Muutin yläasteen jälkeen pois kotoa, toiselle paikkakunnalle, sillä pääsin todella hyvällä todistuksella ja ahkeran harrastuneisuuteni takia huippulukioon. Muutaman kuukauden omillani asuttua masennuin. Koulunkäynti kärsi pahoin univaikeuksien ja psykosomaattisten oireiden vuoksi. Kärsin myös anoreksiasta. Äiti pyysi monta kertaa minua muuttamaan takaisin kotiin, mutta se olisi mielestäni ollut luovuttamista. Vuoden kuluttua hakeuduin hoitoon ja kävin jonkinlaisessa terapiassa pari vuotta. Se tuntui silloin auttavan ja varsinkin lääkkeet mitä käytin silloin. Suoriuduin lukiosta jotenkuten, mutta en päässyt lähellenikään omia tavoitteitani. Tuntuu että sairaus pilasi koko lukioaikani. Opiskelun ja ihmissuhteet.

Lukion jälkeen olen harhaillut ja miettinyt mitä haluaisin tehdä. Olin välillä koulussa ja välillä töissä, tylsä työ ja hitusen kiinnostava koulu alkoi nopeasti tökkiä, koko elämä tuntua vähän merkityksettömältä. samoihin aikoihin olin elämäni raastavimmassa ihmissuhteessa. Poikaystäväni valehteli ja petti minua uskomattoman paljon. Olin tällöin niin masentunut ja ahdistunut etten pystynyt nukkumaan, hain unilääkkeitä. Lääkäri olisi määrännyt minulle sairaslomaa, mutta en halunnut luopua työstäni, joka oli urheilun kanssa ainoa hetki jolloin pystyin olemaan ajattelematta suhdettani.

Erosimme lopulta erittäin huonoissa väleissä. Seuraavat puoli vuotta meni hänen ja hänen ystäviensä välttelyyn. Meillä on paljon yhteisiä tuttavia jotka tuntuivat valitsevan kenen puolella ovat, sillä yhtäkkiä vanhat tutut eivät olleet enää tuntevinaan minua, tai sitten tuntemattomat ihmiset naureskelivat ja eräs jopa uhkasi yöllä vastaantullessaan pahoinpidellä minut. Kaikki siis siksi että poikaystäväni oli pettänyt minua, en tiedä mitä hän oli näille kertonut. Jossain välissä ahdistus kasvoi ylipääsemättömän suureksi. Mietin jatkuvasti mitä tarinoita minusta levitetään ja ylitulkitsin ihmisten ilmeitä ja eleitä. Aloin seurustelemaan maailman välittävimmän ja rakastavimman pojan kanssa, mutta siitä ei tullut mitään, sillä mitä läheisemmäksi hän tuli minulle, sitä enemmän minua ahdisti. Pelkäsin jatkuvasti että hän pettää ja kieroilee selkäni takana. Puhuimme asiasta ja hän ymmärsi tilanteeni, mutta minun oli pakko lopettaa suhde, sillä en kestänyt enää tilannetta.

Näihin aikoihin aloin saamaan voimakkaita paniikkikohtauksia ja psykosomaattisia oireita. En halunnut poistua kotoani, olin aloittanut syksyllä taas uuden koulun, ja kouluni kärsi tästä pahasti. Soitin psykiatrian poliklinikalle, mutta minulle sanottiin että tarvitsen sinne lähetteen lääkäriltä. Kävin lääkärissä, sain mielialalääkettä. Ilmoitin kouluun että olen sairaslomalla muutaman viikon.
Lääkkeiden käytön alettua lojuin kotona useita viikkoja. En nähnyt juuri ketään tai tehnyt yhtään mitään. Nukuin yli 12 tuntia joka päivä, en käynyt suihkussa enkä juurikaan syönyt mitään. Jos näin ystäviäni, väsyin reilussa tunnissa niin paljon että menin kotiin lepäämään.

Tilanne tasaantui kuitenkin ja menin takaisin kouluun. Minulla oli todella paljon keskittymisvaikeuksia koulussa. Sain paniikkikohtauksia ja minulla oli psykosomaattisia oireita. Kahlasin jotenkuten koulua, pyrin samalla uusiin kouluihin.

Viime keväänä päätin lähteä ulkomaille pariksi kuukaudeksi, halusin jotenkin irtautua omista kuvioistani.
Ulkomailla ollessani sain paniikkikohtauksia vielä muutaman kerran. Pari kuukautta meni nopeasti ja päätin jäädä sinne asumaan. Samoihin aikoihin rahatilanteeni meni erittäin huonoksi, olin sinnitellyt jo useamman vuoden luottokorttisotkujeni kanssa, joita olin onnistunut hommaamaan useita kappaleita. Menetin luottotietoni.

