Äänet ja henget

Löytäisinköhän täältä vastauksen minua ahdistavaan kysymykseen. Minulla oli pitkään Kristus ja Pyhä Henki oppaana. Äänet ovat ohjailleet voimakkaasti myös henkisen viisauden ja tyhmyyden piiriin. Monta vuotta meni ”oppaiden” kanssa ja luotin niihin 100%. Sitten yhtäkkiä aloin kokemaan ulkoisia henkiä, siis ihan kuin fyysisenä kokemuksena. Kristus kävi halaamassa ja sanomassa, että ”sinä olet nyt eksynyt tieltä, älä huku energioihin ja näkyihin”. Kuollut äiti kävi opastamassa heräämiseen jne. Lopulta tuli aika kuin oma pimeys, helvetti olisi avautunut. Näin piruja, pelkäsin. Kuin kaikki nuo ihanat olisivat paljastaneet kasvonsa näyttäen toisen puolensa. Eli se joka oli ensin ylentävää, mahtavaa, jännittävää, kivaa, muuttuikin kamalaksi, vieraan vallan alla olemiseksi, pahuuden näköiseksi. Koin tunnetasolla valtavaa syyllisyyttä kaikesta, itkin maailman kärsimystä, hajosin palasiksi, menetin rahani, kun rakensin auttamistapoja, näin vain epäonnistuneeni kaikessa mitä ikinä olin tehnyt. Tuli murhaavat äänet. Ja henget, jotka ottivat ohjat ja olin hetken ihan hukassa. Ne terapioivat lapsuuttani jne. Ne myös arvostelivat aiemmin näkemiäni hyviä auttajia, että he ovat olleet yhtä huonoja kuin nykyiset huonot. Juttelin niille enemmän kuin omaisilleni. Hukuin kuin mustaan liemeen. En pelkää enää noita uhkaajia, lyöjiä. Ne väsyttävät ja tulen fyysisesti kipeäksi, mutta tuollaiseen olen kai tottunut, tiedän jotenkin miten tuollaisten kanssa pitää toimia. Niistä sain tiedon, että ovat henkiä ja siksi sinnikkäämpiä, voimaakkaampia kun omat näyt. Olen ollut itse ateisti. Olin kai jonkin tason psykoosissa, meinasin tukehtua, sydän pysähtyi, joku ääni kuin pelasti minut. Henget sanoivat leikkaavansa sydämestäni jonkun vian. Koin saavani nukutuksen, arvet olivat seuraavana päivänä hieman kipeät. Pahin kokemus oli ehkä suloisen lapsen ja hänen kristillisen äitinsä kuuleminen.Tuo lapsi jutteli äitinsä kanssa, miksi tuo nainen on niin kauhea. ”Äiti, minua pelottaa, kun tuo nainen hengittää noin pelottavasti”. ”Äiti, miksi tuo nainen itkee”. Äiti selitti muka ystävällisellä äänellä, että minä olen elänyt elämäni niin väärin ilman Kristusta ja siksi kaikki on mennyt pilalle ja minun on tehtävä parannus. Tuo ääni oli kuin pirun ääni, vaikka esitti lempeää. Löi minua niin syvältä, että en meinannut selvitä. Äänet ohajsivat lukemaan Raamattua, gurujen luokse, tutustumaan perisynnin käsitteeseen ja vaikka mihin muuhun. Olen aina ollut ”erityisherkkä”. Jos marketissa lapsi huusi ”Äiti”, minulla tuli itku ihan vain jonkinlaisesta herkkyydestä. Se herkkyys tuntui rakkaudelta, mutta onko? Jos olen vain luullut niin ja se onkin ollut sisäistä tuskaa, joka itketti. Tuo herkkyys kyllä on maistunut kokemuksena kuin kokemuksena Jumalan kaiken kattavasta rakkaudesta. Mutta epäilen, että taitaapa olla vain mielen luoma visio, mitä Jumala, ja Jumalan rakkaus ovat 🙂. Ainakin kaiken koetun jälkeen tuo herkkyys ei ole enää niin pinnalla ainakaan, en ole kokenut sitä pitkään aikaan. Jotkut henget tai näyt lyövät ja kuristavat. En voi levähtää, kun heti joku käy kimppuuni ja saan valtavat kivut.

Nykyisin haluan uskon, että se on aina oma mieli, joka kaiken luo. Oli ne henkisten ihmisten uskomia oppaita tai psykoottisen ihmisen piruja ja pelkoja, ne nousevat samasta lähteestä, Puhuttiin sitten harhanäyistä tai kolmannesta silmästä, niin se on sama asia: minä katsomassa oman mieleni toimintaa. Oli sitten skitsofreenikko tai ihan normaali persoonaan uskova ihminen, niin samaa: kumpikin on hukkunut omaan mieleensä uskoen olevansa sen tuotos. Ihminen on mielen uhri, ei tunnista enää kuka oikeasti on eli että on jonkinlainen tila, jossa voi vain tuntea kokemuksen, olla läsnä ja nähdä. Kun on kuin oikealla puolen, se voimaannuttaa. Minussa on kuin kaksi. Toinen vain katsoo, on rauhallinen, toinen elää ja kokee ja se on useimmiten pulassa ja sillä on kysymyksiä.

