Ahdistunut introvertti, jonka elämä tuntuu suorittamiselta
Tästä tulee ehkä pitkä tarina, mutta koitan jättää turhimmat yksityiskohdat pois:
Olen 21-vuotias naispuolinen korkeakouluopiskelija. Olen noin 16-vuotiaasta asti kärsinyt masennuksesta, ahdistuneisuudesta ja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Elämä tuntuu päivä päivältä vaikeammalta, pakolliselta suorittamiselta ja arvottomalta. Sellaiselta, ettei sillä ole tarkoitusta.
Tulen perheestä, jossa minua on kohdeltu aina hyvin. Vanhempani ovat aina olleet minulle hyviä, kannustavia, rakastavia ja olen siitä kiitollinen, koska tiedän monia, joilla perhe on syy ongelmiin. Luonteeltani olen ujo tarkkailija. Olen hiljainen ja puhun vain kuin minulla on sanottavaa. Kaipaan seuraa, mutta viihdyn hyvin yksin pitkiäkin aikoja enkä koe olevani mitenkään yksinäinen.
Lapsenakin olin ujo, mutta iloinen, minulla oli päiväkodissa paljon ystäviä, olin aktiivinen, taiteellinen, opin lukemaan 5-vuotiaana, en riidellyt ikinä muiden kanssa. Alakoulun ensimmäinen ja toinen luokka olivat kivaa aikaa. Kuuluin ”parhaimpiin” oppilaisiin, olin tunnollinen ja ahkera. Olin myös herkkä ja muistan itkeneeni kun unohdin kerran tehdä läksyt ja lähdin tunnin myöhässä kouluun. Kolmannella luokalla kaveripiirit alkoivat muuttua ja vähittelen jäin luokassa kaikessa ulkopuolelle. Päiväkodista saakka parhaina ystävinäni olleet tytöt (3) tutustuivat rinnakkaisluokkalaisiin tyttöihin. Yht äkkiä minua ei otettu porukkaan enää mukaan, asioita ei kerrottu minulle, eikä minulle puhuttu. Minut jätettiin huomiotta ikään kuin minut tarkoituksella haluttiin pois ryhmästä. Muistan hyvin kun oli ystävänpäivä ja yksi porukan tytöistä jakoi välitunnilla suklaasydämiä kaikille – paitsi minulle. Muistan kuinka joku ehdotti ryhmähalia. Kaikki muut halasivat toisiaan siinä lumisateessa ystävänpäivänä ja minä seisoin itku kurkussa heistä 20 cm päässä, miettien miksen minä ollut mukana. Vähitellen tajusin, ettei minua haluttu porukkaan. Rupesin viettämään välitunnit yksin lukien kirjoja tietyssä paikkaa koulun pihaa. Katsoin kännykän kellosta aikaa kuinka kauan minulla kesti kävellä kouluun ja astuin aina tiettyyn aikaan kotiovesta ulos, jottei minun tarvinnut seistä koulun pihalla odottamssa kellon soittoa. En muista puhuinko ihmisille enää koulussa, kävin syömässä yksin nopeasti ja odotin vain koulupäivien loppua. Vähitellen rupesin kuulemaan kuittailua luonteestani. Muistan hyvin kun ruokalassa yksi entisen ystäväni sisko huusi että ”mahtaakohan ***** koskaan kiroilla, kun se on niin hiljainen?” Olin tuolloin 4. luokalla… Koulumme oli todella pieni ja luulen, että ihmiset huomasivat minun olevan helposti alistuva, hiljainen ja ujo, joten minua ohiteltiin ruokajonoissa, lautaselleni heitettiin ruokaa, kun pidin esitelmiä, minulle naurettiin. En vieläkään yli kymmenen vuoden jälkeen osaa sanoa miksi minulle tehtiin niin. En puhunut vanhemmilleni siitä, ettei minulla ollut enää ystäviä, luulen että yksi opettajista huomasi sen ja kai vanhempanikin tajusivat sen, kun en ollut enää kenenkään kanssa vapaa-ajalla. Vaihdoin koulua ja kävin loppu ala-asteen muualla. Minut otettiin luokassa hyvin vastaan, mutta tiedän, että ihmiset pitivät minua hiljaisena ja ujona.
