Ahdistuneisuushäiriö ja parisuhde

Ahdistuneisuushäiriö ja parisuhde

Käyttäjä surunkerääjä aloittanut aikaan 16.02.2017 klo 13:59 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä surunkerääjä kirjoittanut 16.02.2017 klo 13:59

Tästä aiheesta voi olla paljonkin keskusteluja täällä mutta koen nyt suurta tarvetta avutua omista lähtökohdistani. Kaipaisin vastaavassa tilanteessa olevilta tai olleilta vähän vertaistukea ja näkökulmaa.

Olen 24-vuotias työssäkäyvän alkoholiongelmaisen isän ja ”tavallisen” äidin ainut lapsi. Olen myös klassinen alkoholistin aikuisen lapsen tuntomerkkeihin menevä tyyppi: erityisherkkä hyväksynnän hakija, muiden miellyttäjä ja murehtija. Lisäksi ihan minne tahansa ja mihin tahansa porukkaan menen tunnen itseni aina ulkopuoliseksi ja erilaiseksi. En tiedä mikä on minkäkin seurausta, mutta näistä lähtökohdista käsin mulle on kehittynyt yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Oon käynyt hieman yli 2 vuotta terapiassa ja syönyt pientä annosta lääkettä suunnilleen saman verran. Terapiaan sai hakeutumaan pahat fyysiset ahdistusoireet, jotka oli enimmäkseen poissa viimeiset pari vuotta. Terapian ja lääkkeiden aloitus siis sai mut voimaan paljon paremmin. Kuitenkin viime loppukeväästä asti olo on ollut pahempi ja koen jotenkin tosi voimakkaasti, että käyn vasta nyt läpi itsenäistymistä ja eriytymistä vanhemmista. Ainoana lapsena oleminen on aikuisiällä ollut hirveää, sillä koen, että en voi kenenkään kanssa jakaa mun tuntoja vanhemmista ja suvun jutuista.

Vasta about vuosi sitten rupesin havahtumaan siihen, miten isän juominen on muhun vaikuttanut. Lapsuuteni on ollut todella onnellinen ja isä on ollut aina mun paras kaveri. Meidän välit on siis olleet tästä juomisasiasta huolimatta hyvät ja koen isään tietyllä tavalla syvempää yhteyttä kun äitiin. Isä on todella tyypillinen suomalainen mies, ei juuri puhu tunteista ym mutta humalassa ei oo mitään estoja. Isällä on ollut itsellä vaikea lapsuus väkivaltaisen isän kanssa, ja oon saanut kuulla näitä suvun kauheuksia aivan liikaa. Tuntuu, että selässä on reppu, joka ei oo missään vaiheessa kuulunu mun kannettavaksi. Samoin äitin suvussa on vastaavanlaista painoa, jota oon myös omaksunut kannettavakseni. Äiti ja isä on edelleen yhdessä vaikka isä juo edelleen. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa ties kuinka kauan, mutta kiteytetään nyt näin, että tämä suhde vanhempiin sekä vanhempien suvun asioihin on vaikuttanut mun ahdistukseen todella paljon.

Itse asiaan: oon seurustellut poikaystäväni kanssa puolisentoista vuotta. Ollaan ihmisinä täysin vastakohtia, mitä pidän tavallaan hyvänä asiana, sillä en voisi olla itseni kaltaisen ihmisen kanssa mitenkään. Oma persoonallisuus ja kotoa tulleet jutut on luoneet mulle mitäpäs muutakaan kun sitoutumiskammoa ja hylkäämisen pelkoa, joiden takia kesti vuosi ennen kun rupesin seurustelemaan poikaystävän kanssa. Poikaystävä tietää mun ahdistuksesta, vanhemmista, suvun asioista ja kaikesta olennaisesta. Ongelmaksi meidän suhteessa koen sen, että hänen perhetaustansa on täysin erilainen kun mun. Vanhemmat, joilla ei päihdeongelmia (mutta negatiiviset asenteet päihdeongelmaisia kohtaan), useampi sisarus + heidän puolisot ja lapset, perheen oma whatsapp-ryhmä ja muu tämmöinen joka ilmentää että he ovat todella tiivis ja ”täydellinen” perhe. Oon kokenut välillä todella vahvaa alemmuuden tunnetta oman perhetaustani vuoksi ja aloittanut välillä ahdistuspäissäni riitelemään asiasta. Tiedostan, että tämä on pääosin mun ongelmani, sillä tulkitsen omien virheellisten tunnelukkojeni kautta asian niin, että hänen perheensä on täydellinen ja omani huono. Mutta silti. Tuntuu, että aina on kyse hänen perheestään ja hänen äitinsä kyselee jatkuvasti, että milloin tulen käymään ja korostaa hyvää suhdettaan toiseen miniään, jolle hän kuulemma on varaäiti.

