Viimeaikoina on ollut kauhean vaikeaa kun olen ollut jonkun muutaman kuukauden joistain typeristä syistä masentunut eikä oikein huvita lähteä mihinkään. Tunnen itseni asiassa kuin asiassa huonommaksi kuin muut ja pelkään aina että oikeasti kaikki kaverini halveksuvat ja nauravat minulle selkäni takana. Tästä syystä olen usein hiljainen ja vähän poissaoleva joten ei ihmekkään ettei seuraa paljon enää kaivata. En tiedä miten pääsisin eroon tästä huonommuudentunteesta. En ole myöskään kovin hyvä koulussa/lukemaan, ehkä vähän laiskanpuoleinenkin ja tunnen olevani vain kamala pettymys äidilleni. Että minusta on vain haittaa huolta ja häiriötä kaikille jotka ovat tekemisissä kanssani. En oikein osaa puhuakkaan tästä kellekkään kun en usko että moni ymmärtäisi tai olisi kiinnostunut minun masennuksistani. Reaktio olisi varmaan tätä luokkaa: ”Miksi MINULLE kerrot…?”
Tämä kuulostaa varmaan hassulta, mutta pelkään pimeää aivan kauheasti. Minulla on hirveä mielikuvitus ja hereilläollessakin pimeässä tai muuten minua pelottavissa paikoissa se tuottaa kaikenlaisia hirveitä ja sairaita mielikuvia ja ahdistun kauheasti. Olen yrittänyt sanoa siitä mutta minua pidetään lähinnä outona / huomionhakuisena, eikä yksinjätetyksi tulemisen tunne auta kyllä yhtään pelon keskellä.

Muutama päivä sitten tuli vielä uusi isku, sairaalasta tuli tieto että mummoni kuolee pian, tästä varmaan päivän tai parin sisällä. Mummi on ollut koko ikäni lähelläni paljon ja on minulle hyvin tärkeä ja olen ollut myös mummille rakas. Oli tarkoitukseni käydä äitienpäivänä katsomassa mummia mutta olin kauheassa flunssassa enkä voinut tietenkään mennä silloin sairaalaan tartuttamaan mummia ja muita. Sitten se vähän unohtui se vierailu ja sen jälkeen kävin ensimmäistä kertaa eilen katsomassa mummia. Sillä ei enää silmätkään liikkuneet ja se oli happilaitteessa, puhumaan se ei pysty ja ruokaa tai nestettä se ei ole saanut maanantain jälkeen. Ei reagoi puheeseen eikä tunnista. Toissapäivänä oli vielä tunnistanut. Menin liian myöhään. Näky rakkaasta mummista siinä kunnossa oli niin järkyttävä etten voinut katsoa sitä edes minuuttia pidempään, itkin vain kun näin. Äiti on oikeastaan ainoa jonka kanssa voisin keskustella aiheesta (ei isää, yksinhuoltaja) mutta sen on ollut aina vaikea puhua suruista tai mistään kovin syvällisestä minun kanssa, joten se olisi turhaa. Tuntuu kauhean tyhjältä.

En tiedä onko tähän edes mitään sanottavaa kellekkään, kiitos että sain kuitenkin kertoa jossain tästä. Se tuo ainakin vähäsen helpotusta.