Yläasteella sain vähän itsevarmuutta. Luokka oli sama kuin alakoulun viimeisellä luokalla. En ole yläastekavereideni kanssa nykyään tekemisissä, johtuen varmaan siitä, että en päästänyt ketään lähelleni enkä ollut oma itseni – en ikinä. Mutta luokka oli mitä ihanin ja silloin tunsin edes vähän yhteenkuuluvuutta pitkästä aikaa. Olin edelleen hiljainen, puhuin harvoin, mutta nauroin usein muiden jutuille ja hengailin porukassa enkä yksin. Tunnetusti yläasteikäiset nuoret osaavat olla ilkeitäkin. Kuulin itse ja kuulin muilta, että minua haukuttiin oudoksi, vaatteitani ja hiuksiani pilkattiin, koska en mennyt massan mukana. Eräskin poika kysyi miksi en puhu koskaan. Muistan sanoneeni siihen vain ettei minulla ole nyt sanottavaa. Joskus asiat, joita kuulin, sattui paljon.
Lukioon menessä ajattelin, että en enää pidettättele itseäni. En tuntenut koulusta yhtään ketään, joten ajattelin, että tutustun väkisinkin uusiin ihmisiin. Ei mennyt niin kuin suunnittelin. Sain yhden ystävän, joka on vieläkin yksi paras ystävistäni, satunnaisesti juttelin muille, mutta en tuntenut taaskaan olevani osa porukkaa. Olin kuitenkin tyytyväinen, että sain edes yhden tosiystävän. Alamäki alkoikin sitten 17-vuotiaana, jolloin ensimmäinen poikaystävä petti ja vuoden yhdessäolon jälkeen erottiin. Aloin käyttämään enemmän alkoholia ja muutamia kannabiskokeilujakin oli. Join usein ja oli ihanaa elää sinkkuutta siinä iässä. Nyt vasta jälkeenpäin olen tajunnut kuinka paljon annoin miesten käyttää itseäni hyväksi, mutta en mieti asiaa erityisemmin.
Lukion toisella luokalla uuvuin täysin. Nukuin 5 tuntia koulun jälkeen, en jaksanut syödä ja laihduin hieman. Halusin vaihtaa koulua, koska lukio tuntui esitelmien takia vaikealta. Alkoholin juominen joka viikonloppu vain pahensi asiaa ja lopulta kävin psykologilla juttelemassa vuoden verran. Minulle diagnosoitiin masennus. Abivuonna meni jo ihan hyvin. Valmistuin ylioppilaaksi ja edessä oli pitkä pitkä kesäloma ja samalla minua oli tukemassa nykyinen poikaystäväni. Kesällä sain ilmoituksen korkeakouluun pääsystä ja muistan kuinka olin iloinen ja päätin, että tästä päivästä saakka kaikki menee paremmaksi.