Eli oma syvä lukko kaikkien uskomattomien ja kamalien kolemusten jälkeen on:
Onko henkiä oikeasti olemassa vai onko se kokemus kokonaan mielen luoma, kun mieli kantaa toki hajuja ja makuja ja muistoja esim. äidistä ja kykenee varmaan luomaan sisäisen juttelu tuokion ja ilmeisesti myös ulkoisen kokemuksen, että siinähän sinä istut, voin jutella kanssasi. Kaikki muu tuntuu ihan todelliselta, paitsi että silmät ei näe. Meillä on ollut suvussa herkkyyttä: mummo seurusteli henkien kanssa, äiti näki enne näkyjä. Itsellänikin jonkinlainen vaisto toimii yhä useammin kuin ennustaen, vaikka en osaa sitä hyödyntää. En tiedä milloin joku tieto on tosi ja milloin ei. Joku ääni sanoi: ”Sinun mielesi kutsuu todistajat, henget paikalle kuin vahvistaakseen kokemustasi. On turha yrittää ajaa henkiä pois niin kauan kuin mielessäsi on vastaavankaltaista sisältöä”. Minulla on jotenkin paha olla, jos kiellän henget. En löydä rauhaa asian kanssa. Eräs viisas guru, johon olen uskonut sanoo, että ”Lopulta ihminen joutuu myöntämään, että henkiä oikeasti on ja ne kiusaavat”. Hän sanoo, että niiden mukaan ei kannata lähteä, koska suurin osa hengistä on kuin ihmisetkin: voivat olla ilkeitä kiusanhenkiä 🙂. Eli lupaavat auttaa, mutta lopulta haluavatkin valtaa ja haluavat olla koko ajan läsnä ihmisen elämässä ja vaikuttavat meihin alitajunnan kautta. Minä haluaisin elää rauhassa näiden ihmisten ja eläinten kanssa, jotka on minulla annettu ihan elävänä, en henkien. Mutta siinä on sota, jota en ole saanut tyyntymään. Onneksi auringon valo yhtäkkiä valaisi monen vuoden pimeyden eli masennus selkeästi väistyi. Ja vielä sellainen, että olin kova kirjoittamaan. Sain, kuin paketteja, joita en ollut itse ajatellut. Sitten joku mies haukkui minua yllättäin pirun lähettilääksi. Ja siitä nousi sisäinen sota. Kun luin Moniäänisistä, että on mahdollista saada terapiaa, jossa joku puhuu kauttani äänille, niin valtava ilo nousi. Se oli juuri sitä mitä nämä äänet vaativat: Kirjoittamaan kirjan, aukaisemaan blogin, puhumaan ”julkisesti” jne. Olen tehnyt niin jo monta kertaa ja se vie lopulta kaiken aikani, mutta ei minun jutut ketään kiinnosta. Ja jos teen, toinen sota nosee ”Miksi kirjoitatg noista typeristä asioista, jäät vain niihin taas kiinni, olet vanki”. Yksi henki sanoi nimensä ja vaati minua soittamaan eräälle läheiselleni, että hän on rouvan veli ja haluaa kertoa, että vaikka oli mielisairaalassa, hän ei ollut poissa, vaan tajusi kyllä siskon käynnit ja rakkauden. Eli tyypillistä meedioille. En halunnut lähteä tuollaiseen mukaan. Sisällä on koko ajan kuin painostava kysymys: pitääkö lähteä mukaan? Psykiatri piteli päätään, että ”puhut ehkä ihan oikeita asioita, mutta pääni ei jaksa käsittää”. Vastasin, että minun ongelma on myös ihan sama: pääni ei jaksa käsittää ☹️. Minulla on sellainen vakaa kuin tieto sisällä, että meissä jokaisessa asuu ääretön viisaus mielen takana. Mutta kun emme ymmärrä muuta kuin sen minkä näemme, muodollisen, tuolle viisaudelle pitää saada muoto. Ja niin mieli luo enkelit. äidit, isät, intiaanioppaat antamaan tietoa. Vain siksi, että minuus on hukassa, samaistuu pään tietoon, ei sydämen viisauteen, jossa on vain ymmärrys, ei muotoa. Eräs suomalainen henkinen kouluttaja opastaa, että joka aamu enkelit tulevat luoksesi kysymään, mitä haluat. Sinä huokailet ”Kurja aamu, tylsä päivä tulossa” ja enkelit kumartavat ja sanovat ”Tapahtukoon tahtosi” ja voit olla varma, että päivä on kurja. Minusta tuon enkeli sanan paikalle pitäisi laittaa ”Mieli”. Mieli luo sisäiset kokemukset ja me olemme uskomattomalla voimalla varustettuja henkiä, joka voi henkevöittää paljonkin asioita uskollaan. Ja mitä enemmän hukkuu henkevöittämään, sitä uskomattomampia kokemuksia voi saada hyvässä ja pahassa. Onnelliseksi kokemukset eivät tee, jos itse on hukassa, ei tunne itseänsä. Sen olen oppinut. Siksi ei kiinnosta enää enkeli kokemukset eivätkä tietenkään dramaattiset muutkaan kokemukset. Kohtalo ei ole minun eikä mieleni käsissä. Elämä kulkee polkujaan ja siihen meidän valta on melko pieni.
Ja paljon ihmeellisempi asia on kaikki mitä silmillä näen, kuin kaikki mitä mieleni kautta ”mystisesti” koen. Täytyypä sano, että tosi kurja olo tuli taas tästä kirjoittamisesta. En näe kirjoituksessa mitään ”pahaa”, mutta tunnetila on sellainen, kuin olisin pilannut kaiken. Kuin olisi ollut ryyppäämässä ja tehnyt tyhmyyksiä ja olisi kamala morkkis ja krapula. ”Henkinen krapula”. Mikähän se on?