Heips,

elämän ja kuoleman kysymykset ovat minullekin erittäin tuttuja, joten pystyin samaistumaan. Haluisin kuitenkin ihan alkuun kysyä, että synnyttävätkö juuri nämä ajatukset ahdistuksen, vai voisiko sille olla muita syitä taustalla? Itse olen masennuksen takia joutunut pohtimaan näitä kysymyksiä joskus liiankin kanssa, mutta ne eivät ole sairauttani kuitenkaan aiheuttaneet.

Unenomainen tunne elämästä on tuttua, itselläni se on ainakin jonkinlainen selviytymiskeino äärimmäisen ahdistuksen keskellä. Keho ikäänkuin kääntä itsensä off-tilaan, niin ei tarvitse tuntua ihan niin pahalta.

Jos olet hengellinen ihminen, niin suosittelen paneutumaan siihen, mihin oikeasti uskot ja mikä tarjoaa sinulle sitä lohtua ja turvaa, jota tarvitset. Maailmassa on paljon erilaisia näkemyksiä ja uskontoja, eikä mikään niistä ole absoluuttinen totuus. Tärkeintä on löytää se oma elämänkatsomus, jonka tuntee omakseen ja joka antaa voimaa jaksaa eteenpäin.

Tsemppiä!

Moi! 🙂

Osasin samaistua viestiisi paremmin kuin hyvin, koska on itsekin tullut näitä juttuja mietittyä, ehkä vähän liikaakin joskus. Uskontoasiaan en kauheasti viitsi puuttua, itse kun en siihen varsinaiseen kristinuskon Jumalaan usko. Uskon kuitenkin, että joku tarkoitus elämällä on, mutta olemme vain pieniä ja tyhmiä ihmisiä, joilla ei oikeastaan ole toivoakaan sitä koskaan löytää tai tajuta. Siksi tärkeintä on, että tekee elämästään oman näköisen, sellaisen, että voi jälkeenpäin olla tyytyväinen siihen. Jollekin tämä voi tarkoittaa sitä, että on koko elämänsä onnellinen, toiselle sitä, että saa auttaa mahdollisimman monia ihmisiä. Itse haluaisin, että elämälläni olisi jokin merkitys. Tällä tarkoitan tietysti sitä, että itseni mielestä sillä olisi ollut jokin merkitys, edes muutaman ihmisen elämässä. Haluaisin saada jotain aikaan, josta voisin olla ylpeä. Haluaisin myös aina toimia oman oikeustajuni mukaan, ettei tarvitsisi myöhemmin katua mitään.

Joskus minuakin häiritsi ajatus, ettei koskaan voi olla varma, onko kaikki unta vai totta. Yleensähän vasta unesta herättyään tietää, että se olikin vain unta. Välillä tietysti näkee unia, joissa tajuaa näkevänsä vain unta, ja jotkut ihmiset pystyvät jopa näkemään "selkeitä unia", joissa voi itse päättää, mitä tapahtuu, koska tietää näkevänsä unta. Kuitenkaan nämäkään ihmiset eivät voi tietää, ovatko vain vaikkapa koomassa ja näkevänsä unta unen näkemisestä 😋 Kerran pyörtyessäni "näin unta", että jatkoin elämääni normaalisti. Vasta tultuani tajuihini tajusin, että se kaikki olikin vain todentuntuista "unta". Silloin viimeistään rupesin ajattelemaan, etten voi koskaan olla täysin varma, olenko hereillä vai en. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että on ihan turhaa murehtia sellaista, jota ei voi koskaan tietää varmasti. Ja mitä sitten, jos tämä vaikka olisikin vain unta? Itsellä ainakin unet ovat usein painajaisia, joten tämä "uni" olisi niihin verrattuna ihan miellyttävä 😉

Tuosta kuolemasta... Niin pelottava ajatus kuin kuolema onkin, eikö se juuri tee kaikesta merkityksellistä? Tarkoitan, että koska tiedämme elämän loppuvan joskus, se saa meidät yrittämään nauttia siitä ja ottamaan kaiken siitä irti. Näin ainakin useimmiten ihmiset ajattelevat. Jos elämä jatkuisi loputtomiin, en ainakaan itse jaksaisi niin paljon suunnitella sitä. Ajattelisin aina tekeväni kaiken huomenna, enkä varmaan ikinä saisi mitään aikaan. Jos joku asia on itsestäänselvyys, emme osaa arvostaa sitä.

