Mikä riittäisi

Mikä riittäisi

Käyttäjä Ingwaz aloittanut aikaan 04.01.2023 klo 19:06 kohteessa MASI-forum – isien keskustelupalsta
Käyttäjä Ingwaz kirjoittanut 04.01.2023 klo 19:06

Heps,

Raapustan omia ajatuksia muidenkin luettavaksi.

Vaimollani on pitkäaikainen kuntoutushistoria mielenterveyden haasteista. Johtuu ihan nuoruudesta saakka elämässä tapahtuneista asioista.

Olen ollut jonkinlainen tuki ja turva hänelle ja varsinkin alkuaikoina, kun hyväksyin hänet sellaisena kuin hän on. Se tunne, että hän riittääkin omana itsenään saattoi auttaa elämässä eteenpäin. Tilalle tuli kuitenkin jonkinlainen ”kiire” elää, kokea kaikki se mitä ”muut” ovat kokeneet jo siihen ja siihen ikään mennessä.

Olemme mielestäni saaneet kohtalaisesti saavutuksia elämässä. Vaikka haasteellisiakin vaiheita on ollut parisuhteen aikana myös minulla, mm. jatkuvan työnhaun talvia ja työnohessa opiskelua.

Työkuviot ovat nyt järjestyneet, maksamme lainaa omakotitalossa asuen ja perhe on täydentynyt esikoisella. Olemme yhdessä sopineet, että vaimo voi hoitaa lasta kotona siihen saakka kun päiväkoti alkaa tuntua ajankohtaiselta. Minä hoidan taloudellisen vastuun ja olen lapsen kanssa aamut sekä heti töistä kotiutuessa loppupäivän. Vaimoni on kuitenkin ollut voipunut ihan ymmärrettävästi – päivät täyden palvelun viihdetyöntekijänä lapsen ollessa hereillä.

Olen yritellyt tarjota apua kotitöissä, mutta vaimollani on omat rutinoituneet tapansa hoitaa asiat. Pieniä hommia auttelen esim. ruuanlaitossa. Melkein tekisi mieli sanoa, että vaimolla on kaksinkertainen työ jos jotain saan luvan tehdä itsenäisesti – alkuohjeistus ja jälkitarkastus 😀 talon ulkopuoliset työt hoidan. Niistäkin tulee välillä napinaa, miksi häkkivarasto ei ole pysynyt siistinä tms.

Nyt on ollut mielestäni lapsiperhearkea jo sen verran, että näen miten tämäkään ei ollut se jokin salaperäinen tavoite mitä vaimoni elämässään lopullisesti tavoittelee. Päivät vailla määränpäätä tai elämä ilman suuntaa on mielestäni vieressä katsoessa aiheuttanut vaimolle ahdistusta. Olemme keskustelleet erilaisista työ- tai arkikuvioista mm. haluaisiko vaimoni töihin, opiskelemaan, toiminimellä yrittäjäksi. Tai mitä hän haluaisi tehdä elämässään jos voisi päättää taloudellisesti riippumattomista syistä – avustustyö tms. merkitykselliset ja mielekkäät askareet. Suunnittelemme lisäksi tulevaisuudessa olevia hyviä asioita tai tavoitteita, mm. matkustelu.

En tiedä enää mikä auttaisi. Harrastukseni ovat tippuneet käytännössä katsoen kokonaan pois. Vanhoja kouluvuosien ystäviäni näen ehkä pari kertaa vuodessa. Sukulaisiini pidän yhteyttä työmatkojen aikana puhelimessa puhuessa, muuten he eivät juurikaan ole elämässämme mukana.

Minuus liukenee vähä vähältä pois. Olen yrittänyt tukea vaimoa kasvamaan omaksi itsekseen tai ehdotellut omasta näkökulmasta hyviä vaihtoehtoja toimia. Olen mielestäni epäitsekkäästi asettanut lapsen edun kaiken muun edelle ja uskomaton voimavara onkin ollut huomata, kuinka nauravainen ja valoisa lapsestamme on kasvanut tähän mennessä. Silti koen jollain tavalla epäonnistuneeni, mikään uhraukseni ei ole onnistunut pelastamaan pienen lapsen äitiä samoilta vanhoilta haasteilta.