Jälleen kerran koin pettymyksen ja tuntui, että elämä jatkaa päähän potkimista. Kaksi ensimmäistä päivää lähdin korkeakoulusta itkien kotiin, koska vihasin tutustumisleikkejä ja ajattelin, että taas nolasin itseni. Olen koulua käynyt nyt 1½ vuotta ja olen jo pitkään harkinnut sen lopettamista. Alalle on vaikea päästä, mutta en enää koulun opetuksen perusteella osaa sanoa onko se oikea minulle, vaikka aluksi olin siitä aivan varma. Koulunkäyntiä hankaloittaa, se että koulussa pidetään jatkuvasti esitelmiä enkä kykene siihen vaikka käyttäisin beetasalpaajia. On puuduttavaa kun pääsee yhdestä ohi ja taas tulee uusi. Stressaan esitelmiä viikkoja ja lopulta saatan olla menemättä tunneille. Jäin ekana vuonna ennen kesälomaa kuukauden sairauslomalle masennuksen ja ahdisuksen takia ja mietin itsemurhaa todella todella paljon. Ajattelin, että toisena vuonna menee paremmin. Paheni vain. Opettajat tietävät syyn sairauslomaani, mutta eivät tunnu tajuavan, että esitelmät eivät ole lainkaan juttuni. Stressaavaa on myös niinkin naurettava asia kuin ruokailu. Suunnittelen ruokailunikin joskus koulupäivän mukaan. Jos tiedän, että menemme syömään ruuhka-aikana, otan omat eväät ja syön luokassa. Vihaan sitä ihmispaljoutta ja minulla on tunne, että ihmiset katsovat. Kärsin myös välillä ”kahvikuppineuroosista.” Koulussa harmittaa se, että jälleen kerran olen yksin. Ihmiset puhuvat satunnaisesti minulle, mutta pitävät minua varmaan tosi passiivisena ihmisenä, koska olen hiljainen. Oikeasti ajattelen paljon ja minulla olisi sanottavaa. En vain uskalla, enkä tiedä oikein miksi. Kouluun meneminen on nykyään taistelua itkua vastaan samalla kun sydän hakkaa.
Mainittakoon vielä, että olen käyttänyt masennuslääkeittä, mutta en tällä hetkellä. Ainoastaan beetasalpaajia jännitykseen.
Kaikista kiusaamisista ja muista asioista huolimatta, olen aina ollut kiitettävä ja tunnollinen oppilas. Minulla on vahvuuksia ja heikkouksia. Vaikka itsetunto onkin monesti heikko, pidän itseäni oikeestaan ihan nättinä nuorena naisena ja pyrin ajattelemaan positiivisesti. Omassa kaveriporukassa olen kuuntelija, järkeilijä, mutta minulla on hullujakin ideoita. Tykkään tehdä asioita spontaanisti ja pidän huolen, että porukassa on hauskaa. Kuitenkin elämä tuntuu tällä hetkellä lähinnä nykyisen kouluni takia kauhealta suorittamiselta. Käyn sitä mielestäni pakosta, jotta pystyn asumaan vuokralla. Enkä keksi mitä muuta haluaisin opiskella. Poikaystävän kanssakin riidellään paljon nykyään ja mietin onko meillä sitä yhteistä tulevaisuutta, koska hän joiltain osin rajoittaa elämääni. Haluisin vaan lähteä kaikkea pakoon sanomatta kenellekään mitään, mutta kun se ei ole mahdollista. Välillä tulee päiviä kun haluaisin vain hävitä maapallolta ja tulevaisuus ahdistaa. En tiedä mitä haluan elämältä, enkä halua elää sellaista elämää, jota muut minulta olettavat. En tiedä miten toteuttaisin rakkaimmat haaveeni, kun minuun ei uskota, enkä usko aina itseenikään. Joskus poikaystäväni ja vanhempani tyrmäävät ajatukseni ja käskevät minun olemaan realistisempi. Sekin turhauttaa. Olen jo 21-vuotias, joten elämällä pitäisi olla suunta, olen aivan umpikujassa koulun, suhteideni ja tulevaisuuteni kanssa. Mietin usein olisinko erilainen ihminen, jos en olisi joutunut niin nuorena jäämään yksin ja kiusatuksi. Olisinko silti samanlainen tuppisuu ja ahdistaisiko niin moni asia? Miksi masennuin ja ahdistuin, vaikka olin ennen niin iloinen ja toiveikas, täynnä luovuutta ja paljon touhuava tyttö. Haaveilin paljon, mutta en ikinä olisi arvannut, että elämä voisi olla joskus näin vaikeaa. Vaikka jouluaatto on pian, toivoisin, ettei minun tarvitsisi aamulla herätä ja tuntea taas pelkkää ahdistusta elämästä.