Nykyään (ja aina) minua on häirinnyt elämän tarkoitus. En vain voi hyväksyä, että maailma olisi syntynyt tyhjästä, ilman mitään syytä. Jos ei ollut mitään, kai siihen oli joku syy oltava, että jotain syntyi? Haluaisin niin kovasti tietää, mikä tämä syy on, miksi olemme täällä. Kuitenkin tämäkin on sellainen asia, etten usko siihen saavani ikinä vastausta. Tämä on vaikea hyväksyä, mutta selitän asian itselleni niin, että jokin "suurempi voima" on olemassa. En usko sen olevan mikään uskontojen jumala, koska löydän uskonnoista niin paljon ristiriitoja. Toisaalta on myös ehkä ihan hyvä juttu, ettei tarkoitusta tiedä. Ehkä elämä menisi vain suorittamiseksi ja päämäärän tavoitteluksi, jos tietäisi elämän tarkoituksen. Voihan olla, että elämän suola on juuri tämän tarkoituksen löytäminen...

Toivottavasti tämä ei nyt mennyt liian syvälliseksi 😀 Sinulle suosittelisin kuitenkin samaa kuin synninrepijä: yritä löytää uskostasi lohtua. Monia ihmisiä tämä auttaa. Tsemppiä ja jaksamista! 🙂🌻

synninrepijä kirjoitti 22.11.2012 12:40

Heips,

elämän ja kuoleman kysymykset ovat minullekin erittäin tuttuja, joten pystyin samaistumaan. Haluisin kuitenkin ihan alkuun kysyä, että synnyttävätkö juuri nämä ajatukset ahdistuksen, vai voisiko sille olla muita syitä taustalla? Itse olen masennuksen takia joutunut pohtimaan näitä kysymyksiä joskus liiankin kanssa, mutta ne eivät ole sairauttani kuitenkaan aiheuttaneet.

Unenomainen tunne elämästä on tuttua, itselläni se on ainakin jonkinlainen selviytymiskeino äärimmäisen ahdistuksen keskellä. Keho ikäänkuin kääntä itsensä off-tilaan, niin ei tarvitse tuntua ihan niin pahalta.

Jos olet hengellinen ihminen, niin suosittelen paneutumaan siihen, mihin oikeasti uskot ja mikä tarjoaa sinulle sitä lohtua ja turvaa, jota tarvitset. Maailmassa on paljon erilaisia näkemyksiä ja uskontoja, eikä mikään niistä ole absoluuttinen totuus. Tärkeintä on löytää se oma elämänkatsomus, jonka tuntee omakseen ja joka antaa voimaa jaksaa eteenpäin.

Tsemppiä!

Muut asiat olen jo selvittänyt. Joten uskon että nämä ajatukset ovat ainoa vaivani tällä hetkellä.

Kiitos näistä neuvoista. Uskonto on kuin lotto, jos et osta lottoa, ei sinulla ole mahdollisuuksia voittaa, jos et usko, ei sinulla ole mahdollisuuksia uskontosi lupaamaan saavutukseen.

ahdistunut8 kirjoitti 21.11.2012 21:42

Nämä vaikeat, ihmismielen ylittävät kysymykset ovat alkaneet haitata jokapäiväistä elämääni.
Elämä ja kuolema.
Kristillisenä ihmisenä haluan uskoa Jumalaan, mutta lähiaikoina on myös uskoni kokenut kovia vasta-aatteita. Joka päivä joudun miettimään kuolemaa, mitä sitten kun vanhemmat kuolevat, isovanhemmat ja muut läheiset kuolevat. Mitä sitten kun itse kuolen?Sisimmästäni olen hyvin herkkä ihminen vaikka sitä peittelenkin.
Ajatus taivaasta tuntuu mahdottomalta, vaikka siihen usko(i)nkin tämän nykyisen elämäntilanteen ulkopuolella.
Alitajuntaani on jostakin jäänyt skeptinen aate koko olemassaoloani kohtaan. Tuntuu kuin kaikki olisi vain unta, vaikka aistit toimivat moitteettomasti, mutta tämän ajatuksen mukana aistini ovat alkaneet heikentymään. Skorpionin luonne selittää mietiskelyni, mutta en pysty elämään normaalisti ennenkuin tämä on minulle kutakuinkin selvä.