Onhan terveydenhoidon oppaissa paljon faktatietoa synnytyksen jälkeisen masennuksen ja ahdistuksen tunnistamisesta ja ehkäisystä. Taatusti traumaattiset kokemukset tai oman lapsuusajan muistotkin vaikuttavat siihen, mitä vaimoni käy henkisesti läpi kaiken hormonitoiminnan lisäksi.

Miksi pieni ääni päässäni silti sanoo, että elämme kujanjuoksua jolle ei ole loppua? Kuinka paljon jaksan vielä yrittää ja uskoa tähän haaveeseen. Olemme pitkällä, paljon pidemmällä kuin tähän yhdessä lähtiessämme …

Mutta.

Olen väsynyt.

Käyttäjä Masi_Miessakit (Työntekijä) (Miessakit ry) kirjoittanut 09.01.2023 klo 10:14

Kiitos viestistäsi. Odottelin tässä muutaman päivän josko joku ottaisi osaa keskusteluun, ettei menisi ihan Erkki-sedän palstailuksi tämä. Toivotaan kokemusten jakamista toki tämän kirjoitusten jälkeenkin sitä mukaa, kun sormet ihmisillä näppäimille joutaa.

 

Ensinnäkin totean, että et ole yksin tilanteesi kanssa. Vastaavia tarinoita MASI-työssä kohdataan päivittäin ympäri Suomea. Lasten saamisen jälkeen puoliso voi tuntua vieraalta ja elämä umpisolmulta parisuhteen vinkkelistä. Joskus nämä tilanteet menevät itsellään ohi ja joskus on parempi hakeutua avun piiriin. Aina mielestäni kannattaa ainakin yrittää asiasta jutella puolison kanssa ja läheisten kanssa, jos sellaisia luontevasti on.

 

Näinhän se parisuhteessa olisi hyvä mennäkin, että hyväksytään toisensa sellaisena kuin ollaan, kuten kirjoitit. Vuosien kuluessa toki parisuhteessa moni asia muuttuu ja lasten tulo on yksi suurimmista muutoksista parisuhdetasolla. Sanoisin, että ensimmäisen lapsen syntymä jossain määrin aina laskee parisuhdetyytyväisyyttä ja aiheuttaa vähintään ajoittaista mielialanlaskua molemmille vanhemmista. Kuvaat tilanteen olleen kuormittava jo jonkin aikaa mutta en huomannut mainintaa minkä ikäisiä lapsia teillä on. Silläkin on merkitystä onko lapset alle kouluikäisiä vai jo kouluikäisiä. Myös sillä on usein merkitystä onko lasten äiti vielä kotona vai onko lapsi menossa hoitoon lähikuukausina. Päivähoidon aloittaminen tarjoaa usein luontevan (ja tervetulleen) muutoksen koko perheelle sekä muuttaa rytmiä uuteen suuntaan.

Tulee mieleen myös voisiko tämä olla hyvä kohta keskustella ulkopuolisen tuen hakemista. Ehkä olette jo näin tehneetkin ja muistutan, että kumpi tahansa voi olla aloitteellinen esim. perheasiainneuvottelukeskuksen suuntaan (tai muuhun alueellanne). Muita kanavia riippuen alueesta on tietenkin MASI (Tre/Lahti/HKI/Teams/puh.) sekä toisaalta neuvola, jos lapset siinä iässä. Ainakin neuvola nimensä mukaisesti voinee antaa neuvoja sinulle miten asiaa voisi edistää ja mistä apua saada. Lapsiperheiden sosiaalityö voi myös tuoda jonkinlaista apua esim. lastenhoitoavun kautta, jos ei ole vaikka omaa turvaverkostoa.

 

Käyttäjä Ingwaz kirjoittanut 09.11.2023 klo 03:19

Kirjoitellaanpa tauon jälkeen taas tänne.

