Ahdistaa kun ei ahdista

Minä olen iänikuinen masentuja. Olen samanlainen kanssasi, en osaa olla jos minulla ei ole masennusta päällä. Jos joku aamu huomaan olevani terve, ahdistun siitä ja melkein vaatimalla vaadin masennusta tulemaan takaisin. Olen "terveen päivän ahdistunut" ja odottelen vaan milloin sairastun. Aivan kuin odottaisin miestäni kotiin työmatkalta, niin odotan masennuksen tulevan takaisin.

Tämä ehkä on paras huomio mitä olen terapeutin kanssa saavuttanut; ehkä en haluakaan koskaan olla terve. Mitään etuja en sairastamisella saavuta, jatkan taas opintojani, hoidan perheeni olen masentunut tai en. Ahdistaa todella paljon, kun ei osaa itselleen myöntää olevansa terve. Tai, kun tänne taas kirjoittelin, niin olenkin kai menossa huonompaan kuntoon.
Jonakin mittarina pidän tätä kirjoittamista tukinettiin tai tekosyynä jotta voisin palata masennukseeni takaisin.

Kyllä mä ton ymmärrän, oikein hyvin. Kun se ahdistus ja paha olo on jo niin tuttua, että se on jo tutumpaa kun olo ilman sitä, sen on myös turvallisempaa. mun on hirveen vaikee edes yrittää opetella mitään uusia toimintatapoja ja suhtautua asioihin uudella tavalla, kun tää kaikki vanha, olkoon vaan pahaa oloa ja ahdistusta, on niin paljon tutumpaa ja turvallisempaa. Ja osa mua. Siitä mä just puhuin tänään terapeutin kanssa, että mitään ei voi ottaa pois, jos ei tuu jotain tilalle. Eli jos mä vaikka väkisin yrittäisin olla ahdistumatta kun tapaan ihmisiä, ni jäisin hirveen tyhjän päälle jos en samalla sais uusia tapoja kohdata se tilanne. Varsinki sellaset tilanteet, joissa mä koen, että se on osa mua toimia niin, on osa mua ahdistua joissain tilanteissa, sitä ahdistusta ei saa noin vaan yrittää poistaa. Ei oo tarkotus, että mä koen, että mun persoonaa yritetään muuttaa, varsinkaan väkisin. Nää ajatukset on vielä aika sekavia mulla, mutta kuitenkin tähän suuntaan.

Mä oon kohta 17 vuotias. Ja jotenki musta aina tuntuu kun ei ahdista, et mun elämässä ei oo mitään. Niinku siitä puuttuis jotain. Mä oon tunnepuolen ihminen, eli ahdistus on aina hyvin voimakasta ja onnen tunteet kans. Mä en oo ikinä seurustellu, ja kyllähän minä haluaisin: Tai pikemminkin tuntisin olevani valmis seurustelemaan. Mutta niin kauvan ku en voi rakastaa itteäni, ei voi kukaan muukaan. Sen mä oon oivaltanu.

Mä en oo ihan normaali. Tai ei kukaan meistä oo normaali. Mut mä en oo naisellinen. Mä oo poikamainen. Mä kävelen ku pojat ja pukeudun semmosiin rentoihin vaatteisiin. Uskosin että myös mun poikamaisuus on ajanu nämä mieshenkilöt pois.

Mua on kiusattu melkein 9 vuotta. Enää sitä ei tapahdu, jos viime vuotta ei lasketa. Ei se ollut suoranaista kiusaamista. Sääliviä katseita, naureskelua ja ivallista äänensävyä. Mutta millään mä en voinu todistaa että ne kaikki oli suunnattu mulle. Ei mun tarvinu, mä tiesin. Mua pilkattiin siitä, kun olin ihastunut. Ja tavallaan mä nyt ymmärrän miksi. Kuka poika haluaisi seurustella hieman itseltään vaikuttavan tytön kanssa, joka ei ole naisellinen ja jolla ei oo muotoja nimeksikään. En ole ylipainoinen enkä alipainoinen. Olen omasta mielestäni ihan helvetin hyvässä kunnossa. Ja näytänkin hyvältä, aina silloin tällöin.