Osaisiko joku auttaa, tai neuvoa? 😯🗯️

Elämä ja kuolema.

Jos kysymykset haittaavat jokapäiväistä elämääsi ja sinusta tuntuu, että et pysty elämään normaalisti, niin miten tämä ahdistuneisuus ilmenee konkreettisesti elämässäsi? Onko se esimerkiksi rajoittanut sinua jostain toiminnasta?

Skeptinen aate koko olemassaoloa kohtaan. Onko sinulle tuttu filosofinen näkemys 'Ajattelen, olen siis olemassa'?

http://fi.wikipedia.org/wiki/Cogito_ergo_sum

Aihe on omalla kohdalla myös ajankohtainen pohdiskelun teema. Tuossa yläpuolella mainittiin oman elämänkatsomuksen tärkeys. Taivun itsekin sille kannalle, että jos ihminen omatoimisesti pyrkii löytämään kysymyksiin tavan suhtautua, valitsee näkemyksensä ja yrittää sitoutua siihen, voi ahdistuneisuus sen kautta hiljalleen hälvetä.

Loogisesti ajatellen seuraava kyysymys voisi olla, että mitä minun pitäisi tehdä etsiessäni sitä elämänkatsomusta (tai millä nimellä sitä ikinä haluaakaan kutsua). Monet ihmiset ovat sanoneet oman aktiivisuuden olevan tärkeä juttu tässä. Ehkä ei ole olennaista, miten pyrkii löytämään ratkaisua tilanteeseen, kunhan ei vaan jää 'laakereilleen lepäämään'. Esimerkiksi jos käyt koulua ja/tai olet töissä, keskity siihen ja kokeile vaikka jotain uutta tekemistä mikä saattaisi sinua kiinnostaa. Lukeminen ja kirjoittaminen voi selkeyttää ajatuksia. Uusien asioiden kokeminen saattaa avata uusia näkökulmia elämään.

Kuitenkin ajatuksesi kuulostavat samankaltaisilta, joita minullakin on ollut ja on edelleen. Arvelen, että monien mielestä noiden kysymysten mietiskely on aivan tavallista jokaisella jossain vaiheessa elämää, varsinkin nuoruudessa.

Tsemppiä.

Kiitos hyvistä neuvoista!

Vielä pari juttua, nämä tulee vähän sekasin koska en ole järin järjestemmällinen mutta ajatus on tärkein.
Nämä on vähän helpompia kuin nuo elämä-ja-kuolema-asiat.

Olen ollut aina aika yksinäinen persoona, olin ensimmäisestä luokasta yhdeksännelle asti koulukiusattuna, joten kavereita ei ole oikein riittänyt. Mutta horoskoopiltani skorpioni kun olen, kuuluu epäsosiaalisuus luonteeseeni.

Nyt ammattikoulussa olen saanut tämän yhden vähän paremman kaverin. No, ainakin luulin niin.
Tämä kyseinen henkilö on hyvin sosiaalinen. Lukuvuoden alussa hän kaverustui heti kaikkien luokkalaisten kanssa.
En tiedä mikä hänessä on, mutta hän vain saa kaikki puolelleen.