Vaimon kanssa ollaan keskusteltu ja hän kokee tällä hetkellä olevansa kaiken saatavilla olevan tuen piirissä. Lastenhoitoapu käy kerran viikossa, mutta vaimo on kokenut sen hankalana omaa arkea rajoittavana pakkopullana. Lisäksi olen jättäytynyt pois työelämästä ja opiskelen päätoimisesti verkko-opintoja kotona. Ajatuksena oli että voisin olla enemmän apuna kuormittavassa arjessa jos vaimolla sille tarvetta on.

Teoriassa hyvä, mutta käytäntö on taas sanellut täysin toisin.

Vaimo kokee merkityksettömyyden tunnetta arjessa ja tällä hetkellä on meneillään masennusjakso. Hän sanoo ettei jaksa tehdä mitään vaikka yrittäisin järjestää aikaa hänelle. Ja jos osallistun kotona paljon askareisiin, hän tuntee olonsa hyödyttömäksi. Lastenhoito itsessään ei riitä hänelle syyksi. Samaan aikaan yritän kuitenkin handlata opintojani vaikka alkaa näyttää että puolisona päädyn itsekin masennusoireiden hoitoon.

Meillä oli vastikään sanaharkkaa jossa kävimme läpi mitä odotan hänen kanssaan tulevaisuudessa. Minun ei kannata kuulemma odottaa että hän parantuisi välttämättä koskaan masennuksesta. Lapsemme kasvu on tuonut uudelleen hänen omassa lapsuudessa kokemiaan traumoja tunnemuistoina.

Olen ollut naiivi ja kuvitellut että puolisona tukeni riittäisi muutokseen. Nyt ymmärrän että se riittää vain siihen, jaksaako puoliso selviytyä seuraavaan päivään. En odota tulevaisuudelta enää paljoa. Lapsen aion olla kasvattamassa isänä osana perhettä. Omaa lähestyvää masennusta aion aktiivisesti myös alkaa hoitamaan.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 5 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: Lisäys
Käyttäjä Masi_Miessakit (Työntekijä) (Miessakit ry) kirjoittanut 13.11.2023 klo 08:57

Morjens ja kiitos kirjoituksesta. Näissä asioissa aika asioiden käsittelyn vinkkelistä tekee vain hyvää. Jos ei muutosta, niin ainakin piirturiin kertyy dataa, jonka pohjalta sitten reflektoida oman perheen elämistä.

 

Kun tilanne on pitkään jatkunut, minulle tulee mieleen traumoihin perehtynyt terapeuttinen työskentely puolisollesi. Ehkä tämä olikin jo mukana hänellä.

 

Pidän myös hyvänä, että olet aktiivisesti seuraamassa omaa vointiasi. Yksi keskeinen vaaranpaikka on miehillä se, että omaa tilannetta ei tule reflektoitua muun perheen ja elämän viedessä huomion. Kaikilla tulee rajat vastaan ja supersankarit on sit erikseen.

Minusta on myös tärkeää, että puolisot ovat toisilleen TOISIAAN tukevia puolisoita pidemmällä tähtäimellä ja parisuhteeseen ei liitetä odotusarvoisesti toisen "parantamista rakastamalla", jos saat kiinni tästä.

 

Olisi mielenkiintoista kuulla toisilta kommentteja tähän myös. Ja tosiaan voit olla meihin yhteydessä myös tarpeen mukaan niin käydään asiaa läpi puh/teams/kasvotusten.

 

Yksi hyvä sisältö on tsekkailla Finfami Pirkanmaan Itua-hanke, joka on isä-omaisille kehittänyt materiaalia ja tarjoaa tukea heille Pirkanmaan alueella ainakin vielä joidenkin kuukausien ajan. Toki matskut jää elämään.

 

Ja kyllä vanhemmuutta toteutetaan vaikka sitten potentiaalisesti eronkin jälkeen, jos/kun sitäkin pelottavaa näkökulmaa ihminen näissä tilanteissa ymmärrettävästikin miettii. Jokaisella on myös oikeus tavoitella hyvää elämää, tavataan sanoa.

 

Kaikkea parasta sinulle joka tapauksessa jatkoon ja pidä tuntosarvet oman tilanteesi seurannassa mukana, kuten tähänkin asti.