Mun on paljo helpompi olla poikamainen, mua kun ei oo ikinä hyväksytty tohon nais-porukkaan. Mut ottaa päähän se, ettei kelpaa kellekään tän mun poikatyylini takia. Ja mulle ei kannata alkaa sanomaan että oo se mitä olet, älä yritä olla väkisin jotain muuta. Mut on ajettu tähän pisteeseen, on hemmetin hankala muuttaa tottumuksiaan.

Ei mulla oo kiire seurustelemaan, mut mikään juttu nuiden miespuolisten ihmisten kohalla ei oo toiminu ja alkaa vähä mietityttää että miksi. Tiiän että myös mun ujous on siinä osana, mut se poikamainen tyyli. Se korostuu koulussa. Mä puollustaudun sillä. Mä heijastan takaisin niihin pilkkaaviin poikiin niiden oman tyylin.

Kai mä oon hieman epänormaali, ja mun ajatukset ja puheet on tosi outoja. Ei kukaan sitä mulle sano, mut alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä. Tässä on puolentoista vuoden aikana alkanu päänuppi naksahtelemaan pelottavasti. Aina kun luulee että "tästä alkaa uusi elämä" niin mikään ei muutu. En haluais vaihtaa paikkakuntaa ihan vaan sen takia, että vois alkaa uusia säätöjä järjestämään yms. Mul on täällä ihanat ystävät ja lukio. Mun onneksi suurin osa niistä inhottavista ihmisistä käy lukion kolmessa vuodessa, mä käyn neljässä.

Mul on ihania ystäviä, mut ei ne enää riitä mulle. Niillä on omat ihastuksensa/seurustelukumppaninsa. Mulla ei oo kumpaakaan. En mä välttämättä haluais serustella, koska oon vähä tämmönen. Mut ois kiva kelvata jollekin. Puhun taas ristiriitaisia. 😞

Paha olla ku tuntuu ettei koskaan oo tavallinen. Joskus nautin omasta "epänormaalisuudesta". Mutta en enää. Haluaisin olla vastakkaisen sukupuolen edustajien silmissä edes vähän viehättävä.☹️

ja kohta joku toteaa että murrosikäisen korvien välissä tapahtuvaa hormonien aiheuttamaa toimintaa mikä helpottaa ajanmyötä. En jaksa uskoa tota enää.😟

Ei tää ahistus vaan helpota...

Mitähän tässä pitäis tehä?? 😭

Kannattaisko sun mennä juttelemaan jollekin jos sua ahdistaa? Se vois auttaa kun siitä sais puhua. Koulun terkkari, kuraattori, terveyskeskus... Sitä varten ne on että niille voi käydä puhumassa.
Mua on syrjitty oikeastaan koko mun kouluajan. Ehkä oon myös sitten myöhemmin alkanu ite syrjäytymään kun huomas ettei pääse porukkaan. On ollut myös sanallista kiusaamista ja sitten sitä ulkopuolelle jättämistä. Mulla helpotti vasta kun menin toiselle paikkakunnalle lukioon, jossa kukaan ei tuntenu mua ja sai alottaa ihan puhtaalta pöydältä. Kaverit, joita mulla onneks oli muutama, jäi kotipaikkakunnalle, mutta uusiakin sain. Nyt vaan oon taas uudessa kaupungissa ja kaikki kaverit on ympäri Suomea. Täältä en tunne montaakaan ihmistä vaikka oon melkein kaks vuotta jo asunut. Koulussa on taas saman tyylinen tilanne niin kuin aina ennenkin, eli jättäydyn syrjään enkä tunne kuuluvani porukkaan.
"En minä tiiä", sä oot vielä nuori, ei sun vielä tarviikaan seurustella, ei välttämättä vielä moneen vuoteen. On hyvä ensin saada nauttia itsenäisyydestä ja siitä että saa ite päättää asioista ja tehdä mitä haluaa milloin haluaa. Mä seurustelin ekan kerran viime syksynä vähän aikaa, mutta totesin etten oo valmis. Siinä vaan satuttaa itteänsä kun liian aikaisin alkaa. Mä oon nyt 20 v. eikä mulla oo vielä oikeastaan edes halua seurustella. Kaikki me tietysti ollaan erilaisia...

Voimia sulle ja teille kaikille. Mee ihmeessä juttelemaan!

