä mitä haluan, miltä musta tuntuu, mitä tarvitsen...Olen kadottanut itseni, siltä tuntuu. Mut kokoajan yritän kohti parempaa, mä en voi pelätä koko ajan että kaikki luhistuu, mun on pakko uskoa että vaikka luhistuisin enkä jaksaisi enää, joku toinen pitäisi musta huolta, ja tulisin myöhemmin kuntoon. Ei ihminen ole mikään kone, sillä on tunteet. Se on hyvä pitää mielessä, ainakin mun...Mä yritän elää päivän kerrallaan, ja uskoa ja luottaa että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Ei ehkä sellaiseksi mitä joskus olin "suunnitellut" mutta omanlaisekseni tieksi, jota haluan kulkea.🙂
Ei luovuteta, yritetään muistaa ettei me olla loppupeleissä yksin, aina meistä pidetään huolta. Voimia ja uskoa tulevaan!
🙂👍 Vaikka tänään tuntuu pahalta, joku toinen päivä tuntuu jo paremmalta, haluan ainakin itse uskoa siihen. Elämä ei oo täydellistä, kenelläkään.🙂🌻
p.s oon kirjotellut tohon "krooninen masennus" viestiketjuun myös...
Hei!
Ajattelin itsekin kertoa tarinani tänne, kun olen lukenut teidän muidenki kokemuksia. Teillä on kuitenkin hieman kamalampaa kuin oma kohtaloni, tai ainakin omasta mielestäni. Siispä... Olen 22-vuotias nuori aikuinen, minulla on isosisko ja isoveli.Asumme kaikki jo omillamme, mutta minä muutin vasta joku vuosi sitten lopullisesti. Olen toki aika ajoin ollut vanhempini luona. Äidilläni on alkoholiongelma, hän on juonut koko pienen ikäni, mutta vasta jotain 16-17-vuotiaana aloin huomata asiaa sillee kunnolla.
Peruskoulun jälkeen lähin lukioon ja muutin puoleksi jo kotoa pois, silloin en vielä hirveenä tajunnu, mut sit ku täytin ite 18 ja aloin ite kulkea omillani nii aloin tosissani huomata et äiti juo ihan liikaa. Lopetin lukion kahden vuoden jälkeen ja lähin lukemaan lähihoitajaksi. Pari vuotta sitten mun silmät aukes lopullisesti, yhden kesän aikana tajusin kui helvetisti äiti oikeesti juo. Monta monituista viinapulloa viikossa, lähes viinapullo päivässä. Heti ku töistä tulee tai päivä kääntyy iltapäivään. Olen ottanut yhteen monta kertaa, mutta alkoholiongelmasta ei äidille ole juurikaa mainittu. Koska ei se sitä usko, kun kaikilla muilla on ongelma ei sillä. Kukaan muu ei osaa viinaa ottaa, muu kun hän. Näin hän on monta kertaa sanonu, kun asiasta on puhuttu iha yleisesti.
Äiti on usein miettiny et miks me lapset ei viihdytä kotona enää, mut ei se sitä oo tajunnu et syynä on viinan käyttö. Viimeisin niitti tavallaan mulle oli, kun lopputyönä kirjoitin kyseisestä aiheesta siis alkoholisti perheessä ja tein sen lasten näkökulmasta. Kerroin siis siinä miltä lapsista tuntuu... Se kun kerroin mistä aiheesta teen, puhelu loppui lyhyeen, eikä äiti vielä tänäkään päivänä ole lukenut sitä, koska ei sitä ees kiinnosta.
Siskollani on pieni tyttö, luultiin et pieni tyttö-vauva saisi äidin edes vähentään viinan juontia, kyl se alkukesästä siltä jo näytti vaa ei. Sama viinan käyttö jatkuu... hirveästi viinaa, viinaa ja viinaa..
Ei sinällää oo kamalaa ku mitä te muut ootte kirjoittanu, mut siltiki, haluan vaan sanoa et on meitä monia, jotkut on saaneet kokea alkoholisti-vanhemman ym... itestä tuntuu että vasta viime päivinä on kaikki alkanu kaatumaan päälle... Masennus on alkanu iskemään pahemman kerran. nää syksyt on kamalimpia... Mut yritetään kuitenki jaksaa, meitä on monia....
-surullinen enkeli-
Moi Zaana!
Alkoholi satuttaa yllättävän helposti, ei sitä edes usko, kuinka "pieni" juttu riittää, että tuo kyseinen litku satuttaa. Jokaisen "tapaus" on tottakai omanlaisensa. Mikään ei kuitenkaan ole mielestäni liian pieni puhuttavaksi tai huomioitavaksi, jos se jotain ihmistä mietityttää. Jos jokin asia mietityttää tai siitä haluaa puhua, silloin se on jo tarpeeksi "suuri" puhuttavaksi. Siskoni usein sanoo minulle, että "tämä nyt vaa on tämmönen ihan pieni juttu. mun pitäis opetella olee ajattelematta tämmösiä tyhmiä pieniä juttuja" Ne eivät ole kuitenkaan pieniä, jos itsestä siltä tuntuu.
