Ahdistuneisuushäiriö (pakkoneuroosit) ja masennustilat
Terve!
Olen 23-vuotias miehen alku ja en kyllä yleensä kirjottele tai ylipäätänsä avaudu mistään omista asioistani kellekkään, mutta kun koen että en kykene omalle lähipiirilleni näistä asioistani puhumaan niin avaudun mieluummin täällä sellaisille ihmisille jotka voivat jollain tavalla samaistua omaan tekstiini ja saisin jollain tavalla purettua omia asioitani. Teksti voi olla pitkä ja ehkä hieman sekava…. 🙄
Olen kärsinyt n. 10-vuotiaasta lapsesta asti pakko-oireisesta häiriöstä. Minulla oli lapsena pakkoajatuksia muun muassa siitä että, mitä jos satuttaisin läheisiäni tai saisin jonkin vakavan sairauden. Minä myös analysoin jatkuvasti kehoani mahdollisten sairauksien takia ja saatoin lukea tuntitolkulla kirjahyllyssä olevaa lääkärikirjaa ja pesin käsiäni jatkuvasti ja tein erilaisia pakkorituaaleja mm. vääntelin sormiani ja napsuttelin niitä symmetrisesti.
Teini-iässä nämä oireet jatkuivat ja olin kahden vaiheilla hakea apua ja kävinkin kerran kouluterveydenhoitajalla missä minulla todettin tämä häiriö, mutta en raaskinut mennä sinne uudemman kerran sillä pelkäsin että minut leimataan hulluksi. En päässyt yläasteella ikinä ajoissa kouluun, koska olin niin tarkka hygieniastani. Lopulta sain yläasteaikoina kavereita ja ne jollain tavalla helpottivat oireita mutta eivät täysin. Käytin paljon alkoholia lievittääkseni neurooseja ja otin ns. ”pellen roolin” jolla on kaikki hyvin ja jolla vitsi lentää, mutta silti ne oireet saattoivat jollain tavalla pulkahdella pintaan mm. mietin pakonomaisesti esim. kaikkia sukupuolitauteja ja pelkäsin seurustelua sillä ajattelin että menetän kontrollin omasta elämästäni jos alan seurustelemaan tai tulen petetyksi tai jätetyksi…. :/
Lukioaikoina menetin kaverivälit osaan kavereistani sen takia että minusta puhuttiin selän takana paskaa ja nämä kaverit uskoivat sen ja lopulta jollain tavalla eristäydyin kotia niin että näin vain silloin tällöin niitä kavereita joihin minulla oli välit. Myöhemmin minulle kehittyi masennusoireita ja koin että olen henkisesti yksin ja koin että tarvin jonkun rinnalle niin sanotusti. En tykännyt olla kotona sillä joka viikonloppu sain kuunnella talossa vanhempien riitelyä ja silloin kun tulin täysi-ikäiseksi niin isäni kirjaimellisesti velvoitti minua kuskaamaan häntä baariin aina kun hän oli menossa juomaan ja jos en kuskannut niin en saanut kuulla siitä mitään muuta kuin pään aukomista ja huutoa. Lopulta muutin omaan kämppään kun en sietänyt asua siellä ja jotenkin jämähin neljän seinän sisään. Minulla oli kavereita mutta en jaksanut olla läsnä niiden seurassa ja lopulta huomasin lukion loppuaikoina että aloin saamaan paniikkioireita sosiaalisissa tilanteissa mikä oli ehkä seurausta tietyntyyppisestä eristäytymisestä. En meinannut jaksaa käydä lukiota loppuun ja lukio venyikin itselläni 4 vuoteen pääasiassa omasta valinnasta, mutta 4. vuoden syksyllä seurustelin ensimmäistä kertaa 19- vuotiaana, niin oikeastaan se pelasti siltä että jaksoin käydä lukion loppuun vaikka se ei ongelmiani vienyt pois. Suhde ei tosin kestänyt kuin puoli vuotta, mutta kokemus sinänsä. Pakko-oireet ja sitoutumiskammo lievittyivät onneksi lukioaikana jostain syystä mikä vaikutti siihen että kykenin seurustelemaan.