Minulla on myös vähän sama. Tuntuu oudolta jos ei ahdista. Nyt sain taas uuden lääkityksen enkä tiedä miten pitäis olla. Masennus tuntui jotenkin kuuluvan minun luonteeseen ja persoonaan ja sitten kun se häviää tuntuu ettei ole enää mitään. Niin hassulta kuin se kuulostaakin...
En oikein osaa kirjoittaa enempää nyt mutta minusta saa kyllä puhekaverin jos siltä tuntuu. 🙂

Mulla on joku ihme asenne itteäni ja elämää kohtaan. Nykyisin mua ei enää ahdista niin paljon kun ennen, mutta on outoa olla ilman ahdistusta. Osa musta haluais parantua, mutta se on se pienempi ja heikompi osa, joka ei yleensä saa ääntään kuuluviin. Tai se on niin että osaan muille kyllä sanoa ja antaa positiivisen kuvan, mutta mielessäni ja yksin haluan olla edelleen masentunut. Enkä mä tiedä miksi. Kai se on jotain alitajuista jota ei halua edes myöntää.
En tykkää yhtään olla koulussa. Ala ei kiinnosta enkä viihdy niitten ihmisten kanssa, on tosi hankala olla niitten kanssa samassa huoneessa. Koko ajan kai pelkään ja ajattelen sitä että ne puhuu musta pahaa. Oon niin monet kerrat joutunu kuuntelemaan kun ne pilkkaa joitain selän takana. En oo saanu todisteita että ne musta puhuis, mutta oon vähän vainoharhainen tuollasissa jutuissa kun ala- ja yläasteen oon ollu sellasen kohteena.
Tänään en menny kouluun kun olis ollu joku retki ja mä en halunnu lähteä. Sitten mun ovelle tuli koulun kuraattori (joka oli myös lähdössä sinne kuskiksi) ja kysyi haluanko lähteä mukaan kun kaikki muut on lähdössä ja odotti autossa pihassa. Ei siinä mitään jos se yksin olis tullu mutta jos ne kaikki muut oli odottamassa. Sietämättömän noloa. Kai mä nyt koululle olisin osannu mennä jos olisin halunnu lähteä.

Mulla itellä on myös ollu ahdistusta. Mulla tulee usein sellaisia ahdistuskausia. Ekan kerran ne alkoi siinä kun olin ysiluokan lopulla.Ressasin siinä että pääsenkö siihen lukioon mihin haluan. Lukiossa ne on tullut yleensä siinä koeviikon lähellä.

Olen käynyt itse koulukuraattorin luona juttelemassa,ja olen aina ollut paremmalla mielellä kun olen sieltä lähtenyt. Pikkuhiljaa ymmärrän itsestäni enemmän kun olen siellä käynyt. Kysymyksillään hän on saanut minut ymmärtämään ja miettimään stressaamistani,ja mistä se lähtee.

Mutta en ole vielä kuitenkaan parantunut tästä,ja luulen että tulen aina olemaan tälläinen huolehtija. Mietin aina etukäteen asioista negatiivisia tapahtumia, eli MITÄ JOS teen jotain väärin. Olen välillä hirveän epävarma, ja pelkään tekeväni väärin.

Vaikka minun on vaikea hyväksyä sitä, tulen luultavasti aina olemaan tällainen. Silti, tämä ei ole helppoa.☹️

Asiasta kannattaa kuitenkin puhua. Ainakin minua se on helpottanut.🙂

Mulla itellä on myös ollu ahdistusta. Mulla tulee usein sellaisia ahdistuskausia. Ekan kerran ne alkoi siinä kun olin ysiluokan lopulla.Ressasin siinä että pääsenkö siihen lukioon mihin haluan. Lukiossa ne on tullut yleensä siinä koeviikon lähellä.

Olen käynyt itse koulukuraattorin luona juttelemassa,ja olen aina ollut paremmalla mielellä kun olen sieltä lähtenyt. Pikkuhiljaa ymmärrän itsestäni enemmän kun olen siellä käynyt. Kysymyksillään hän on saanut minut ymmärtämään ja miettimään stressaamistani,ja mistä se lähtee.

Mutta en ole vielä kuitenkaan parantunut tästä,ja luulen että tulen aina olemaan tälläinen huolehtija. Mietin aina etukäteen asioista negatiivisia tapahtumia, eli MITÄ JOS teen jotain väärin. Olen hirveän epävarma välillä.

Vaikka minun on vaikea hyväksyä sitä, tulen luultavasti aina olemaan tällainen. Silti, tämä ei ole helppoa.