Äitini alkoholismi ei ole (ainakaan vielä) vaikuttanut työhön. Hän aloittaa juomisen heti töistä kotiin päästyään ja jatkaa kunnes viinat on loppu. Siksi jokapäivä täytyy töiden jälkeen käydä ostamassa lisää. Töihin hän kuitenkin on tähän mennessä aina pystynyt menemään. Yläasteikäisenä rakastin koulua. Silloin sai hetkeksi muuta ajateltavaa, eikä ympärillä ollut jatkuvasti jotain kodin tilanteesta muistuttavaa. Koulun jälkeen kotiin meno oli päivän kamalin aika. Äiti joko olisi kotona hyvässä vauhdissa aloittelemassa, tai sitten kotona ei ole ketään, ja jään kauhulla odottamaan koska äiti tulee. Isä aina sanoi, että "Koita puhua äidille järkeä. Tee se aamulla, koska silloin se on selvä. Kerro kuinka paljon suhun sattuu..." Tottakai olin joka ilta valmis seuraavana aamuna puhumaan äidille. Illalla huusin kurkku suorana, mutta eihän se mitään auttanut. Aamuisin meni pupu pöksyyn. Edessäni seisoi vihdoin taas Oma Äitini, eikä mikään alkoholin tuoma vieras ihminen. En halunnut tuhlata niitä pieniä hetkiä riitelyyn, vaan annoin taas asian olla. En halua mitään pahaa äidilleni, mutta "toisen persoonan" voisin lähettää sinne missä pippuri kasvaa, ja vielä vaikka kauemmaskin.
Äitini ei myöskään myönnä olevansa alkoholisti. Äidin lähes kaikki sukulaiset ovat alkoholisteja, siksi itse aionkin pysyä absolutistina. Koska hän ei sitä myönnä, ei hän myöskään pysy raittiina. Täytyy myöntää, että olen luovuttanut asian suhteen. Minun pitää ilmeisesti pikkuhiljaa alkaa hyväksymään, että äitini on sairas, eikä hän siitä parane. Hän valitsi pullon, mutta päätös on hänen. Luulisin äitini kuitenkin ymmärtävän miltä minusta tuntuu, sillä hänen molemmat vanhempansa ovat alkoholisteja. Mutta ei. Hän kysyy minulta miksi en voi hyväksyä että hän ottaa "silloin tällöin" (joka on itseasiassa joka päivä) koska hänellä ei ole mitään muuta. Mietin vaan, että mitäs minä sitten merkitsen, jos hänellä ei kerta muuta ole kuin viinapullo. .. Nämä asiat eivät ole ollenkaan yksinkertaisia ja helppoja. Uskon kuitenkin että äitini rakastaa minua, vaikka välillä sitä onkin vaikea uskoa. Hän ei tahallaan halua loukata minua, mutta hän on sairas. Toisilla on syöpä, toisilla alkoholismi. Täysin eri asioitahan nuo ovat, mutta tahtomatta ne kuitenkin tulevat.
Me kaikki kyllä selviämme!! Kunhan muistamme, että meillä on oma elämämme johon voimme valinnoillamme vaikuttaa. Vanhempiemme elämään emme kuitenkaan voi, sillä he tekevät omat valintansa. Emmekä me ole vastuussa heidän valinnoistaan! Täytyy myöntää, että tänne kirjoittaminen on auttanut paljon! Mukava saada tukea sellaisilta, jotka tietävät mistä puhun. Tuetaan toisiamme, niin olemme puolin ja toisin taas vahvempia!
Hei vaan...
Tuo sun tekstis kuulosti kuin olisin ihan itse kirjoittanut.. Äitini myös aloittaa aina töistä tullessaan, ja varmasti juo niin pitkään että uni maistuu. Vaikka olen jo täysi-ikäinen, kuitenkin tulee kotona käytyä. Mutta ne kerrat on usein sellaisia ettei kotona sittenkää viihdy juuri kuin pakolliset hetket. Ei aina jaksa kuunnella humalaisen puheita eikä jaksa katella ku lasi täyttyy täyttymistään ja sitä rataa...
Pitää todellakin alkaa pikku hiljaa hyväksymään että sairas se on eikä terveeksi tule vaikka menisi hoitoon. Sanonta "kerran alkoholisti, aina alkoholisti", siihen mä alan pikku hiljaa uskomaan. Onhan tietenkin niitä ihmisiä jotka raitistuvat ja pysyvät raittiina, mutta kuitenkin alkoholi on sellainen aine johon koukkuun ei pidä jäädä.
Itse otan silloin tällöin, en hirveästi, mutta joskus se menee hieman yli. Mitä sitten seuraakin monen viikon juomattomuus, kun oli nii hirveä morkkis. Mutta äitini tapaista minusta ei tule, en edes halua kuvitella olevani ihminen joka juo päivät pitkät... Mieluummin olen täysin ilman ku joisin joka päivä...
Me nuoret kyllä selviämme, meistä ei tule vanhempiemme kaltaisia, eihän? Me saamme apua siihen ja osaamme sitä hakea, jopa nyt meillä on mahollisuus hakea apua mikäli tuntuu asia ahdistavan.