Pääsin lukion jälkeen amkiin opiskelemaan 20-vuotiaana, mutta minulle tuli ongelmia siellä, sillä aloin saamaan paniikkioireita sosiaalisista tilanteista mm. en voinut mennä ruokalaan sillä siellä oli liian paljon ihmisiä ja koin että olen huomion keskipisteenä ja en jaksanut yksinkertaisesti tehdä mitään mm. en jaksanut nähdä kavereita, en jaksanut tehdä kouluhommia vaikka olisin osan voinut tenttiäkkin kun en kyennyt istumaan tunneilla ahdistuksen takia ja en jaksanut edes käydä kuntosalilla joka on ollut oma harrastukseni jo pitkään.
3 kuukautta tappelin sen olotilan kanssa ja päätin että haen apua ja lääkärin vastaanotolla minulla todettiin masennusta ja sosiaalisten tilanteiden pelko ja lääkäri sanoi suoraan että heillä ei ole resursseja hoitaa terapeuttisin keinoin sillä terapia- ajat ovat täynnä ja hän antoi minulle beetasalpaajia ahdistukseen ja hän yritti tyrkätä minulle SSRI-lääkkeitä mutta en ottanut niitä.
Ajattelin että olen yksin näiden ongelmien kanssa ja rypesinkin noin 2 vuotta siinä ajatuksessa että minusta ei tule mitään ja en tehnyt mitään muuta kuin nukuin ja olin kämpillä. Lopulta kun lähipiirini huolestui tilanteestani niin mietin että minun täytyy jollain tavalla alkaa kehittämään itseäni ja viimeisen vuoden ajan olen sitä tehnyt ja nykyään en jännitä niin paljon sosiaalisia tilanteita, mutta välillä minua vaivaa ajatus niinkuin oma nuoruus olisi mennyt pilalle sillä en mielestäni voinut elää niinkuin muut nuoret vaan painin ongelmieni kanssa ja esitin normaalia.
Olen perheen nuorimmainen ja olen koko ikäni varttunut alkoholistiperheessä. Isäni joi jo 80-luvulta lähtien ja hän oli hieman narsistinen ihminen, joka pieksi äitiäni silloin tällöin jos hän ei esimerkiksi antanut rahaa isälle, jotta hän pääsisi juomaan ja lopulta kun isäni joi niin äitinikin alkoi juomaan, koska hän ei kestänyt katsella isääni selvinpäin eikä hän uskaltanut erota hänestä koska hän pelkäsi että isäni tulee takaisin ja käy päälle. En muista lapsuuttani kovin elävästi. Muistan joitain pätkiä sieltä täältä ja sitten on niitä eläviä muistikuvia tietenkin teini-iästä ja jonkin verran kuitenkin sieltä lapsuudesta. Vanhemmat sisarukseni sanovat että perheemme oli yhdenlainen helvetti, mutta itse aina ajattelin että se oli suht normaali sillä ajattelin että ei perheessämme juotu kuin 2-3 päivänä viikosta ja en muistanut lapsuudesta niitä kaikista pahimpia hetkiä kuin joitain pätkiä mm. sen kun isä kinusi äitiltä tilikorttia ja suuttui kun ei sitä saanut ja sisarukseni sitten kertoivat niistä erilaisista ”tilanteista” myös tarkemmin, mutta hekään eivät niistä kovin mielellään puhu.
Nykyään voin suhteellisen hyvin, mutta koko ajan on sellainen tunne niinkuin oma nuoruus ja ylipäätänsä elämä olisi mennyt kirjaimellisesti ihan paskaksi. Tällä hetkellä en opiskele amkissa vaan olen päättänyt vaihtaa alaa ja haen yliopistoon ensi keväällä josko sitä saisi elämästä otteen jollain tavalla 🙂👍. Minulla on vielä jonkin verran neurooseja mm. hellan levyt ja pistorasiat on pahoja paikkoja itelle joita täytyy tarkistaa moneen kertaan ennen kuin lähen kotoa pois… 🙄 Mitä perheeseeni tulee niin voin sanoa että ei se niin karmea ole vaikka se tuossa tekstissä vaikuttaakin, sillä silloin kun viina ei talossa haissut niin se oli suht normaali ja kyllä omaankin elämään mahtui hyviäkin hetkiä, mutta tässä tekstissä tuon esille sen ääripuolen omasta elämästä….
En tosiaan mainitse tähän mitään miltä paikkakunnalta olen ja mitä alaa olen opiskellut ja mitä seuraavaksi aion opiskella ihan vain sen takia että tutut ihmiset eivät tästä tekstistä minua tunnista sillä koen nämä asiat aika henkilökohtaisina, mutta jos kohtalotovereita löytyy jollain tasolla niin juttelen mielelläni. 🙂
Minulla on kokemusta sosiaalisten tilanteiden pelosta, vanhempien riidoista ja masennuksesta. Miten pitkällä sulla meni se masennus? Olitko itsetuhoinen tai vahingoititko itseäsi? Miten sua on ymmärretty?
