Hei Ketzu!
Joskus vuosi sitten mulle diagnosoitiin masennus sekä ahdistusneuroosi. En sit tiedä mitä tuo tarkoittaa ja onko samaa kuin sulla. Mulla kuitenkin oli lähes päivittäin "ahdistuskohtauksia" eli hengenahdistusta, sydämentykytystä jne. Ne joko tuli vaan ilman syytä tai sitten siitä kun stressasin jotain tai ajattelin ahdistavia asioita. Luulen että olen luonteeltanikin stressaava ja otan liian helposti paineita, mutta silloin kun on paremmassa kunnossa, ne kestää paremmin. Mun ahdistusta on hoidettu niin kuin masennustakin. Käyn terapiassa ja syön lääkkeitä. Pahimpiin hetkiin oli rauhottavia. Kaksi kertaa olen ollut osastolla. Kohtaukset on vähentyny lähes olemattomiin, vaikka huonoina päivinä saattaa vielä ahdistaa, mutta se ei ole niin kamalaa enää.
Ketzu, suosittelen että käyt lääkärille juttelemassa ahdistuksestasi, hän määrää mitä parhaimmaksi näkee. Terapia on kyllä varmaan aika hyvä juttu, luulen ja toivon että suakin vois auttaa 🙂
Voimia!

Kuulostaa kuule ihan saman tyyliseltä tilanteelta mitä mä oon käymäs läpi. En voi muuta ku ajatella mitä muut aattelee musta. Se johtuu vaan siitä että mulla on niin huono itseluottamus. Itse en ole päästänyt ketään miestä lähelleni koska pettymyksiä on ollut niin paljon. En vaan uskalla kun koko ajan vaan aattelen et se jättää mut tai jotain..Sisko sano mulle et "älä ajattele mitä muut susta aattelee" mut ei se todellakaa oo niin yksinkertasta ku oon tällane.
☹️

Olen ollut muilla mailla lähes kuukauden päivät, pääsin vasta nyt tänne lukemaan juttuja. 🙂
Aloitin käymään psykologilla kerran viikossa, nyt käynyt kolmisen kertaa ja tuntuu hieman paremmalle. Lähinnä helpottaa, kun tajuaa etten ole täysin yksin ajatusteni kanssa. Nyt myös helpottaa se, että voin purkaa ajatukseni psykologilleni, eikä minun tarvitse tainnuttaa muita ihmisiä ahdistuksellani. Tosin alkuahan tämä vasta on ja kestää varmasti hyvin pitkä tovi ennen kuin asiat selkenee, mutta alku tämäkin. 🙂
Voimia myös kaikille muille.🙂🌻

Hei Ketzu!

Minulla on ihan sama ongelma, olen miettinyt, että mitä se on ja miten pääsen siitä eroon. Oireet ovat ihan samat, mutta mitä olen netistä katsellut, ne viittaavat myös paniikkihäiriöön.

Minun ahdistukseen ei ole aina mitään syytä, välillä stressaan todella paljon kaikista kouluun tms. liittyvistä asioista.

Minulla ei ole hetkeen ollut ahdistuskohtauksia ja viime viikolla sellainen tuli taas, yhtäkkiä. Eräs aamu vaan heräsin ja tunsin, etten saa henkeä, mahassa velloi ja oksetti. Tuntui, että haluan kuolla ja iski pelko ja ahdistus. Itku tuli hyvin voimakkaana ja tärisin. Oksensinkin. En meinaa koskaan saada itkua loppumaan ja itken useimmiten itseni ihan uuvuksiin. Itkun jälkeen en rauhoitu kuitenkaan kunnolla, vaan pelko jää sisälle kytemään ja kun tuntuu, että helpottaa, alkaa pelkäämään sitä, että se "kohtaus" tulee uudestaan. Ja silloin se yleensä tuleekin. Vaikka yrittää kuinka olla ajattelematta koko asiaa, se tulee koko ajan esiin, pelkona, että kaikki alkaa uudestaan ja se saattaa laukaista uuden kohtauksen.

Voin jo tässä kaksi päivää ihan suhteellisen hyvin, mutta tänään tuo sama ongelma tuli taas, rinnassa alkoi tuntua ahdistus, vatsa muuttui kummalliseksi, sellaiseksi kun jännittää ja pelkää jotain todella kovasti, tuli oksettava olo ja oli hiki, mutta kuitenkin kylmä ja tärisin, itku tuli taas. Yritin hillitä sitä, etten itkisi, onnistuinkin siinä jo muutaman tunnin, mutta sitten alkoi tuntua jo niin pahalta, että itku tuli itsestään, vaikka kuinka yritin taistella sitä vastaan.

