Ahdistus, stressi, alakuloisuus?
Olen 20-vuotias opiskelijatyttö. Olen jo pitemmän aikaa kärsinyt unettomuudesta, en edes muista milloin olisin saanut viimeksi unta ennen puoltayötä, välillä menee kolmeenkin asti aamulla. Jotenkin tuntuu, että olo on kokoajan alavireinen, olen väsynyt jatkuvasti. Olen paljon itkuisempi kuin yleensä ja olen huomannut olevani jännittynyt oikeastaan suurimman osan ajasta, varsinkin silloin kun olen muiden seurassa / sosiaalisissa tilanteissa. Aiemmin olen aina viihtynyt ihmisten parissa, mutta nyt lähinnä välttelen heitä. Ulkonäkökin stressaa kovasti ja ahdistaa se, että olen lyhyessä ajassa lihonut ainakin 5 kiloa, sillä tuntuu, että makean syöminen lohduttaa edes pieneksi hetkeksi (pian tämän jälkeen kuitenkin tunnen vielä suurempaa ahdistusta ja syyllisyyttä, sillä en halua lihoa yhtään enempää). Niinpä syömiseni vaihtelee oikeastaan viikoittain (ensin syön hulluna makeaa, seuraavan viikon niukistelen, koska pelkään lihomista). Välillä tekisi mieli oksentaakin, mutta en halua mitään bulimiaa. Aiemmin nautin urheilusta, mutta nyt en saa itseäni liikkeeelle, voimat kuluvat siihen, että jaksan huolehtia itsestäni ja koulunkäynnistä.
Havahduin tässä jokin aika sitten siihen, että en edes muista, milloin olisin viimeksi tuntenut itseni onnelliseksi… Onkohan tämä masennusta? Jotenkin sitä ei vaan huomaa, kun tilanne on jatkunut niin pitkään samanlaisena. Olen aina ollut kova jännittämään, samoin äitini, mutta nyt tuntuu, että ahdistuneisuus on noussut aivan uudelle tasolle. Olen myös jollain tavalla taipuvainen perfektionismiin ja vaadin ehkä itseltäni välillä liikoja. Olen aina ollut hyvä koulussa ja saanut oikeastaan aina vain kiitettäviä numeroita, saanut stipendejä jne. Lisäksi pyrin olemaan aina huomaavainen kaikille ja yleensä asetan kaikki muut etusijalle. Ehkä en osaa oikein antaa tunteideni tulla esille, vaan yritän olla kaikille ystävällinen. En esimerkiksi ole pitkään aikaan huutanut tai puhunut rumasti kellekään. Pelkään, että tunteeni patoutuvat sisälleni, en saa niitä ulos. Välillä auttaa, kun kirjoitan asioita ylös päiväkirjaani.
Oireina minulla on lisäksi lihasjäykkyyttä, etenkin selkä ja niskat ovat aivan jumissa, mikä aiheuttaa myös päänsärkyä välillä. Minulla on myös vatsaoireita, laidasta laitaan (ripulista ummetukseen). Ensimmäisen kerran nämä oireet alkoivat, kun erosin ensirakkaudestani 2 vuotta sitten (mistä en koe vieläkään päässeeni yli, vaan itken vieläkin joskus hänen peräänsä). Hieman tapahtuman jälkeen muutin pois kotoa, uudelle paikkakunnalle lähes 300 km päähän läheisistäni opiskelujen perässä. Kesällä voin todella hyvin ja tuntui, että elämä hymyilee. Talvella, kun alkoi pimeä aika, tunsin itseni taas todella väsyneeksi ja alakuloiseksi. Tilanne paheni, kun kuulin, että äidilläni epäillään syöpää. Hän on minulle tällä hetkellä läheisin ihminen ja juttelemme päivittäin puhelimessa, välillä yli tunninkin puheluita. Minulla on todella ihanat vanhemmat ja olen kiitollinen heistä. Minuun on kuitenkin ehkä jättänyt jälkeni sekin, että äitini sairastui masennukseen ollessani pieni. En tuolloin edes tajunnut, mitä masennus tarkoittaa, mutta huomasin vain, että äiti ei voi hyvin. Jotenkin sitä pienenä lapsena syyttää itseään ja tajuan vasta nyt vanhempana, että koin aina, että minä aiheutin äidilleni sen surun, jota hän koki. Tunsin, että olin vastuussa siitä, että hän oli kiukkuinenkin usein. Tuntui, etten ole tarpeeksi hyvä lapsi.
Tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Olen yksinäinen, vaikka minua pyydetään jatkuvasti illanviettoihin ja muihin tapahtumiin. Tekee mieli vain jäädä kotiin, en jaksa olla sosiaalinen, tuntuu, etten osaa hymyillä tällä hetkellä, en ainakaan aidosti. Tuntuu, ettei minulla ole ketään, jolle voisin kertoa, että sisälläni minulla on todella paha olla. Päällepäin ihmiset varmasti luulevat, että minulla on kaikki hyvin. En halua jotenkin kuormittaa muita omilla ongelmillani, varsinkaan vanhempiani, joilla on omatkin murheensa. Siksi ehkä kaipaankin niin paljon entistä poikaystävääni, hän oli paras ystäväni ja aina tukenani. Kaipaan sellaista ihmistä elämääni. Eivät nämä minun ongelmani varmasti ole mitään verrattuna niihin ongelmiin, mitä muut joutuvat kokemaan. Tai siltä ainakin tuntuu. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Jotenkin tuntuu, ettei tilanne voi jatkua tällaisena.
En oikein tiedä, mitä tämä on. Olenko masentunut, onko minulla sosiaalisten tilanteiden pelko, ahdistuneisuushäiriö, syömishäiriö…? Kun olen lukenut näistä sairauksista, tuntuu, että monikin piirre niissä sopii omalle kohdalleni.
Kiitos kaikille, jotka jaksoivat tekstini lukea (voi olla hieman sekava romaani, kun tätäkin kirjoittelen tässä puol 2 aikaan aamulla, kun ei saa unta).
Vinkkejä otetaan mielellään vastaan ja olisi mukava kuulla myös teidän kokemuksianne / miten olette asiassa päässeet eteenpäin 🙂
Hyvä Diipadaapa, juttusi sisälsi monia asioita jotka ovat omiaan (ainakin joillekin meistä) aiheuttamaan kuvaamiasi oireita. Omien ongelmien vertaaminen muiden (ehkä) dramaattisemmilta näyttäviin asioihin ei ole tarpeen; sinä tunnet juuri niin kuin tunnet ja se on aivan oikeutettua. Olet opiskelija ja opiskelupaikallasi on varmaan joku terveydenhoidon ammattilainen, jonka puheille sinun kannattaisi mielestäni mennä puhumaan avoimesti tuntemuksistasi ja mahdollista jatkohoitoa pohtimaan. Voimia tuleviin aikoihin.
Hei! Ihan omana kokemuksena haluaisin sinulle ehdottaa että jos suinkin mahdollista ja jos et vielä pidä tapoinasi, niin pahan olon tultua pistä hynttyyt niskaan ja tee vaikka pieni lenkki, vähän kerrallaan sitä pidentäen. Ainakin omalla kohdallani olen kokenut sen hyväksi. Lähtee niskakivut ja kolotukset ja ahdistus helpottuu. Jos et pidä yksin lenkkeilystä niin ota mukaan joku tuttusi.
Toiseksi oletko miettinyt mistä ahdistuksesi johtuu? Otatko ehkä liikaa ulkonäköpaineita tms. Mitä siitä jos paino välillä heilahtelee? Unohda jo moinen. Talvella meillä varmaan jokaisella tapahtuu notkahduksia ylöspäin ja kesällä päinvastoin. Olet vain oma itsesi, ja jos se ei riitä, niin so what? Hyvät ystävät hyväksyvät sinut vikoinesi!
Olen itse huomannut senkin että tylsyyttä on vaan välillä ihan pakko sietää, Suomen talvi on tylsä kun on aina pimeätä ja kylmää ja lumista, sen yli on vaan selvittävä. Yritän keksiä tekemistä sisätiloissa, esim. vesijuoksu piristää ja lukeminen vie ajatukset arjesta, käsityöt antavat kivasti tyydytystä jne. Mikä olisi sinun juttusi?
Voimia ja tsemppiä tuleviin koitoksiin! Juttele ihmeessä huolistasi, älä jää yksin, ystäville, terv hoitajalle, kuraattorille, kriisikeskuksen työntekijälle, diakoniatyöntekijälle, tuntuisiko joku näistä sopivalta henkilöltä, jolle voisit avautua. Jaksamista ☺️❤️
Moi! Kiitos kovasti kannustuksesta ja hyvistä vinkeistä 🙂 Olen yrittänyt käsitellä tätä tilannettani puhumalla äidilleni asiasta. Hän oli todella ymmärtäväinen ja epäili, että kärsisin kaamosmasennuksesta (kuulemma suvussakin samaa ongelmaa). Hän onkin joka päivä kysellyt vointiani ja varasi jopa minulle ajan kokovartalohierontaan (kiitos äiti!). Hän myös ehdotti kirkasvalolampun hankkimista. Siskoni on miehensä kanssa lähdössä ulkomaille vuoden vaihteen jälkeen ja he kysyivät haluaisinko lähteä heidän kanssaan sinne. Äitini sanoi, että voisi rahoittaa matkani sinne, jos haluan lähteä. Se kyllä varmasti auttaisi, kun pääsisi viikoksi etelän lämpöön ja aurinkoon. Tuntuu tosi hyvältä huomata, miten perhe on heti tukena, kun avaa suunsa ja kertoo, ettei kaikki ole aivan niin hyvin, kuin olen antanut ymmärtää. Puhelimen välityksellä on niin helppo antaa kuva, että "oikein hyvin menee ja ei tässä mitään", kun ei halua huolestuttaa muita.