SadEyesNeverLie, olen iloinen siitä että vanhempasi ovat kohdelleet sinua hyvin, ihmiset osaavat olla ilkeitä omalla tavallaan jo pienenä ja se ettei sua otettu mukaan porukkaan,on todella ikävää ja se tuntuu tosi pahalta ja se saa just miettimään että miksei mua oteta mukaan,mikä mus on vikana,miksen vaa voisi olla tuossa mut tiedän että tuosta on jääneet varmasti kivuliaat muistot,kunpa voisinkin sanoa ettei vika ole sussa mut en voi sanoa sen takia koska et kuitenkaan uskoisi sitä sillä niin monet hokee sitä. Mua henkilökohtaisesti ärsyttää tuollainen että ihmiset käyttää hyväkseen kun huomaa toisen olevan hiljainen,ujo sekä alistuvainen vaan sen takia että he huomaavat pystyvänsä siihen,ne huomaa että tuon ohi pääsee ku ei se kuitenkaa mitää uskalla vastaan sanoa tai kun pidät esitelmää joka on muutenkin jo iso juttu sulle ja keräät rohkeutes siihen nii ihmiset kehtaa vaa nauraa sellaises tilanteessa joka murentaa omaa itseään lisää. Joskus ihmiset saattaa tietää ettet oo vapaa-ajalla kenenkään kanssa mut he eivät sano tai tee mitään sillä eivät ehkä tiedä mitä voisivat tehdä asian eteen.
Sun ei oo varmaa helppo juuri tuon syrjimisen ja muiden asioiden takia päästää ihmisiä lähellesi sillä ehkä pelkäät näyttää oikean itsesi koska sua ei oo kohdeltu hyvin,koska sulle on naurettu ja ei kukaa sano sen olevan helppoa että antaisi jonkun tulla lähelle ja voisin sanoa että jokainen ihminen tarvitsee sitä että tuntee kuuluvansa johonkin ja ihanaa että susta ees silloin tuntu että kuuluisit joukkoon (:
elämää on vaikea suunnitella sillä ei se koskaa mee suunnitelman mukaan mutta se yksikin tärkeä ystävä on tärkeä elämässäsi varmasti. Sulla varmaa romahti maailma kun sun poikaystävä petti sua ja se oli varmasti hirveää, ne ajat jolloin sul oli vaikeaa, toivon että osaat ajatella että sä selviydyit niistä kunnialla vaikka vaikeaa se olikin (: !
Sun kannattaa miettiä sitä että haluatko oikeasti olla siellä vai johtuuko se lopettamis halu siitä että siellä ei oo kiva olla ja tehdä päätös sen perusteella miltä se tuntuu,sillä sinä itse tiedät mikä on parhaaksi siulle,mut jos päätät lopettaa sen kesken niin varmista ettet tule katumaan päätöstäsi.Ikävä että esitelmät aiheuttavat sinulle niin pahan ahdistuksen mutta jos pystyisit millään vaikkapa korvaamaan ne esitelmät kirjallisin töin? ja ikävää ettei opettajat tajua että esitelmät on siulle tosi kova paikka ja ei se oo siulle yhtää helppoa mennä kaikkien eteen puhumaan aiheesta,se on monille muutenkin ahdistava paikka koska muut tuijottaa sua ja oot huomionkeskipisteenä ja ei se ole naurettavaa että ruokailut ovat kova paikka sillä itse tiedän miltä tuntuu kun ruokailut ahdistaa tosi paljon eikä pysty syömään ihmisten eessä ja ne tuijotukset on kamalia,voin siis kuvitella miltä sinusta tuntuu.