Vanhempani voivat ruveta riitelemään ihan pienestäkin. Kun olin pieni, niin minuun saatettiin käyttää väkivaltaa rangaistuksena.
Toi selän takana puhuminenkin on tuttua (koulukiusattu) ja menetin kerran kaikki ystäväni kerralla.
Juttelen kyllä lisää sen mukaan miten jaksan.
En missään vaiheessa vahingoittanut itseäni. Oireilu oli sellaista että olin hyvin passiivinen ja pahimmillaan ei vain jaksanut nousta välttämättä sängystä ylös sillä minulla oli koko ajan väsymys päällä. Suutuin helposti ja minua ei kiinnostanut olla ihmisten kanssa tekemisissä vaan halusin olla yksin. Minulla oli lieviä itsemurhaan liittyviä ajatelmia mutta ei mitään sellaista että olisin suunnitellut sitä.
Lähipiiri ymmärtää minua oikeastaan täysin ainakin äiti ja sisarukset ja ystäväni koska he tietävät jokseenkin taustani ja ovat sanoneet että aina voi puhua ja muutamalle hyvälle ystävälle olen puhunutkin ja he ymmärtävät, mutta heillä ei vain ole omakohtaista kokemusta asioista ja sisarukset saattavat puhua ohimennen lapsuusajoista, mutta he eivät niistä kauheana tykkää puhua.
Tällä hetkellä mitä masennusoireiluun tulee niin se on hetkittäistä eikä aiheuta sellaista että en jaksaisi pitää ihmisiin yhteyttä vaan se saattaa ilmetä välillä sellaisena hiljaisuutena tuttavien seurassa kun ei kiinnosta tai jaksa jutella mistään ja keskittymiskyky saattaa monesti herpaantua.
Olen päättänyt että alan elämään omaa ns. nuoruutta tästä eteenpäin sillä monet negatiiviset ajatukset mitä itsellä on liittyvät tällä hetkellä juuri tuohon että nuoruus meni jollain tavalla pilalle neuroosien takia.
Olen tällä hetkellä työharjottelussa asiakaspalvelutyössä johon hain tarkoituksella, että joudun kohtaamaan ihmisiä ja ilmoittauduin maksulliselle puheviestinnän kurssille, joka on suunnattu jännittäjille ja se alkaa vajaan parin kuukauden päästä. Olen jo aika hyvin selättänyt jännityksen mutta haluan siitä ihan kokonaan eroon.
Iso plussa minulla on tällä hetkellä se että on kuitenkin ystäviä ja niitäkin minulla tuli matkan varrelle lisää vaikkakin en aina ole sieltä ulospäinsuuntautuneimmasta päästä. 😀
Miten sinun sosiaalisten tilanteiden pelko ja masennus on vaikuttanut elämään? Oletko vielä päässyt yli niistä? Mitä perheväkivaltaan tulee niin en itse ikinä saanut selkää sillä vanhemmat sisarukset suojelivat minua siltä ja minut aina laitettiin erilliseen huoneeseen silloin ku talossa oli "tilanne päällä".
Hyvä, että sinua ymmärretään ja et ole ikinä saanut selkääsi.
Masennus, ahdistus ja sosiaalisten tilanteiden pelon takia en enää jaksa kovin hyvin. Nukun yössä 2-3h tai valvon kokonaan. En syö paljon mitään vai sen mitä on pakko. Harrastukset jäämässä sivuun. En tahdo tavata ketään tai puhua kellekkään. Itsetunto alhaalla.
Viiltelen ja vahingoitan itseäni muuten. Olen miettinyt itsetuhoisia ja suunnitellut itsemurhaa.
En ole päässyt yli. Se alkoi vuosi sitten koulukiusaamisen ja kotiolojen takia. Aina kun yritän päästä yli, romahdan uudestaan. Alkaa tuntua, että on turha edes yrittää. ☹️
Koulu jatkuu huomenna ja pelkään, mitä tapahtuu, kun se tulee taas painamaan lisää. Hyvinhän se on mennyt, mutta en jaksa enää. Olen siis ihan pian 15-vuotias.
Anteeksi kesti hieman vastata!