Helpotti paljon, kun sain kerrottua tunteistani jollekin, enkä vain jäänyt pyörittelemään asioita oman pääkopan sisällä. Olen puhunut asiasta myös muutaman kaverini kanssa ja aloin melkein itkemään koulussa, kun toinen kaverini halasi minua. Koulussa on ollut paljon kiireitä ja tekemistä ja olenkin jättänyt osan tehtävistä tekemättä, kuunnellut omaa jaksamistani ja selittänyt opettajille tilanteeni. He ovat olleet todella ymmärtäväisiä ja sanoneet, että saan palauttaa tehtävät, kun siltä tuntuu. Kuullostaa pieneltä asialta, mutta tämä on hyvin harvinaista minulle, että en olisi tehnyt jotakin tehtävää ajoissa. (perfektionismi iskee tällaisissa asioissa). Siksi on tuntunut hienolta, että olen voinut hellittää ja tehdä asioita omaa tahtiani.
Olen tähän asti jotenkin ehkä tuntenut syyllisyyttä omista tuntemuksistani, aivan kuin minulla ei olisi oikeutta tuntea näin, pitäisihän minun olla kiitollinen siitä, että asiani ovat niin hyvin päällisin puolin. Ehkä nyt olen paremmin antanut itseni tuntea niin kuin tunnen. Lainasin kirjastosta lisäksi muutaman kirjan, joissa on vinkkejä ja tapoja itsetunnon kohentamiseen sekä itsensä tuntemiseen. Olen kirjoittanut paljon tunteitani paperille, miettinyt omaa persoonallisuuttani ja oikeastaan sitä, kuka MINÄ olen. Miksi suhtaudun asioihin tietyllä tavalla, miksi jännitän tietyissä tilanteissa? Luulen, että se johtuu pitkälti omasta epävarmuudesta, jotenkin ei osaa hyväksyä itseään sellaisena kuin on. Niinpä olen nyt aloittanut sellaisen itsetunnon kohotus-prosessin. Minun on opeteltava olemaan itselleni armollisempi ja sen sijaan, että olen niin kauhean itsekriittinen, opettelisin hyväksymään omat puutteeni ja toisaalta arvostamaan hyviä ominaisuuksia, joita minulla on. Tarkoituksenani olisi myös lisätä liikuntaa, olen aina ollut kova liikkumaan, mutta nyt talven aikana se on jäänyt todella vähälle. Tulee olemaan vaikea saada itsensä ylös ja ulos, mutta yritän ainakin. Eräs voimavara minulle ovat aina olleet eläimet, minulla onkin koira, mutta se on porukoilla, sillä sitä ei saa ottaa tänne minun asuntooni. Enkä usko, että se täällä pienessä yksiössä muutenkaan viihtyisi. Maalla asuessani nautin myös kovasti luonnossa kävelemisestä, se oli todella rentouttavaa. Täällä kaupungissa en nauti lenkkeilystä samalla tavalla, jotenkin betoniviidakon ja autojen keskellä liikkuminen ei rentouta samalla tavalla. Se vesijumppa voisi kyllä olla hyvä vaihtoehto, olen sitä harrastanutkin muutama vuosi sitten, mutta sekin on jäänyt. Sen voisinkin aloittaa!
Jospa se näillä keinoilla rupeaisi helpottamaan. On se kumma voima tuolla avautumisella. Tuntuu, että nyt jo iso kivi vierähtänyt sydämeltä ja etten olekaan aivan hirvittävän huono ihminen, vaikka minulla on tällaisia tunteita. Ja ajattelin, että jos olotila ei rupea tästä kohenemaan niin tepastelen siinä tapauksessa terveydenhoitajan puheille. Kuitenkin minulla on jo nyt hieman parempi olo ja olen saanut unenpäästä paremmin kiinni.
Kiitos vielä kerran ja haluaisin kannustaa myös muita, joilla on ongelmia avautumaan niistä läheisille tai jollekin luotettavalle ystävälle/aikuiselle. Minulla se ainakin auttoi jo hurjasti.
Hyvältä kuullostaa, olet ottanut enimmäisen (vaikeimman...) askeleen. Matkaa riittää loppuelämän, mutta oikealla polulla olet. Hyvää Joulua.