Ahdistuneisuus ja kokoaikainen yksinäisyyden tunne!
Hei kaikki!
En ole varma millä tavalla voisin selittää tämän asian ymmärrettävästi. Usein minua sanotaan hyväksi juttelijaksi ja sosiaaliseksi, mutta nyt aivot ovat jotenkin jäässä enkä vain saa tekstiä kuulostamaan siltä mitä tunnen, vaikka yritänkin.
Minua on nyt pidemmän aikaa seurannut melkeinpä kokoaikainen ahdistuksen tunne. Se saa itkemään, enkä ymmärrä mitä se on. Luulin olevani onnellinen. Paras kaveri on olemassa ja perhe, jossa ei ole alkoholiongelmia eivätkä vanhempani ole eronneet.
Siltikin jotain puuttuu. Koko ajan tuntuu niin yksinäiseltä. Usein- varsinkin iltaisin, minulle tulee ahdistuksen tunne, en saa kunnolla happea, itken hirveästi ja sydämeeni sattuu valtavasti. En tajua, että mistä se johtuu ja minkä takia se aina iskee.
Me asutaan maalla ja täältä on todella pitkä matka kaupunkiin. Kavereita en siis näe todellakaan usein. Perheemme on myöskin lestadiolainen, joka jotenkin vaikuttaa elämääni koko ajan. En osaa arvostaa lestadiolaisuutta ja itse asiassa vihaan sitä. Tuntuu kuin se kahlitsisi minut, enkä pääse kokemaan ja tuntemaan samoja asioita kuin muut ikäiseni nuoret.
En todellakaan haluaisi tupakkaa ruveta polttamaan ja saastuttamaan keuhkojani, eikä myöskään ryyppääminen kiinnosta.
Vanhempani eivät päästä minua juhliin, eivätkä diskoihin koska siellä on ”huonoa musiikkia.” En tahdo olla lestadiolainen, koska se ei vain tunnu oikealta. Telkkaria ei saa katsoa, emme siis omista sellaista, meikata ei saa eikä värjätä hiuksia. Oikeastaan hiusten värjääminen ja meikkaaminen ei edes kiinnosta, mutta kaikki ne säännöt rajoittavat elämääni hirveästi.
Kesän aikana olen nähnyt kaveriani kerran. Se ei todellakaan riitä! En harrasta mitään, koska vanhempani eivät jaksa kuskata minua harrastuksiin. Tuntuu muutenkin siltä, kun he eivät enää välittäisi ja rakastaisi niin kuin pienenä.
Toivoisin niin kovasti, että he sanoisivat rakastavansa minua, mutta itse asiassa he eivät ole koskaan sanoneet sitä – ainakaan minä en muista.
Hyvän yön toivotuksellakin olisi niin paljon merkitystä. Olisi ihanaa jos äiti tai isä tulisivat halaaman minua ja osottaisivat välittävänsä 🙂
Ehdotin heille kerran, että lähtisimme koko perhe yhdessä retkelle jonnekkin, sillä luonto on aina ollut lähellä sydäntäni. Retkeä ei tosin tullut.
Varsinkin pari viimeisintä kuukautta ovat olleet yhtä piinaa. Itken joka ilta ja tuntuu vain niin pahalta koko ajan. Minuun sattuu, mutta kukaan ei tunnu huomaavan sitä. Aivan kuin olisin ihan yksin. Pillahdan itkuun erittäin helposti.
Haluaisin saada samanhenkisiä ihmisiä, vaikka lestadiolaisia, jotka ymmärtäisivät sen miltä minusta tuntuu. Olisi ihanaa jutella sellaisen ihmisen kanssa joka tuntee samoin ja saada tukea omiin ongelmiini 🙂
En ole lestadiolainen, enkä voi sen takia täysin ymmärtää tunteitasi. Tuo jatkuva ahdistus ja iltaiset itkuahdistus-kohtaukset ovat liiankin tuttuja minulle.. On erittäin lohdutonta itkeä ääneen yksin ja kun tuntuu että kukaan ei kuule.
Sano jos voin auttaa jotenkin? Muista, että olet tärkeä ja minulle saat ainakin aina puhua jos esim. iskee ahdistus tai muuta. Voimia! 🙂
Voi kiitos viestistä Turrska 🙂 On ihana kuulla, että on joku jolle voi puhua! Nuo itkuahdistus-kohtaukset ovat inhottavia ☹️ Ikävä kuulla, että sinullakin on sellaisia.
Voimia myös sinulle ja hauskaa loppukesää ☺️❤️
Hei!
Minkä ikäinen olet? Kannattaa hakea koulujen jälkeen opiskelemaan tai töihin kauas kotipaikkakunnasta, missä ei juuri ole lestadiolaisia (esimerkiksi Tampere, Vaasa ja Helsinki ovat aika lestadiolaisvapaata aluetta). Se on oikeastaan ainoa keino, miten lestadiolaisuudesta voi saada välimatkaa ja pystyt kokeilemaan muunlaista elämää. Sitten voit päättää, mikä on sinua varten. Kaupungissa kukaan ei sinua vahdi, että katsotko telkkaria, käytkö juhlissa tai onko sinulla poikaystäviä.
Joskus pelkästään se, että tietää joidenkin rajoitusten olemassaolon, voi ahdistaa ja tulee ajatelleeksi, että haluaisi tehdä niitä kiellettyjä asioita. Ne eivät kuitenkaan välttämättä toisi elämääsi mitään ihmeellisempää sisältöä.
Ei ole ihme, jos olet yksinäinen, kun et kerta tapaa juuri kavereita ja välit vanhempiisi etääntyvät. Etkö voisi puhua vanhemmillesi siitä, että vaikka olet jo isompi, kaipaat silti huomiota ja rakkaudenosoituksia. Sano, että haluat halauksia. He voisivat olla jopa liikuttuneita.
Harrastuksen aloittaminen voisi tuoda sisältöä elämään. On monia harrastuksia, mitä voit tehdä kotonakin. Voit esimerkiksi piirtää, ommella, askarrella, kirjoittaa novelleja tai päiväkirjaa, kasvattaa kukkia tai leipoa ja kokata. Harrastatko mitään liikuntaa? Lenkillä tai ihan vaikka kävelylläkin käyminen voi tuntua yllättävän puhdistavalta. Suosittelen sitä suuresti. Erityisesti luontomaastossa liikkuminen virkistää ja tuo iloa päivään! 😉
Psykiatrisen avun hankkiminen on vaikeaa maalla. Varsinkin kun välimatkat ovat pitkiä ja todennäköisesti tarvitsisit vanhempiasi kuljettamaan sinua. He eivät välttämättä ymmärrä juuri mitään psyykkisistä ongelmista ja yleensä uskonnollisissa piireissä aihe on aika vaiettu. En haluaisi pelotella, mutta oma sukuni katkaisi minuun välit mielenterveysongelmieni tultua julki. En tosin voi tietenkään tietää, onko sinulla varsinaisesti mielenterveysongelmia, mutta asenteet ylipäätään avun hankkimiseen ovat uskonnollisissa piireissä yleensä aika kielteiset.
Jos sinusta tuntuu, että haluaisit jutella jollekin ammattilaiselle, netissä pitäisi olla joitain palveluita. Niistä kannattaa otta selvää. Lisäksi rentoutusharjoituksista voi olla apua ahdistukseen. Niitä voi lainata kirjastoista ja netistä löytyy kanssa.
Voimia sinulle! 🌻🙂🌻