En tahtoisi kestää enää päätäni kaikkine jatkuvine ajatusketjuineen ja niistä seuraaviin pelkotiloihin, epäluuloihin ja ahdistukseen. Minulla on sisäistä puhetta traumatisoitumisesta johtuen, dissosiatiivista oireilua. Olen psykoterapian keinoin saanut vahvistettua omaa aikuisen turvallista ja lohduttavaa sisäistä ääntäni, mutta tällähetkellä se on kadoksissa. Joka päivä taistelen sitä vastaan että lopettaisin elämän oman käden kautta. Se tuntuu pahalta, koska en itsekkään sitä pysty ymmärtämään, ulkoisesti kun kaikki on hyvin. Masennus se kai on mikä saa ajatukseni vinoutuneeksi ja minut lukkiutumaan melkein kokonaan kotiini. Päivät ja hetket ovat selviytymistä, taistelua oikeastaan tällä hetkellä ja samalla on tunne ettei kukaan ymmärrä eikä jaksa minua enää ja epäluuloinen sisäinen ääneni saa minut uskomaan että kaikki ovat minulle jotenkin vihaisia ja minuun väsyneitä ja olisi parempi kuin minua ei olisi, kukaan ei vaan sano sitä suoraan minulle. 

Miten tätä elämää eletään? Kestetään? Selvitään? Nautitaan?