Minulla näiden kohtausten välillä saattaa olla pitkäkin aika, mutta välillä niitä tulee koko ajan, esim. nyt. Viimeksi tällaista sattui keväällä. Minulla on myös sekin ongelma, että pelkään poikaystäväni jättävän minut, vaikka myöskin tiedän, että hän rakastaa minua. Ja eniten tässä jutussa minua harmittaa se, että tämä kaikki vaikuttaa hänenkin mielialaansa ja ahdistun vielä enemmän siitä, että jos tämä jatkuu pitkäänkin, pelkään, ettei hän enää jaksa katsella minua. Vaikka hän sanookin jotain aivan muuta. Pelkään, ettei hän jaksa sitä, ettei minusta ole antamaan tukea ja hellyyttä, kun kaipaan sitä itse niin paljon. Seksiäkään ei ole tämän ahdistuksen aikana ollut. Sekin pelottaa minua, että hän ajautuu kauemmas minusta. Ja poikaystäväni on vielä sellainen, että jos minua ahdistaa, hän katsoo, että haluan olla rauhassa. Ja jos pyydän häntä lähelle, hän luulee, etten ole halunnut sitä, koska olen kuulemma ollut "niin poissa-oleva". Tottakai olen suhteessa poissa-oleva, kun koko energiani kuluu siihen, että yritän olla tulematta hulluksi tämän ahdistuksen kanssa, pitää pelkoni kurissa ja itseni kasassa. Vielä enemmän tässä pelottaa juurikin se, kun en tiedä mistä tämä johtuu. Tuntuu, että tämä nakertaa suhdettakin. :/

Olen puhunut asiasta läheisilleni, mutta he eivät oikein ymmärrä tätä asiaa ja jankkaavat vaan, että kyllähän sille nyt joku syy täytyy olla. Mutta kun ei ole, tai sitten en vaan tiedosta sitä. Se voi olla, että kaikelle on syy, mutta yleensä kyllä tiedän, jos olen stressaantunut koulujutuista tai töistä. Useimmiten koko syy vaan on niin hukassa, sekin pelottaa minua todella paljon. Kuitenkaan tämä ahdistus ei kovinkaan paljon häiritse ns. normaalia elämääni vaan se tulee pikemminkin esille silloin, kun olen yksin. Jos ahdistus on pinnassa, se laukeaa silloin. Miksi?

Mitä tämä on? Kertokaa.. Oli aika sekava selitys, mutta olen ihan rikki ja väsynyt ja kaipaan vaan apua, toivottavasti tästä jonkun selvyyden otti.

No moi.

Itsellä on kait ollu muutama jonkunsortin ahdistuskohtaus, hillitöntä itkua ja häpeän tunnetta se on yleensä ollu. Aluksi kuvittelin että ehkä teen sen tahallani, saadakseni huomiota kihlatulta, mutta sitten kun huomasin etten yksinkertaisesti voi kohtaukselleni mitään, ymmärsin että oikeasti on joku hätänä. Ahdistuneisuus on läsnä joka päivä. En tiedä mitä haluan elämältä, miksi ryhtyisin isona ja miten siitä selviää. Vaikeaksi asian tekee se, etten halua kertoa omasta heikkoudestani kellekkään. Kihlatulle kerroin, mutta hän ei oikein halua ottaa asiaan mitää kantaa ja täällä tukihenkilölle. Mutta kun koko ajan samalla on tunne että mä vain esitän ja kuvittelen että mulla on joku hätänä, niin tukihenkilöllekki kirjoittaminen on erittäin turhauttavaa, ku tuntuu että joka kirjeessä hän sanoo että noniin, lopeta jo mun ajan tuhlaus, ei sulla mikää oo. Kavereita mulla on ollu aina paljon, oon ollu hyvä ja luotettava kuuntelija. Mutta nykyään kaverit on kaikonnu, ku niille pitäis vissiin vastapainoksi kertoa jotaki ittestään ja pitää yhteyttä sun muuta. Mutta ku en mä halua, en halua että kukaa huomaa mimmonen mä oikiasti oon. Uusia kavereita en saa ja vanhatki on kaikonnu. Perheelle en kerro mitää, ne vaan huolestuis liikaa, ne pitää mua vahvana ja itsevarmana ihmisenä. Tästä seuraa semmonen ongelma, että ainut johon mä voin turvata on kihlattu. Haluaisin olla hänen lähellä ja kainalos 24/7. Siinä ei meekkää sitte ajatukset yksiin, sillä hän kertoo kuinka välillä aina ärsytän ku oon koko ajan läsnä, välillä miettii jopa eroa. Ajan siis itseäni mahdottomaan tilanteeseen, ja pelkään että kohta oon todella yksin itteni kans.