Vakavan ahdistuneisuushäriön loputtomalta tuntuva ymmärtäminen parisuhteessa
Tervehdys,
tunnen olevani tilanteessa, jossa tarvitsisin näkökulmaa ja apua muilta ehkä saman kokeneilta. Kyse on nyt muutaman vuoden kestäneestä parisuhteesta, jossa nainen kärsii vakavasta ahdistuneisuushäiriöstä.
Alku oli parisuhteessa tosi ihanaa aikaa. Tunsin löytäneeni ihmisen, jota olen aina etsinyt. Huomaavainen, empaattinen, toiset huomioonottava. Rennon, mutta kuitenkin kunnianhimoisen asenteen elämään omaavan ihmisen, kauniin ja vielä erinomainen kumppanin myös lakanoiden välissä. Tykkää käydä ulkona ja reissata, on arvoiltaa samoilla pituuksilla jne.
Muutaman kuukauden yhdessäolon jälkeen muistan saaneeni n. 20 puhelua ja useita viestejä puhelimeeni ollessani ystävien kanssa viettämässä iltaa. Puhelin oli ollut n. tunnin baaritiskillä latauksessa. Soittaessani takaisin kuulin voimakasta itkua ja ahdistuneisuutta ja epätietoisuutta parisuhteesta ja tarvetta toistaa jatkuvasti parisuhteen jatkumisesta ja etten ikinä pettäisi tai jättäisi häntä. Puhelu kesti n. tunnin. Tästä lähtien sitä on jatkunut enemmän tai vähemmän yhtäjaksoisesti aina ilta-aikaan. Samoja kysymyksiä käydään lähes joka ilta läpi, liittyen ikuiseen yhdessäoloon, sitoutumiseen, yhdessä asumiseen, rakastamisen tunteisiin ym.
Nainen syyttää jatkuvasti minua siitä ettei parisuhde mene eteenpäin tai ettei riitä minulle, etten rakasta häntä tarpeeksi, ettei hän ole minulle tärkeämpi minulle kuin kukaan muu jne. ”Kaikki muut” tekevät tuota ja sitä, mutta meillä on asiat niin huonosti. Mitä tahansa teen tai sanon, tuntuu kaikki aina olevan huonosti. Jos olen hiljaa, mietin selvästi jotain hänessä olevaa vikaa tai meidän parisuhdetta. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Jos sitten yritän keskustella siitä, että minusta jokin asia tuntuu ikävältä, on vastaus siihen että lähde sitten ja että miksi sinä minun kanssa sitten olet. Ja sitten jos sanon jotain mikä minusta tuntuu ikävältä sitä myöhemmin käytetään varmasti sopivan tilaisuuden tullen minua vastaan. ”kun silloinkin sanoit, että..”. On vain hänen näkemys asioista, ainoa totuus. Rationaalinen keskustelu parisuhteesta ja etenkin sen negatiivisista puolista on miltei mahdotonta. Minun ajatuksia ja mielipiteitä voidaan kuunnella, mutta ne eivät vaikuta mihinkään ja unohtuvat täysin viimeistään seuraavan päivän iltaan mennessä. Siksi olen nykyään pyrkinyt olemaan ottamatta asioita esille, joka on täysin mun normaali käyttäytymistä vastaan.
Jotta konflikteilta vältyttäisiin minun pitää sanoa tasan oikealla tavalla oikeat asiat, jaksaa varmistella sama asia moneen kertaan.
Esimerkiksi näin: K: oletko aina siinä? V: tulen aina olemaan tässä K: oletko varmasti? V: olen ihan varmasti V: lupaatko sen minulle? V: lupaan K: oletko siitä ihan varma? V: olen täysin varma K: Onko se sinulle iloinen ja onnellinen asia? V: olen onnellinen, kun olen sinun kanssasi aina.. jne. Tätä saattaa jatkua useita tunteja ja useimmiten tämä tapahtuu iltaisin ennen nukkumaanmenoa.
