Moro taas tukinettiläiset, pitkästä aikaa.

Kirjoittelin tänne pari vuotta sitten omista ongelmistani, masennuksesta, ahdistuksesta, itsetuhoisuudesta ym. vastaavasta. Hakeuduin terapiaan, sain apua ja pärjäilin, lopetin terapian. Elin jonkin aikaa lähestulkoon normaalia, jopa onnellista, nuoren miehen elämää. Eipä siinä sitten mitään.
Tässä eräänä iltana tapahtui jotain, mikä järkytti vähän itseänikin. Sen enempää kaunistelematta, vedin liikaa viinaa ja aloin riehumaan. Ei sinänsä kohdallani mitään uutta, mutta ennen tällä känniriehumisella on ollut tasan yksi kärsijä, minä itse. Nyt menin liian pitkälle ja kävin parin kaverinkin kimppuun. Ei siinäkään sinällään mitään ihmeellistä, pientä painia on ennenkin ollut ilman kummempia harmeja. Tällä kertaa rikoin yhtä suurimmista lupauksistani ja vahingoitin erästä tyttöä, josta välitän kovasti. Tahatonta tai ei, hän ja hänen kaverinsa vähintäänkin säikähtivät aika pahasti. Muistan yhä ne katseet ja tuntuu sanoinkuvaamattoman hirveältä. Vihaan itseäni. Olen sortumaisillani.
Nyt tuntuu kuin jokin sisälläni haluaisi ulos. Olen ennen kärsinyt tappamisenhalusta ja nyt pelottaa, että se tunne alkaa saada valtaa. Enemmän kuin mitään minun tekisi vain mieli huutaa niin kovaa kuin pystyn ja hakata kaikkea mihin yllän. Tunne alkaa käydä sietämättömäksi. En pysty olemaan paikallani ja puristan koko ajan käsiäni vaistomaisesti nyrkkiin. Kuin olisi pakko saada edes jotain fyysistä rasitetta. Jotain millä unohtaa ja purkaa itseään.
Saattaa tuntua itsestäänselvältä ratkaisulta unohtaa alkoholi, mutten ole siihen valmis. Alkoholinkäyttö helpottaa sosiaalista ahdistuneisuuttani, pystyn taas keskustelemaan vieraiden ihmisten kanssa, olemaan ihmisten keskellä ahdistumatta, saamaan uusia ystäviä. Se on liian kallisarvoista. Sitä paitsi tunnen vieläkin samaa aggressiota, vaikken ole juonut alkoholia tippaakaan yli päivään. Kauhistuttaa ajatellakin, että voisin menettää samalla tavalla kontrollin selvänäkin.

Toinen vaivaava asia on tunteiden sekoittuminen. En enää tiedä milloin olen onnellinen ja milloin surullinen. Samat ajatukset johtavat kumpaankin tuntemukseen. Tunteet voivat ailahdella ääripäästä toiseen useita kertoja tarvitsematta sen kummallisempaa siirtymäaikaa. En välttämättä ajattele edes eri tavoin tuntiessani näitä tunteita. Ilo ja suru tuntuvat olevan täysin vierekkäiset tunteet, elleivät jopa täysin sulautuneet toisiinsa. Pelkästään käyttäytymiseni muuttuu näiden tuntemusten välillä, joko lamaannun täysin tai hyppelehdin paikasta toiseen, hymy korvasta korvaan. Varsinkin muiden seurassa tämä ailahtelu ahdistuttaa. Mistä voi olla kyse?

En nyt saanut ajatuksiani sanoiksi aivan niin kuin olisin halunnut, mutta toivottavasti ymmärrätte ainakin pääpiirteittäin, voin vaikka selittää tarkemmin myöhemmin. Kiitos kaikille jotka jaksoivat lukea 🙂