Hirveän sekavaa ja ei omaan silmääni kovin kattavaa tekstiä tilanteesta, mutta pointti tässä nyt on se, että välillä koen, ettei poikaystävä yksinkertaisesti ymmärrä. Ei ymmärrä mun ahdistusta ja sen laatua tai vakavuutta, mun monimutkaista persoonaa eikä välillä yhtään mitään paitsi kaikkea kivaa ja hauskaa ja helppoa. Hän on todella helppo ja ”yksinkertainen” persoona. Rakastan häntä, mutta kun oma paha olo äityy hirveimmilleen, tuntuu että hänen olisi parempi ilman minua. Tiedän hänen rakastavan minua kauheasti ja hyväksyvän minut tämmöisenään, mutta kun itsellä on välillä niin kovin vaikeaa itseni kanssa niin stressaa ja ahdistaa selvittää toiselle mikä on pielessä jne. Olen terapeuttini kanssa tätä pohtinut ja ollaan tultu siihen tulokseen, että eihän hän mitenkään voisi täysin ymmärtääkään. Ei kukaan ihminen ymmärrä toista täysin. Mutta niinä hetkinä, kun oma oloni on hirveä, mietin monesti, että kannattaisko vaan erota. Olisiko omakin olo helpompi kun ei tarvi olla toiselle selventämässä tuntojaan niistä lähtökohdista, etten itsekään tiedä aina mistä mikäkin johtuu ja että hän on vain niin kamalan erilainen kuin minä eikä ymmärrä. Välillä aivan suututtaa, kun mietin hänen ällöttävän täydellistä (mutta mukavaa) perhettään ja sitä, kuinka helppo elämä hänellä on ollut.

Tekee pahaa kirjoittaa tämmöstä tekstiä poikaystävän tietämättä, mutta nyt oli niin kova tarve avautua. Onko kellään muulla vastaavanlaisia kokemuksia? Miten olette asiasta selvinneet tai sitä käsitelleet? Oletteko saaneet suhteen toimimaan, vaikka taustat ja persoonat on erilaiset? Järjen tasolla tiedän, että en todellakaan halua erota ja olisin todella surullinen ilman häntä, mutta kun se järki ei meinaa päästä ääneen tämän kaiken tunnemylläkän alta.

Käyttäjä Kaurapelto kirjoittanut 18.08.2020 klo 08:50

Moikka!

Toivottavasti olet tällä palstalla vielä. Ihan kyynel vierähti poskelle, kun luin tarinaasi. Voin niin samaistua tunteisiisi taustan ja ahdistuksen osalta. Kysyisinkin, että millainen tilanne nyt on? Onko terapia ja lääkitys auttanut?

Käyttäjä sellainentyttö kirjoittanut 04.11.2020 klo 09:29

Tsemppiä ja jaksamisia! Ihan varmasti on vaikea tilanne, mutta niin kuin terapeuttisi sanoi, jos ei sitä ole kokenut poikaystävän on vaikea ymmärtää sitä kokonaan. Pystyisitkö miettiä asiaa eri kantilta? Pystyisitkö hyväksymään, että teillä on erilaiset lähtökohdat, niin kuin meillä kaikilla? Hyväksyä, että poikaystäväsi kanssa teillä on erilaiset perheet ja se siitä. Teillä tulee olemaan aina eri näkemys, mutta jos molemmat pystyvät joustamaan, uskon että pystytte jatkamaan suhdettanne.