Hän on aivan kaikessa esillä. Jos jotakin pyydetään tekemään koulun projektia, hän on heti ensimmäisenä kehuskelemassa itseään kyseiseen työhön täydelliseksi, vaikkei todellisuudessa ole muita parempi.
Hänessä on myös näitä ehkä narsistisia piirteitä, esimerkkinä nyt kun me molemmat teemme elektronista musiikkia, hän aina esittelee minulle kappaleitaan ja muille, vaikkei hänen musiikkinsa hääppöistä ole. Mutta kun taas minä koitan samaa, hän vain heittää kuulokkeet maahan tai repii kaiuttimien piuhat irti todeten 'Hyi v*ttu mitä p*skaa' vaikkei ensimmäiset 5 sekuntia ole kuluneet, ja hänen seurassaan on myös muiden reaktio sama.
Tämä nyt ei ole mieltymiskysymys. Itse olen kohta vuoden tätä harrastanut ja harjoittelen päivittäin. Kuntaas hän tekee tätä kerran kahdessa kuukaudessa, ja jälki ei ole hyvää.

Toisena esimerkkinä: Osallistuimme tähän koulun näytelmäkerhoon. Menimme 'tekniikka-tiimin' luo, koska hän tunsi heidät jo parin päivän päästä. Itsekkin tutustuin yhteen näistä koulun lani-tapahtumassa, ja meillä mielestäni ihan hyvin synkkasi. Mutta nyt täällä näytelmäkerhossa näytti hänkin olleen liittouteneena minua vastaan. Tämä 'kaveri' kysyi jos voisi liittyä tekniikkaan, roudariksi, vaikkei hän järin tukeva olekkaan, hänet otettiin avosylin vastaan. Kun itse kysyin, minä rahvas poika, tuli vastaukseksi yhtä ääneen EI.
Hän onnistuu manipuloimaan ihmiset kääntymään minua vastaan.
Olen hänelle koittanut olla hyvä ystävä ja olen odottanut vastakaikua liian kauan.
Olen päättänyt että pistän hänet kuriin. Ilman väkivaltaa, mutta teen tämän asian hänellä äärimmäisen selväksi.

Nyt hän on lyöttäynyt tekemään koulun video projektia, johon ei minua edes kysytty mukaan.
Sen verran kun olen hänen touhujaan nähnyt, ei tästä tule yhtään mitään pelleillessä muitten kanssa.
Hän ei ole kohta viikkoon ollut yhdelläkään oppitunnilla, koska hän on tätä 'projektia' tekemässä.
Ainoa lohtu tässä on että hän ei tule pääsemään kursseistaan läpi.

Saatoin epähuomiossa jättää jotain pois, niinkuin aina; vasta jälkeenpäin tulee puolet tärkeimmästä mieleen.
Lisäilen näitä sitten myöhemmin.

Nyt taas vähän synkempiin aiheisiin:
Opintojeni ajan asustelen isovanhempien luona (2-3 yötä viikossa). He ovat molemmat lähelle kahdeksankymppisiä.
Molemmat kävelet ilman tukia ja vakavempia sairauksiakaan ei ole. Elikkä kunnossa ovat. Mutta tällainen ajatus tuli että mitä jos toinen nyt joku yö nukkuu pois? Olisi senyt aika sokki herätä aamulla ihmettelemään että miksei mummoa näy aamupalaa tekemässä. Tämä saattaa kuulostaa itsekkäältä, jolla en tätä tarkoita, mutta toivottavasti nyt elävät ainakin sen aikaa kun siellä majoitun.

Myös muitten läheisten hautajaiset eivät tule olemaan kovin iloinen hetki elämässäni. ☹️

ahdistunut8 kirjoitti 21.11.2012 21:42

Elämä ja kuolema.
Kristillisenä ihmisenä haluan uskoa Jumalaan, mutta lähiaikoina on myös uskoni kokenut kovia vasta-aatteita. Joka päivä joudun miettimään kuolemaa, mitä sitten kun vanhemmat kuolevat, isovanhemmat ja muut läheiset kuolevat. Mitä sitten kun itse kuolen?Sisimmästäni olen hyvin herkkä ihminen vaikka sitä peittelenkin.
Ajatus taivaasta tuntuu mahdottomalta, vaikka siihen usko(i)nkin tämän nykyisen elämäntilanteen ulkopuolella.

Otan kantaa tähän asiaan vaan. Minut on kasvatettu ajattelemaan, että on taivas ja iänkaikkinen elämä siellä. Koska multa on vanhemmat ja isovanhemmat kuolleet, haluankin uskoa, että on taivas olemassa. En jaksaisi elää, jos en uskoisi vielä näkeväni uudelleen kaikkia kuolleita läheisiäni.