Jos olen esimerkiksi väsynyt ja sanon esimerkiksi ”rakastan sinua ja olen kanssasi aina, mutta haluaisin nyt nukkua, koska aamulla on aikainen herätys ja kello on jo kaksi” alkaa siitä useimmiten todella suuri show. En rakasta häntä enää, etsinkö jotain toista parempaa, haluanko erota yms. Tämä stressaa todella, todella paljon minua sekä parisuhdettamme ja tuntuu, ettei tästä ole ulospääsyä. Olemme myös keskustelleet ns. aikalisästä, mutta sillä samaisella hetkellä hän saattaa räjähtää, heitellä tavaroita ja sanoo tekevänsä itselleen jotain. Ettei kestä enää tätä, ettei hän merkitse kellekää mitään. Ettei kuulu mihinkään ja ettei hänen tarvitse elää. Tämä tietysti lisää itselle oloa siitä, etten todellakaan tiedä miten tästä voisi mennä eteenpäin.
Hän haluaisi naimisiin, mutta minusta tuntuu ettei parisuhteessa ole molemminpuolista luottamusta. Hänen mukaansa naimisiinmeno lieventäisi ahdistusta, mutta tunnen ja myös pelkään, ettei naimisiinmeno ole ratkaisu ongelmiin vaan syyt ovat jossain ihan muualla. Hän korostaa, että hän pysyy aina tässä ja olisi valmis menemään naimisiin, mutta minä etsin ja odotan vain parempaa. Ja koska en halua sitoutua on se merkki myös siitä että en halua olla hänen kanssaan. Hän ei kykene tai halua nähdä puoltani asioista.
Saan mm. todella varovasti ehdotella menemistä kavereiden kanssa oluelle tai tekemään jotain muuta, jossa hän ei ole osallisena. Jos käyn jossain, saan tuntea siitä myös huonommuutta, koska ”sinulla on siellä varmasti mukavampaa kuin minun kanssani”. Jos olen työjuttujen tai muiden puitteiden vuoksi reissussa, hän soittelee vähän väliä ja laittaa viestiä niin etten pysty varmasti tekemään mitään muuta kun keskittämään kaiken huomion häneen. Yksi mielenkiintoinen asia sopassa on myös edellisestä parisuhteesta oleva lapseni, joka on minulle (naisen ohella) todella tärkeä ja rakas, mutta josta hän tuntee huonommuutta. Hän tuo usein esille sen, kuinka edellinen parisuhde on ollut minulle niin paljon tärkeämpi ja kuinka paljon enemmän olen eksääni rakastanut ja että varmasti haluaisin palata takaisin siihen. Tämä ei pidä millään mittarilla laskettuna paikkaansa, mutta mitenpä sen todistaa. Ja toisaalta halua myöskään tuntea huonoa omatuntoa koska rakastan lastani ja haluan viettää aikaa myös hänen kanssaan. Minua myös pelottaa hänen ajoittaiset tunteenpurkaukset jo lapsenkin vuoksi.
Vaikka tämä pitkä ja sekava alustus antaa varsin mustan kuvan parisuhteestamme, näen kuitenkin pohjimmiltaan tuossa ihmisessä älyttömän paljon hyvää, välitän hänestä ja rakastan häntä. Meillä on myös paljon hyviä päiviä. Tehdään asioita yhdessä ja vietetään aikaa yhdessä ja tunnen hyvinä päivinä syvää yhteenkuuluvuutta hänen kanssaan. Olemme myös paljon puhuneet hänen kokemistaan todella ikävistä lapsuudenaikojen jutuista, peloista ja ahdistuksesta. Hän myös käy nyt toista vuotta terapiassa, ja on kokenut siitä olevan myös hänelle hyötyä.
Tunnen vaan tosi kovaa turhautumista. Kun samoja asioita käydään monta kertaa viikossa läpi, on olo kuin Bill Murrayllä Päiväni murmelina -elokuvassa. Tunnen turhautumisen vuoksi huonoa oloa siitä että turhauttaa ja että se turhautuminen johtaa siihen että haluaisin ottaa pientä etäisyyttä. Etäisyyden ottoa ei vaan pysty ottamaan puheeksi. En tiedä mitä tehdä. Käyn läpi päivittäin todella ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia.
