Hei!

Kamppailen itsekin lapseni tukena hänen sairaudessaan. Aluksi tunsin suurta ahdistusta ja syyllisyyttä ajatellen, mitä minä olen tehnyt väärin, että lapseni sairastui? Mutta onneksi lopulta ymmärsin, että mieli voi sairastua ihan kenellä vaan, olosuhteista tai yhteiskunnallisesta asemasta huolimatta. Aluksi lapseni laittoi välit poikki, syyttäen minua kaikesta ja vihaten minua! Kerroin hänelle, että hän saa vihata minua ihan niin paljon kuin haluaa, se ei silti poista tai vähennä rakkauttani häntä kohtaan. En myöskään häpeä häntä tai hänen tekojaan, vaikka en niitä hyväksyisikään…

Pelko on läsnä koko ajan, yritän hiljalleen sopeutua elämään sen kanssa, vaikka vaikeaa se on! Jaksamista ja valoisampaa tulevaisuutta teille kaikille, jotka tänne kirjoittelette!