Muutin eläkeiän lähestyessä pääkaupunkiseudulta pieneen kaupunkiin, olen yksin elävä. Aloin olla väsynyt ison kaupungin ainaisen juoksemisen ilmapiiriin ja business-maailmaan, jossa työskentelin, kilpailu ja rahan valta alkoi tuntua liialta. Olen aika tyytyväinen ratkaisuuni. Pienessä kaupungissa on jonkin verran kulttuuritilaisuuksia, vaikka sen tarjonta onkin suurin kaipuuni pk-seudulta. Muita palveluja on kotitarpeiksi ja luonto on lähellä. Aluksi törmäsin ikärasismiin, jota en kokenut suurkaupungissa, töitä oli niukasti tarjolla ja jos oli, niin huonolla palkalla. Pärjäsin kuitenkin kohtuullisesti eläkkeelle ansiosidonnaisellani. Nyt eläkkeellä olen iloinen muutostani, minun tuloni eivät riittäisi säälliseen elämiseen pk-seudulla, täällä voin liikkua kaupungilla jalan tai pyöräillen ja asuminen on edullisempaa, asun leveämmin, kuin koskaan suurkaupungeissa, joissa olen asunut. Ja koko elämän rytmi on inhimillisempää, ei yhtä hektistä, kuin ennen, ihmiset ovat enimmäkseen rennomman oloisia, kuin isoissa kaupungeissa. Olen myös kotiseudulla, joskaan en kotipaikkakunnalla, mutta mentaliteetti on tuttua ja tuntuu turvalliselta.
Mutta ihmissuhteita ei enää tässä iässä luoda yhtä helposti, kuin nuorempana. Yksinäisyys on ongelmani. Minulla ei ole edes sukulaisia nykyisellä kotipaikkakunnallani. Olen yrittänyt vapaaehtoistoimintaa, ja kansalaisopistoa, mutten löytänyt hengenheimolaisia, koen itseni ulkopuoliseksi. Jokunen naapuri vaihtaa kuulumisia pihalla tavatessa, mutta ei sen enempää – nuorempana naapureidenkin kanssa tuli solmittua ystävyyssuhteita. Minulla on myös nimellinen hoitosuhde avohoitoon, mutta sielläkään tukihenkilön kanssa kemiat eivät natsanneet ja terapiaryhmä masensi. Kriisipuhelin on ollut käytössä viime aikoina, sinne soittaminen ei onneksi ole paikasta kiinni.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 3 kuukautta sitten. Syy: ykis p pois