Haluaisin vaan niin kovasti nähdä sen päivän, kun olemme parisuhteessa molemmat onnellisia, tasavertaisia, luotamme toisiimme sekä pystytään elämään tasapainoista elämää ja arkea. Yritän parhaani mukaan ymmärtää ja tukea häntä, ja tuntuu tosi pahalta nähdä kun hän kärsii. Arvostan häntä paljon jo sen vuoksi, että hän etsi terapeutin, käy siellä säännöllisesti ja haluaa muutosta – ja myös kerron sen hänelle. Rohkaisen ja tuen häntä parhaani mukaan. Nuo illat ovat vaan usein tosi raskaita.
Tuntuu että oma itsetunto on nykyään pirstaleina ja olen alkanut kyseenalaistamaan itseäni. En oikein jaksa panostaa töissä, ja olen koko ajan todella väsynyt. Väsymyksestä on tullut myös syy potea huonoa omatuntoa, koska kuulema aina vain hänen kanssaan olen väsynyt. En jaksa pitää itsestäni huolta, kun kaikki energia menee siihen että on varpaillaan jotta toinen pysyisi tyytyväisenä. Mitä tässä osaa tehdä ja missä menee rajat ymmärtämiselle että pysyisi itse jollain tapaa kasassa? Kaikki näkökulmat ja vinkit ovat enemmän kuin tervetulleita. Apua.😯🗯️
Vastaan, jos nainen saa osallistua tähän keskusteluun?
Moikka tähtitalvikki, mielelläni kuulisin näkökulmasi ja vastauksesi aiheeseen!
Moi, kerron ajatuksiani, koska sain luvan, kiitos Huolestuin varsinkin kirjoituksesi lopusta, jossa kerrot väsymyksestäsi, sinulla on vaikeuksia pysyä kasassa ja itsetunto pirstaleina. Oman kokemukseni mukaan toista voi auttaa vain silloin, kun itse voi hyvin. Minulla ei ole kokemusta aivan vastaavanlaisesta parisuhteesta, mutta ehkä samantapaisesta.
Kumppanisi on alkanut kontrolloida sinua varsin pian suhteenne alusta. Hänellä on tosiaan vakavia ongelmia. Terapiassa käynti on varmasti hyödyllistä. Minusta ei kannata kuitenkaan odottaa nopeata muutosta parempaan päin. Monesti muutokset tapahtuvat hitaasti.
Parisuhde ei voi olla jatkuvasti kuormittava. Tilapäisiä vaikeuksia voi tulla, mutta jatkuvaan itsensä kuormittamiseen ei ole syytä ryhtyä. Minusta sinun kannattaisi ottaa etäisyyttä, aikalisä, oman hyvin vointisi takia. Sinulla on oikeus tehdä päätöksiä, jotka sopivat sinulle. Naimisiin meno ei auttaisi tilannetta lainkaan. Päinvastoin olisit entistä enemmän sidoksissa.
Lasta on ajateltava. Lapsi on tässä ja nyt. Hän ei voi odottaa. Kumppanisi tulisi ymmärtää tämä asia.
Sinä et ole vastuussa kumppanisi vaikeuksista. Olet vastuussa itsestäsi ja lapsestasi. Jollain tavalla sinun on saatava aikalisä, koska olet stressaantunut ja nukkuminenkin on vaikeaa. Aikalisä auttaisi sinua selvittämään ajatuksiasi ja mitä haluat parisuhteelta? Käytännön neuvoa etäisyyden ottamiseen en osaa sanoa. Ehkä kumppanisi saisi tukea terapeutilta aikalisäasiaan. Uskon, että asia järjestyy, jos vain olet napakka ja päättäväinen. Ei uhkailulla voi pitää ketään parisuhteessa.
Yksi mahdollisuus on, että menet itse jollekin asiantuntijalle tai terapeutille kertomaan ongelmastasi. Sieltä ehkä saisit käytännön neuvoja.
Kuulostaa aika tutulta. Meillä tuota kuviota on pyöritetty vaihtelevasti viitisen vuotta. Välillä on parempia kausia, välillä sitten huonompia joina lohduttamiseen menee tuntikausia vuorokaudessa (pahimmillan useampi tunnin lohdutus/kuuntelujakso per yö, mikä leikkaa yöunet aika tehokkaasti).
