Mietin aikani kirjoitanko mitään, kuitenkin olen nykyään yhä etäisempi kaikesta.
Päätin nyt kuitenkin kirjoittaa, kun ei ole tapana puhua asioista kenellekkään.

Tietenkinhän lukion ensimmäisen vuoden keväällä, huhtikuun lopussa, juuri 18 täytettyäni jouduin pahoinpitelyn uhriksi. Juuri kun olin tyytyväinen tilanteeseeni niin tuli tämä henkilö ja hakkasi, 15 ihmistä oli yleisönä. Tämä henkilö jonka toki tunnen, mutta en ole koskaan sanonut hänelle sanaakaan hakkasi minut ja haukkui mitä säälittävimmäksi ihmiseksi.

…13 vuotiaasta asti sairastanut masennusta, ahdistuneisuushäiriötä, paniikkihäiriötä..
Asia mistä oikeastaan kirjoitan liittyy nykyhetkeen.

Kun heräsin seuraavana aamuna, tuntui kuin minut olisi revitty auki. Lähdin vanhempien luota kämpilleni. Krapulaisena ja surkeana ostin kasillisen juotavia. Pian löysinkin itseni umpijuovuksissa ja itkuisena kämppäni sohvalta. Lopulta aloin juoda raskaasti, laatikoittain kaljaa, likööri pulloja. ..Raskainta oli pelko, joinain aamuina heräsin kirves sylistäni, olin varmaan psykoosissa. Ryypättyäni 2 viikkoa, lopetin juomisen ja menin kouluun. Tietenkin oli odotettavissa että viimeinen jakso meni pieleen. En tehnyt viimeisiä kokeita, toivotin kavereille hyvät lomat ja kävelin alkoon.

Nyt kun istun tässä, todella synkissä mielentiloissa ja totean että nuo rauhoittavatkin on hyödyttömiä mitä minulle on kirjoitettu. Tuntuu että itken mutta silmistä ei vuoda kyyneleitä, minähän itkenkin vain kännissä.
Se keväinen tapahtuma mielestäni aiheutti hitaasti etenevän masennuksen,
se tuli hiljaa, ehkä yritin peittää sitä alkoholilla mutta nyt se istuu vieressäni.

Kun kaikki iloitsee kesästä ja pitää porukalla hauskaa, minä elän omaa helvettiäni.
Masennus, miten sitä kuvaan, se on mielen syöpä, koska se kuihduttaa kaiken ilon.

Olisimpa edes vähän pirteämpi mutta tämä sairaus on seurannut minua viimeset 5 vuotta. …en tiedä mitä tähän lisätä.

Valitan että tämä teksti on varmaan aika sekavan oloinen mutta saimpahan kirjoitettua edes jotain.