Harmittavinta on juuri se että sun hiljaisuus saatetaan ottaa sillee että sulla ei voisi olla omia mielipiteitä tai sanottavaa erilaisista asioista tai sen takia sulle ei puhuta sillä niin kuin itsekin sanoit ajattelet paljon ja sulla on sanottavaa, muttet vaan uskalla kenties sanoa niitä mielipiteitäsi tai ajatuksiasi jotka voivat olla ihan mahtavia oikeesti,joskus mä vaa toivoisin että ihmiset tajuaisi että hiljaiset ihmiset eivät oikeasti ole niitä joilla ei ole mielipiteitä vaan heillä on ja paljon sekä juuri sitä omaa persoonallisuutta ja luonnettakin löytyy jos vaa pääsee sen hiljaisen ihmisen kuoren ohitse jolloin uskaltaa kertoa mielipiteitä ja puhua. Hiljainen ulkokuori ehkä mutta täydellinen sisältö.
Koulun suhteen,tee se mikä tuntuu oikealta ja sen mukaan yritä keksiä ratkaisu mitä teet sen jälkeen jos lopetat koulun ja jos suhteessa tulee enemmän pahaa kuin hyvää niin siin ei kannata olla,en tarkoita sitä että luovutat heti kun tulee vaikeaa mut jos tuntuu ettei se vaa toimi niin ehkä jos juttelisitte asioista että jos jokin hankaa välejänne tai asioita miten hän rajoittaa sinua. Ihminen tarvitsee muita uskomaan itseensä jotta uskaltaisi toteuttaa itseään mutta kaikista tärkeintä että sinä itse uskot itseesi ja että pystyt sillä silloin kun uskoo itseensä pystyy niihinkin asioihin mihin ei ikinä uskoisi pystyvänsä,läheisimmät haluu sun pitävän jalat maassa ja ehkä elää sillee ettet pääse toteuttamaan itseäsi ja haaveitasi mut kaikki riippuu loppujen lopuksi susta ja siitä millaisia asioita sinä siis haluat ja että miksi he tyrmäävät ne asiat. Sä oot 21 ja useimmat tuskin ees tietää 30 että mitä haluaa elämältä oikeesti,ehkei kukaa oikeasti tiedä loppujen lopuksi että mitä haluaa ja se ei oo paha asia,kyl sä vielä tuut tietämään ja asioilla on tapana jotenkin järjestyä vaikka tällä hetkellä tuntuisi aivan mahdottomuutena,itse aina vihaan tuota lausetta mutta se on vaan niin totta ja ehkä sä oisit vähän rohkeempi jos asiat ois menny toisin mut ne meni tälleen eikä sen miettiminen auta vaikka usein sitä miettiikin miksi juuri näin kävi,miksen enää osaa olla iloinen ja miksi menetin kaiken,ehkä joku päivä sen tajuaa tai sit se vaan menee niin:/ Toivottavasti tämä viesti edes auttoi sinua jotenkin ja paljon voimia sinulle <3 ja anteeksi jos jotenkin loukkasin ei ollut tarkoitus
Heippa kaikille! SadEyesNeverLie, luin sun kirjotukses ja se oli todella liikuttava.
Ite oon 19-vuotias naisenalku, joka valmistu just joulukuussa lukiosta. Työt loppu just ja oon jo alkanu lukee yliopiston pääsykokeisiin.
Sit oon ollu hoitamassa sellasta asiaa että pääsisin työkkärin järjestämään työkokeiluun n. 2 kk ajaksi, mut se on aika haastavaa ku monissa paikoissa toivottais et pystyis olee sen 3-6 kk. Mä en voi olla niin kauaa, ku pitää lukee pääsykokeisiin mitkä on toukokuussa.
Mäkin oon ollu varsinki yläasteella ja lukiossa aina se kympin tyttö, joka on ahkera ja saa hyviä numeroita. Se on paitsi hyvä niin myös huono juttu, ku kasilla mä jätin kaiken kivan pois.
Tulevaisuus pelottaa muakin, varsinkin taloudellisesti. Kyllähän mulla on perhe tukena ja sillee mut oon ihan älyttömän kova murehtii. Työelämäkin pelottaa mua. Itkettää aika usein ja välillä pelkään niin paljon että mietin olisko helpompaa olla kuollu ni ei tarttis elää tätä elämää ku tuntuu et eessä on vaa suorittamista...