Parillani on toki huomattavia hyviä puoliakin, mutta muutaman vuoden jälkeen alkaa kyllä olla aika tyhjiin puristettu olo, vaikka viimeisin vuosi ei ole lähellekään pahin vuosi :/ Nyt ei ole ollut sellaisia jaksoja joiden aikana oli niin puhki että leikkasin mahdollisuuksien mukaan kaikki ainekset ruokaan saksilla, koska hienomotoriikka ei enää riittänyt veitsien käsittelyyn, veitsi saattoi leikata sentin pari ohi siitä mistä luuli leikkaavansa :-/
Puolison tulee olla tukena ja turvana, niin. Mutta entäs jos itse ei saa niitä asioita, joita haluaisi/tarvitsisi toisen sairauden vuoksi?
Uskaltaudun vielä tähän viestiketjuun, koska huomasin mielestäni hyvän blogin. Kirjoitan suoraa lainausta psykiatri, kirjailija Jari Sinkkosen blogista, seurakuntalainen.fi
"Lapsuudessa ristiriitaisesti tai välttelevästi kiintynyt aikuinen voi ahdistua joutuessaan kumppanistaan eroon. Jätetyksi tulemisen pelko on läsnä tämän tästä. Paniikinomainen hätä johtuu varhaisen kiintymyssuhteen aktivoitumisesta. Parisuhteessa toistuu herkästi kuvio, jossa toinen kumppaneista vaatii läheisyyttä ja toinen vetäytyy vaatimusten edessä. - Tilanne on kieltämättä ahdistava, Sinkkonen myöntää. Omat vai toisen tarpeet? Välttelevästi kiintynyt elää liiaksi toisen tarpeista käsin yrittäen miellyttää muita, jotta saisi hyväksyntää. - Monet yrittävät kaikkensa, mutta sekään ei riitä. Vain toisten tarpeista käsin elämisestä seuraa alavireisyyttä, masennusta ja burn out..."
Olipas melkoista tarinaa, itse voin samaistua tarinaasi, itse seurustelin yli 6v kunnes, meidän parisuhde tarina sai todella ikävän lopun, luulin että hän oli se oikea, mutta olin niin väärässä, vaikka edelleen välitän ja rakastan exääni, jota en koskaan enää saa takaisin.
Meidän suhde oli alkuun juuri tuota onnellisuutta ja ihanaa yhdessäoloa, kunnes muutimme ensimmäiseen yhteiseen omistusasuntoon ja ensimmäisen vuoden jälkeen siinä rupesin tajuamaan, että puolisollani oli pitkään ongelmia työelämän kanssa, parisuhteen, masennuksen ja lapsuuden traumojen kanssa, mistä koitui seuraavat pelkotilat, masennukset, ahdistuneisuus, epävakaa mielentilahäiriöt aivan tyyliin psykoosit oli lopuksi tulilla kun hän jopa ehdotteli eron hetkillä vielä kaverini kanssa kimppakivaa ja käyttäyty kuin mielipuoli, siitä suhteesta oli sitten pakko lähteä, vaikka itse en alkuun halunnut erota, lopputulos oli se, että hän sai porukoilta turvan ja avun ja muutti sinne ja hiljalleen häätivät minut pois tästä asunnosta ja minun osuus ostettiin pois. Jäin yksin, vain muutamat kaverit on tukenut minua, olen joutunut itse nyt näiden traumojen ja ikävien tilanteiden takia ja todella vaikean eron jälkeen sairaslomalle ja pitkälle semmoiselle, käyn lääkärissä säänöllisesti ja psykiatrin juttusilla, elämä on yhtä helvettiä välillä, vaikka välillä tuntuu oudon helpottavalle kun ei tarvitse sitä taakkaa enää kantaa ympärillä, koska lopulta minä olin se joka yritti kannatella meitä molempia tässä suhteessa ja se imi minusta kaikki työvoimat, koska joutui toista vain tukemaan, auttamaan, vaikka sait haukut ja kaikenlaista paskaa niskaan... en silti voinut jättää häntä yksin tilanteen kanssa, noh sepä ei hyödyttänyt vaikka minun sydän oli paikallaan ja yritin vain hänen parastaan. Lopulta tajusimme, että se ero oli pakollinen vaihtoehto, hän kärsii vielä niin pahasta masennuksesta, että parempi oli jättää hänet elämään yksin ja lähteä itse etsimään uusia