Tulin Suomeen hakemaan tavaroitani, tarkoituksenani lähteä parin päivän päästä takaisin. Tyhjäsin asuntoni jonka olin irtisanonut ja luovuin huonekaluistani. Parin päivän aikana menetin työpaikkani, lisäksi menetin asunnon johon minun oli tarkoitus muuttaa. Asiani tuntuivat olevan niin sekaisin ja rahatilanteeni niin huono, että päätin jäädä joksikin aikaa Suomeen.

Seuraavat kuukaudet meni virheitäni korjaillessa. Olin välillä todella masentunut, nostin lääkitystäni. En tiennyt yhtään mitä tekisin syksyllä. Jollain tapaa olin kääntänyt mielessäni koulun ikäväksi paikaksi. Olin todella innostunut siitä aloittaessani sen, ja minua harmitti kun aloin saada paniikkikohtauksia ja kouluni kärsi siitä. Mutta jotenkin olin onnistunut nyt kääntämään ajatukseni siten että koulu ei enää kiinnostanut minua.

Kesätyöni loppui elokuussa. En halunnut jatkaa sitä. En halunnut lähteä suomesta ja sekoittaa taas elämääni. Suunnittelin jääväni työttömäksi, mutta sekin ajatus alkoi ahdistaa, pelkäsin aikatauluttomuuden tekevän minusta saamattoman. Olen yrittänyt käydä koulussa, mutta saan siellä edelleenkin voimakkaita paniikikohtauksia, vaikka töissä niitä ei juurikaan ollut. Toisaalta haluiaisin hoitaa koulun loppuun, mutta tällä hetkellä en yksinkertaisesti pysty siihen. Tavoitteeni ovat aina olleet todella korkealla ja harmittaa että tämän sairauden takia en pysty opiskelemaan. Mitä sitten jos pääsen unelmakouluuni, mutta joudun keskeyttämään senkin ahdistuneisuuden vuoksi? En voi välttyä ajatukselta että olen jotenkin viallinen ja epäonnistunut. Häpeän lääkitystäni, eikä siitä tiedä kuin muutama lähin ihminen, heidänkään kanssa en mielellään puhu aiheesta, haluan unohtaa sen. En tiedä mitä minun tulisi tehdä päästäkseni eroon tästä. En oikeastaan edes usko pääseväni tästä eroon, ehkä minun on vain opittava elämään tämän kanssa.

Tämän vuoksi en voisi koskaan kuvitella saavani edes lasta. Ensinnäkin sairastusin varmasti niin pahaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen, että lapseni otettaisiin huostaan, toiseksi en halua luovuttaa tälläisiä geenejä eteenpäin jonkun toisen kärsittäviksi. Enkä oikeastaan edes tiedä miten voisin muka ikinä perustaa perhettä, kun en kykene parisuhteeseen. Useimmat suhteeni ovat olleet pelkkiä seksisuhteita, ja jos olen halunnut niistä jotain enemmänkin, olen ollut yksin siinä suhteessa haluamassa sitä. Toki muutamat pojat ovat ihastuneet minuun ja halunneet seurustella kanssani, mutta mielstäni kaikista näistä jutuista on puuttunut jotain kipinää ja olen kyllästynyt jo alkumetreillä.

En tiedä vaikuttaako näihin suhdekiemuroihin myös jollain tavoin vääristynyt kuva itsestäni. Koska olin aika isokokoinen lapsi, sain aina ala-asteella kuulla olevani iso ja lihava. Minulla oli jotain syömishäiriön oireita jo 12-vuotiaana, mutta lukiossa vasta varsinaisesti sairastuin anoreksiaan. En ole koskaan pitänyt itseäni kauniina, enkä haluaisikaan olla sitä, sillä arvostan paljon enemmän muita asioita. Olen kuitenkin mallin mittainen, välillä tehnytkin niitä töitä rahan ja kokemuksen vuoksi. Saan usein kuulla kohteliaisuuksia ulkonäöstäni, mutta ne menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, silllä en todellakaan ole vakuuttunut siitä, enkä odota kuulevani tälläistä ihmisiltä. Välillä tuntuu, että ihmiset eivät edes jaksa tutustua minuun, heille riittää se että he ”saavat saalikseen” kivan näköisen tytön, jota voi pitää jollain tavalla kunniamerkkinään. Luin joskus tutkimuksesta, jossa todettiin että kauniit ihmiset elävät harvemmin onnellisessa suhteessa. Luettuani sen, minulle tuli todella katkera olo, en ole valinnut tätä, enkä näe sitä mitä muut näkevät.

Jotenkin minulla on kokoajan vain päällimmäisenä ajatus, että haluaisin vain että joku halaisi pahan oloni pois, miten ihmiset ovat niin kylmiä toisilleen. Haluaisin, että muistaisin yhtäkkiä lapsuudestani jotain todella traumaattista, mikä selittäisi tämän kaiken. Vai johtuuko tämä perinnöllisyydestä? Äidilläni on ollut paniikkihäiriöitä nuorena. Vai riittääkö tähän vain isän alkoholi-ongelma, johon äitikin on luhistumassa?

Kiitos kun jaksoit lukea tämän.