Aika usein kuitenkin kyseenalaistan koko taivas-teorian. Ja kun itselle on todella huono olo ja toivon kuolevani, uskon ja toivon ettei taivasta ole eikä ainakaan iänkaikkista elämää, kun ei tätäkään elämää jaksaisi elää.
Minä kuitenkin puhun Jumalalle kaikki epäilykseni julki enkä niitä salaile sanoa esim papille.
Jos Jumala on olemassa, kyllä Hän kestää kaikki epäilyksensä. Jos ei kestä, heittäköön vaikka sieltä taivaasta kuuman kiven päähäni.

Otan mie sittenkin kantaa tuohon, jos mummosi onkin kuollut yhtenä aamuna. Minä siis olen kokenut aika monesti sen ettei läheisiäni olekaan enää yhtenä aamuna. Ehkä sinun kannattaisi nyt vaan nauttia kaikista läheisistäsi täysillä, kun he ovat elossa. Ehkä jopa kiittää mummoa, kun ei ollut kuollut ennen aamiaisen laittoa. Kyllä läheisiä ehtii surra sitten kun ovat kuolleet ja suree heitä vaikka uskoisi taivaaseenkin. Kun on nuori, tuntuu niin kaukaiselta ajatus, että vielä joskus näemme taivaassa.

Hei, en voinut olla vastaamatta tähän viestiketjuun. Luin ja kiinnostuin kun esille oli otettu uskonto, kristillisyys. Itse olen jo vanhempi mutta olen paljon ollut lasten kanssa tekemisissä ja nyt on rippikoulikäinen lapsenlapsikin minulla.
Lapsena kävin pyhäkoulua, kuljin hengellisissä tilaisuuksissa, seuroissa. Rippikoulun jälkeen en juuri kirkossa käynyt mutta niin vaan sana jäi sydämeen että etsin lohtua Jumalansanasta ahdingoissa. Etsin hengellisyyttä ja niin teen tänäänkin.
Pyhäkoulussa kysyin opettajalta pyhästäkolminaisuudest, en ymmärtänyt miten niin voi olla Jumala ja Jeesus ja Pyhä Henki - en saanut vastausta. Aikuisena koin ahdistavana oman tietämättömyyteni.
Lapsuuteeni liittyy hyvin paljon pelkoja eikä kaikkein vähiten uskontoon liittyviä. Pelkäsin kuolemaa, pelkäsin Jumalaa kun Hänestä kerrottiin rankaisevana ei rakastavana. Luonto on ollut minulle erittäin lohduttava paikka, metsä, metsän henget. Nämä kaksi asiaa taistelevat minussa ja mitä vanhemmaksi tulen sitä selkeämmin huomaan niiden voiman, eron ja lempeyden.
Haluan käydä kirkossa ja kokea pyhyyden tunteen ja Jumalan suuruuden. Olen yrittänyt mennä useisiin uskonnollisiin yhteisöihin mukaan, minua eikö huolita tai en sitten vaan mahdu mukaan, tulee tunne että minua sysitään.
Kuolemanpelkoni väistyi lopullisesti kun näin pikkuveljeni kuolevan syöpään, kun katsoin viereltä hänen kärsimystään ja elämän hiipumista. Olin rukoillut hänen puolestaan ja ollut lohduttamassa kuukausien ajan. - Se auttoi - kun kuolema tuli niin lähelle - pelkokin väistyi ja sain kohdata Isän Jumalan rakastavana Isänä.
Kuuntelen ja katselen tv7 ohjelmia myös nuorten kanavalta l. plussan puolelta, on ihana nähdä kuinka nuoret kiittävät ja ylistävät Jumalaa. - On vapauttavaa kun rukoilee pelkojensa puolesta ja ahdistuksessa, surussa, masennuksessa. Koen että nuo ovat välineitä joilla Taivaanisä vetää meitä yhteyteensä.
Oma pelkoni on väistynyt kun tietää minne omaisten matka ja joskus omakin päättyy - ei ole mitään pelkäämistä. 😍