polkuja, kaikesta huolimatta hän pitää minua hulluna, sai minun muutamat kaverit puolellensa, on jauhanut todella paljon paskaa minusta, mitä en olisi ikinä uskonut hänestä näiden vuosien jälkeen. Ehkä se on sitä katkeruutta mikä paistaa exässä nyt niin voimakkaasti ja kaikki se viha patoutuu häneen itseensä ja sitten puretaan se muihin ja sittenkun kämppä tyhjeni minun osalta, hän varmaan ei tajunnut edes, että se oikeasti erosimme ja se tunnekipu tuli jälkijunassa tajuta mitä hänkin päätti mennä tekemään, siitä se katkeruus varmasti johtu. Olin itsekkin vihainen, pettynyt itseeni, etsin jatkuvasti syitä itsestäni, en ollut armollinen itseäni kohtaan, eron jälkeen en ollut oma itteni pitkään aikaan, välttelin asioita, ihmisiä, aivan täysin eristäydyin, kunnes tajusin hankkia apua tämän shokin keskellä. Yhteyttä en saa häneen mitenkään enää, puhelinnumerot vaihtanut pelkästään sen takia, etten kiusaisi enää häntä puhelimitse tai ahdistelisi, vaikka en ikinä tekisi mitään vastaavaa. Varmaan puolisoni haluaa vältellä ihan sen takia, että ikävöinti ei alkaisi uudestaan, jos pitäisi nähdä, sillä hetkellä hän on halunnut vain käsitellä asiaa ja hiljalleen myös halunnut päästä minusta yli, mutta ikävintä tässä on se, että itse en ole vieläkään päässyt exästäni yli ja se on raaka totuus, mutta minun on elettävä sen asian kanssa ja jatkaa eteenpäin. Ikinä en saanut syytä eroon, enkä tule tietämäänkään sitä todellista syytä... elämäni vaikein ero takana, mistä kestää vielä pitkään toipua.
Mutta, juuri tähän sinun dilemmaan, en osaa muuta sanoa kuin pää pystyyn ja aika tehdä vaikeita päätöksiä, jopa miettiä eroakin, kun tuntuu, että ulospääsyä muuta ei ole, se tuntuu helvetin rankalta, mutta joskus se vaan kannattaa jos tämä puolisosi, ei ota tilannetta enää vakavasti sinun kohdalla, niinkuin minulla kävi, todella huolestuttavaa on tuo, että se saa sulta ne energiat imettyä, koska hän valvottaa sinua näillä asioilla, stressaa ja muutenkin on vain enemmän tiellä, etkä kerkeä ajatella itseäsi yhtään, näin kävi minulla ja minun työurani kärsi paljon puolisoni takia, vaikka inhottaa syytellä toista, mutta näin se vaan oli.
Suosittelen tuota aikalisää ja todellakin miettimään, onko sinulla tulevaisuutta hänen kanssaan jos asiat ei muutu, joskus elämä opettaa ja toivon itsekkin, että mielummin olen yksin kun jään huonoon parisuhteeseen loppupeleissä, missä vain väsyttää itsensä lopullisesti ja saa vain haukuntaa ja halveksuntaa, kun toinen pelkää jatkuvasti parisuhteen tulevaisuutta, se kertoo paljon epävarmuudesta ja että toinen ei luota itseensä, eikä osaa itsenäisesti elää, tämän huomasin omassa puolisossani niin elävästi, mutta en halunnut hieroa hänen naamaan tätä arkaluontoista totuutta. Toivon tietenkin, että tämä exäni pärjää, ettei tee mitään tyhmää itselleen ja syytä itseensä miksi erosimme. Asioiden on tapana järjestyä ja joskus näin oli tarkoituskin käydä.
Toivon, että asiat järjestyy ja pystyisitte miettimään vakavasti mitä molemmat haluaa parisuhteelta, jos tämä ei onnistu, niin se on parempi erota, muuten vain te molemmat jatkatte samaa oravanpyörää ja asiat ei selkiinny yhtään ja pahimmassa tapauksessa satutatte vain toisianne lisää, ero saattaa olla jopa helpottavaa molempien kannalta, vaikka se tekee kipeää... siis todella kipeää... mutta ajan kanssa sekin helpottaa ja sitten tajuaa, että näin vain on parempi.
Tsemppiä sinne! Kyllä asiat selviää! 🙂