Otan osaa pahaan oloosi ☹️. Ymmärrän tilanteesi täysin ja juuri tuo että ei jaksa tehdä mitään eikä nähdä ketään on myös itselleni hyvin tuttua.
Sinun tilanteessasi kävisin kouluterveydenhoitajalla porisemassa asioistasi sillä en usko että sinun ikäiselle nuorelle tarjottaisiin mitään mielialalääkkeitä, koska olet hyvin nuori ja mitä sosiaalisten tilanteiden pelkoon tulee niin kouluissakin käsittääkseni järjestetään sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsiville erilaisia ryhmiä ainakin silloin kun itse olin lukiossa ja hain rehtorilta päättötodistuksen kun en pystynyt olemaan lakkiaisissa niin rehtori harmitteli sitä kun en asiaa ottanut esille sillä heillä olisi kuulemma ollut hyviä keinoja sosiaalisten tilanteiden pelon voittamiseen. Käsittääkseni kuitenkin olet peruskoulussa mutta uskoisin että sielläkin on mahdollisuus päästä eroon pelosta kun otat asian opettajien kanssa esille.
Tiedän että kynnys mennää terveydenhoitajalle on kova jos on sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutta sinun täytyy tehdä se, koska muutos lähtee itsestä.
Omalla kohdalla kävi tosin niin että terveydenhoitaja sanoi että heillä ei ole resursseja hoitaa minua terapeuttisin keinoin koska jonot terapeutille olivat niin pitkiä kun on niin paljon ihmisiä jotka voi oikeasti huonosti niin lopulta jouduin itse kehittämään itseäni, mutta kun olet noin nuori niin uskoisin että sinut otetaan hyvin vakavasti kun menet kouluterveydenhoitajalle puhumaan asioista.
Mitä kiusaamiseen tulee niin sano opettajille siitä asiasta ja mikäli se ei auta niin älä kuitenkaan alistu silloin kun sinua kiusataan vaan pyri pitämään omat puolesi. En tarkoita sitä, että käyttäisit mitään väkivaltaa kiusaajia kohtaan vaan ilmaiset niille suoraan että sinua ei kiusata ja jos tilanne käy tukalaksi niin puolusta itseäsi.
Mitä kotioloihisi tulee niin sinun kohdalla pyrkisin siihen että heti kun täytät 18 vuotta niin muuta välittömästi pois kotoa, mutta siihen asti sinnittele siellä.
Älä jätä harrastuksia väliin vaikka se tuntuukin hyvältä ratkaisulta kun ei jaksa tehdä mitään, mutta niistä kannattaa pitää kiinni ja jos jäät kotia vellomaan niin ne negatiiviset ajatukset syvenee entisestään mikä taas pahentaa omaa olotilaa, sillä olen itse huomannut että ajatukset on suoraan kytköksissä tunteisiin. Negatiiviset ajatukset-->negatiivinen tunnetila.
Tässä oli joitain vinkkejä millä pääsisit eteenpäin ja toivon että näistä olisi jotain hyötyä.
Onko sinulla muuten kavereita koulussa?
Itselläni on eräs kaveri jota myös kiusattiin erittäin paljon ylä-asteella ja se johti siihen että koko perhe joutui muuttamaan toiselle paikkakunnalle sen takia. Nykyään tämä tyyppi eroaa kaikista mun kavereista siinä, että sillä on vahvin itsetunto mitä oon kellää ikinä nähny. 🙂👍
Kun pääset ylä-asteelta pois ja haet toiseen kouluun opiskelemaan niin voi olla että saat ystäviä sieltä mikäli sinulla ei niitä tällä hetkellä ole. Tiedän montakin tyyppiä ylä-aste ajoilta joilla ei ollut kirjaimellisesti muuta kaveria kuin tietokone ja videopelit ja kun he lähtivät jatko-opiskelemaan peruskoulun jälkeen niin he alkoivat saada ystäviä.
Kun haet apua ja alat kehittämään itseäsi niin varmana parikymppisenä kiität itseäsi siitä, että pääsit yli kaikesta paskasta mitä kohdallesi on sattunut. Tiedän että tällä hetkellä sinulla on vaikeaa mutta muutamien vuosien päästä asia voi olla toinen. 🙂
Käyn taas koulupsykologilla. Auttaakohan se taaskaan mitään? Kyllä minulla on ystäviä ja käyn peruskoulua.
Miten sinulla on sitten mennyt?